I.
PUNAINEN LINTU
(Kansantarun mukaan)
Vanhoina aikoina kuuluu raivonneen niin kamala rutto, että ihmiset kuolivat seurakunnissa vallan sukupuuttoon, kirkot suljettiin ja avaimet, niinkuin tarut kertovat, lähetettiin Ruotsiin. Iskipä silloin tuhoava tauti kaukaisten sydänmaidenkin terveeseen kansaan. Mutta koetettiinpa sitä siellä vastustaakin. Ja siitä se juuri tämä taru kertoo.
Olipa siellä ylimaassa uudistalo aarniometsän siimeksessä,
Korvenkoski nimeltä.
Aamupuoleen eräänä kesäpäivänä oli Korven Pekka lähtenyt kylässä käymään, rieskoja ja piiraita kontissaan, ja aikoi Mäenpäähän appivanhuksia katsomaan, olivatko enää hengissä vai joko olivat ruton saaliiksi joutuneet hekin, kun ei kahteen viikkokauteen ollut mitään kuulunut sieltä. Kaisa emäntä oli jo ollut hyvin levoton, kun ei kylästä kuulunut muuta kuin etäistä sanomakellojen kumeaa laulua, joka tuulenhenkäyksen siivillä leijaillen toi kuolontervehdyksiään. Hänen pyynnöstään oli Pekka lähtenyt tiedusteluretkelleen. Olisi lähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään ruton vuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.
Siellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä,
Reetan, Mäntylän koturivaimon kanssa haastellen.
— Ei, kyllä se tosi nyt on, puheli Reeta, — että ei sinun, isäntä hyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä he jo eilen haudattiin, vaari jo toissa iltana ja muori eilen. Mutta kuka sitä sanaa teille olisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää sanansaattajia ole muita kuin kirkonkellot, ja pian kai nekin jo vaikenevat soittajien puutteessa. Eivät appivanhempasi enää mitään tuomisia tarvitse. Tuolla tuvassakin makaa kuin luokona koko väki, emäntä jo onkin haudattu, ja viimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän.
— Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle kaatunut.
— On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä, kun ei voi auttaa yhtään. — Ei tässä sentään jouda kauan ulkonakaan olemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes antamaan. Mutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi, niinkuin minä; ne pakenevat kuin hullut, niin kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun se tullakseen on.
— Mutta miten se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan kummia? Vaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä tuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö; rupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti kieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee puhdasta jälkeä, toista on teidän siellä metsän perillä. — Niin, kyllä kait se sinuakin sinne nyt seuraa!
— Ei tauti tartu, eikä rutto rupee Jumalan sallimatta.
— Siunatkoon sinua! huudahti Reeta, — huomasitkos?
— En. Mitä minä olisin huomannut?
— Se lensi yli pihan, vastasi vaimo salaperäisesti.
— Mikä?
— Lintu.
— Lintu!
— Niin, punainen.
— Rut…? — Jotakin punaista leimahti kuin salama Pekan silmien editse, ja sana katkesi puolierään hänen huulillaan.
— Voi sinua, miesraukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota kamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; — ei se taida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman oma olet, niinkuin me muutkin.
Hän juoksi kiireesti sisään.
Allapäin alkoi Pekka muutella virsua virsun eteen. Vähän väliä hän nosti ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli pilvettömällä taivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä, jotta kasvivainio saisi sadekuuron, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu missään näkyvissä.
— Näkisin minä sen kyllä, tuumi hän itsekseen, jos se nyt jossakin tuolla lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos se juuri puitten suojassa hiipii jälkeeni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa kumminkin häntään kiinni kolmannella kerralla, ettei koko otus päässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekä häntä, hiiden herhiläistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat olevan?
Näissä miettein hän metsäpolkua astuskellen lähestyi kotomäkeä, josta jo kuusien latvat uteliaina kurkistivat kesämekkoisen lehtimetsän ylitse. Hän oli jo melkein rauhoittunut, kun ehti korven perälle, talollensa. Mutta kun hän siinä astui pihaan, juolahti hänelle äkkiä uusi ajatus mieleen; hän ei mennytkään suoraan tupaan, vaan alas pihan sivussa olevaan puuvajaan ja veti oven kiinni perässään.
— Mitä kummia isä tuolla puuvajassa noin kauan tekee? arveli itsekseen Kaisa emäntä, joka seisoi ja kurkisteli ulos tuvan akkunasta. Näin minä sen tulevan kontti selässä. Joko hän nyt siellä saakka olisi ehtinyt käymään? Sepä nyt vasta lentoa oli. Eikä sitten tule sisälle tietoineen, vetipä ovenkin kiinni. Mitä se nyt on? Enhän nyt aaveita mahtanut nähdä päiväsydännä. — Kai tässä täytyy panna puuropata tulelle, kyllä maar sen nälkä on. Mikä hänen vielä tiesi tulevan, että olisi keittänyt näin varhain, aurinko vielä taivaanlaella.
Hän meni matalan takan luo, nosti padan haahloon kiukaan eteen, kaatoi siihen vettä sangosta ja työnsi reppänän auki, iski tulta, sytytti tervaksiin padan alle ja lisäsi kuivia puunoksia nurkasta, niin että pian remahti hyvä roihu padan ympärillä. Sitten hän otti tyhjän tanotuokkosen kiukaanlavalta käsivarrelleen ja aitan avaimen peräseinältä käteensä ja meni jauhoja noutamaan aitasta.
Pekka asettui heti puuvajan oven suljettuaan ovipielessä olevasta seinäraosta kurkistamaan ulos. Eikä hänen kauan tähystellä tarvinnut, ennenkuin hän mielestään näki jotakin punaista välkähtävän pihan keskikohdalla ilmassa.
— Etteikö hän, pirun 'punainen lintu' ole minua seurannut tänne, sanoi hän hiljaa. Ja samalla hän näki selvästi, miten se laskeutui alas kuin punainen tilkku tuvan harjalle ja istuutui reppänän ääreen.
— Vai niin, siinäkös näytettiin, kun ruman nimeä mainitsin, tuumaili Pekka. — Niin, kyllähän tuo on lintu, ja punainen myöskin. Olisipa minulla täällä nyt jousi, mutta jopa kai se auttaisi, eipä tuo lie ammuttavissa, tuollainen otus, meni häntä ampumaan. Kas, kuin on korea, pahus! Ja tuossa se nyt istuu, ruma, ja vääntelee niskojaan, katselee sivuttain kuin kana ja kuuntelee pää väärässä jokapuolelle. Ähäh, vai siinäs vainoot, salaa hiivit ihmisten asunnoille, tipahdat alas savureiästä. Mutta kyllä minä kuitenkin olen sinua ovelampi, kun kerran tiedän aikeesi. Mene vain tupaan, kyllä minä sinusta vielä urakan otan.
Jopa on lähtenyt eukkokin ikkunalta. Eipä taida kauan viipyä ennenkuin rupeaa savu käymään sieltä. Kait se minut äkkäsi, kun pihaan tulin.
— Joko avattiin reppänä tuvassa, koska linnun siipi letkahti? Kas vain taaskin! Hei pojat, nyt se sukelsi tupaan! Lähden tästä minäkin heti. — No, eukko menee aittaan jauhoja noutamaan. Ja odottaisi siksi, kun se palaa sieltä. Asuuko 'punainen' nyt yksin pirtissä sen aikaa.
Pekka isäntä odotti kunnes hänen vaimonsa ehti mennä sisään aitasta jauhoineen. Sitten lähti hänkin tupaan.
— Keitätkö puuroa? kysyi hän ovesta sisään astuessaan, ettei eukko ehtisi mitään kysymystä tehdä, vaan hän itse voisi puhelua johtaa. Minun onkin kelpo lailla nälkä, ja täytyy sitä vahvistaa itseänsä tässä matkaa varten; ei suinkaan sitä rattailla keittoa saa, huono tie vain kolkuttaa tyhjää vatsaa.
— Mitä rattailla? Minnekä sinä nyt lähtisit keskellä kesää, työn aikana?
— Kyllä ne työt tehdyiksi tulevat, ovatpa ne nytkin nuoret ilman minua kuivilla heinillä.
— Mutta aamulla tarvitsee niittää.
— Mitä ihmisellä sitten olisi hyvää lapsistaan, jos elinikänsä pitäisi raataa ja olla ikeessä joka paikassa? Tottahan nyt parin päivän loman saa ottaa kesässä, jolla isot lapset on.
— Mutta mihinkä sinä sitten…?
— Kaupunkiin.
— Mitä sinä siellä, nyt juuri?
— Tuon vähän viinoja.
— No sekö nyt asiaksi? Kyllä kai, taaskin… Pekka tahtoi väliin vähän maistella.
— Ei siinä nyt auta estelyt, vastasi hän, heittäytyi selälleen sänkyyn, painoi lakin silmilleen ja tähysteli lakin lierin alta kattoon. — Jos vain kaikki väki meillä on terveenä huomen-aamuna varhain, lisäsi hän, niin lähden kuin lähdenkin kaupunkiin. Ei siellä vielä kuulu se 'iso kuolemakaan' liikkuvan, ettei uskaltaisi sinne mennä. Tuo sentähden matkalipas sisään ja pane evästä parin päivän vara; minä otan Heikin mukaani hevosta toimittamaan. Pane rieskat ja piiraat tuosta kontista. En minä mennytkään sinne saakka, kun kuulin välillä niiden hyvin voivan siellä, ja tuli tuo kaupunginmatka mieleeni. Ja pari kolme leipää lisäksi panet sekä toisen lampaan nikusista ja voita rasiaan. Ja leiviskän voipytty mukaan, jotta rahoja saa irti, ja iso leili myöskin. Nukahdan tässä sillaikaa, kun puuron keität.
Nyt oli Pekka varma siitä, ettei vaimo tekisi kysymyksiä vanhemmista tahi rutosta, jota oli niin turmiollista mainita. Ja taiten oli hän väistänyt kaikki nimet, jotta ei kuunteleva lintu huomaisi, ketä hän tarkoitti, sillä tiesipä se heidät jo kuolleiksi. Vakuuttunut oli hän myöskin siitä, että vanhukset, jotka aina olivat olleet hurskaita ihmisiä, voivat nyt kuolemansakin jälkeen hyvin, sentähden ei häntä hätävalhe loukannut. — Kyllä hän sen vielä ehtii kuulla ja surra, rupeaa tässä voivottamaan ja tuon nimeä huutamaan, mietti Pekka. — Pekka-vainajatammekin itki niin kauan, ja itkin minä itsekin sitä, mutta tallellahan on siellä lapsi.
Emäntä ei puhunutkaan enää sanaakaan sitä tai tätä, vaan hiljaa virttä hyräillen sekoitti jauhoja pataan, jossa vesi jo kiehui.
Jo puhuessaan oli Korven Pekka hattulierin alta kurkistellessaan äkännyt, miten pieni punainen linnunpää pisti esiin kurkihirren alta päreiden välistä orsilta, ja sinne tänne kääntyen tirkisti alas tupaan. Nyt vetäytyi se pois siitä, eikä enää näyttäytynyt.
Hetken kuluttua Matti, Aapo ja Anna sekä Heikki tulivat kotiin niityltä, ja pikku Saarakin palasi samassa marjasta.
— Hei, joko isäkin on tullut kotiin? huudahti Saara. — Onko siellä ruttoa kylässä?
Taaskin näki isä punaisen linnunsilmän tirkistäen välkähtävän kurkihirren alta kätköstään.
— Liehän tuossa vähän perää jutussa, nupukkani, vastasi hän huolettomalla äänellä, — mutta ei sitä kaupungissa vielä ole, ja sinne isä nyt lähtee aamulla sinulle vehnäsiä noutamaan. Tuo nyt isän suuhun pari mansikkaa.
Tyttö meni ja pisti marjoista punoittavilla sormillaan muutamia marjoja isän hymyilevään suuhun.
— Kaupunkiin, huudahti Matti peräpenkiltä isän sanoihin, — jopa kai!
— Työn aikana! sanoi Aapo, joka seisoi keskilattialla kädet housuntaskuissa. — Eipä nyt ole käräjäin aikakaan.
— Viinoja sieltä kuuluu tarvittavan, virkahti kuivasti äiti, joka nyt myöskin aukaisi suunsa.
— Ei nyt ole viinojen aika, sanoi Matti. — Juokaa syksyllä, kun vuodentulo on korjuussa; ei kannata lähteä matkaan miehen ja hevosen nyt viinojen tähden.
— Mikä isän nyt on tullut, huomautti kummeksuen Anna, joka asetti puhtaita puulautasia ja lusikoita pöydälle leipäkasan, kalapurtilon, höyryävän puuropahkan ja piimähaarikan ympärille. — Eipä hän ennen ole koskaan kesken työajan juomaan ruvennut, eikä varsin paljon muulloinkaan.
Isä jo pelkäsi Annan liikoja kehuvan, mutta samassa äiti hänen mielihyvikseen tokaisi vastaan:
— Kyllä sille kelvannut on aina, kun vain on ollut.
Anna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä lujalla äänellä:
— Vaiti nyt kaikki! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kuin menenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä, niinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi taloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitten kaupunginmatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on vähän ostajia.
Emäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja pannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen ja kiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo oli tuotu aitasta.
Kun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös vuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä. Sitten hän astui matkalippaan luo sanoen:
— Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin? Puhuessaan hän irroitti avaimen rivasta, avasi vakan kannen ja oli katsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja veti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että sen alle jäi ontto.
— Kyllä siinä on, sanoi hän. Sitten hän jätti vakankannen auki raolleen ja meni maata taaskin.
— Täytyy koettaa nukahtaa vähän aikaa, puhui hän, — ei tässä auta kauan loikominen, kun täytyy nousta taas ja mennä noutamaan hevonen; ei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta nousta niittämään, eikä Heikkiä saa hereille.
Hän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden silmäinsä ylle varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon siiven lehahduksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde katosta viistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.
Pekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten heräävinään.
— Jäikö minulta vakankansi auki, sanoi hän haukotellen taaskin, nyt sinne pääsee kissa, jos se on tuvassa, lihan ja piiraitten pariin yöllä. Hän nousi istualleen. — Jäipä tosiaan, täytyy mennä sulkemaan.
Hän meni ja painoi vakan lukkoon.
— Paras kun panen avaimen housujen taskuun, ettei taipaleella syö irti itseään rivasta.
Nyt vasta meni hän hetkeksi nukkumaan.
Aamulla auringon lähettäessä ensisäteitään heräsi Korven Pekka lyhyestä unestaan, nousi ja pukeutui. Sitten hän otti oven päältä laudalta kappaleen koivuista tarvespuuta, sai kirveen palkun päästä nurkasta käteensä ja löi irti palasen koivua.
— Kai tuosta menee heinäkorsia piiraisiin, jutteli hän puolikovaa höpisten, — täytyy tehdä tulppo avaimenreiälle.
Hän veti puukon tupestaan ja alkoi tulppoa vuolla, tarkasti sovitellen sitä reiän mukaan. Kun se oli valmis, nosti hän lippaan ylös pöydänkulmalle ja kallisti sitä niin, että auringonsäteet kävivät lukonreikää kohti. Silloin näki hän linnun siellä maata punoittavan kyntysillään, pää siiven alla nukkuen. Nyt hän asetti tulpon paikallensa ja löi sen kirvespohjalla lujaan kiinni.
— Ei tuosta nyt luulisi heiniä sisään menevän piiraita ryvettämään, sanoi hän.
* * * * *
Jo ajeli Korvenkosken isäntä metsäistä tietä, Heikki-poika rinnallaan, eväsvakka, voipytty ja iso leili rattailla; mutta oli niillä rattailla sukset ja jousikin. Isä oli selittänyt nämä kalut ottaessaan, että ehkäpä sattuisi näkemään teerien tai metson rahkasuon ylitse lentävän, niin tekisi mieli ampua; suksitta taas sitä ei vetelästä suosta saisi.
Mutta kun he tulivat ison suon kohdalle, Pysäytti Pekka hevosen.
— Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä koetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta mukana olisi.
Poika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.
— Minkätähden nyt suolle lähdette, sanoi hän, — eipä siellä lintuakaan ole näkyvissä?
— Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovasti. Ja minkä ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin yhdymme Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos minä edellä ehdin, niin minä varron.
— Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi —?
— Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella suonselällä, jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä haukannutkaan, niinkuin sinä.
Sen sanottuaan huusi hän ruunalle ja lyödä lätkäsi vakankannikenuoran päällä sitä, kun se epäröiden, lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä rattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin ohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt enää uusia kysymyksiä tehdä.
— Mitäpä minä jousella? mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan päälle selkäänsä, — mutta pojan tähden… Ja onpahan muutenkin akka mies aseetonna.
Nyt hiihti hän hivutteli verkalleen keskelle suota taakkoineen. Siinä laski hän alas vakan, lukonreikä pohjoista kohti käännettynä. Sitten hiihti hän aluksi hiljemmin ja tuutilaulua laulaen, yhdeksän kertaa ympäri myötäpäivään, niinkuin vakankehäkin sampaasta kävi, ja aina lisäten vauhti ja isontaen ladun kehystä. Kaikki muistamansa univirret hän veteli.
Sen tehtyään hän lähti taakseen katsomatta kiidättämään Suonperää kohti. Puolimatkalla laski jännitetyn jousensa vasemmalle olalleen ja ampui taakseen. Sitten lähti taaskin hyvää vauhtia eteenpäin.
Ei ollutkaan hän ensi kertaa kesällä suksilla käymässä. Oli varta vasten tehnyt pystynokkaiset kesäsukset, jotka eivät mättäisiin tarttuneet.
Hikeä pyyhki mies, kun tuli Suonperän pihaan. Sinne oli jo poikakin ehtinyt hevosineen.
Isä hyppäsi rattaille, käänsi hevosen pään kotia kohti ja alkoi ajaa.
Pojan kysymyksiin vakasta ja matkasuunnan muutoksesta vastasi hän:
— Ei puhuta niistä ennenkuin kotona.
Kodissa Korvenkosken isäntä eukkonsa ja lastensa suureksi kummastukseksi ja mielihyviksi itse kertoikin kaikki. Siitä se tiedetäänkin. Ja siihen se silloin rutto loppui.
* * * * *
Mutta kun seuraavana talvena oli niin kova pakkanen, että vesi ilmaan heittäessä tuli rakeina alas ja nurkat paukkuivat kuin mörssärit sodan aikana, lähtivät Korvenkosken miehet suolle menemään, isä itse ruunalla ajaen, halkoja reessä, ja pojat edellä suksilla.
Siellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.
Siinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin punaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin hyytynyttä kalalientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä täynnä.
Sanovat sitä homeeksi jotkut. Mitä hometta! Ja sanokoot, verihomeeksi kun sanovat. Verta se oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä katsottiin.
— Kuollut on oikein, sanoi isä, — mutta lujalle on ottanut, paljon on verta purskunut.
Hän sulki taaskin vakan.
Nyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan ja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he lapiolla tuhan säkkiin ja mättivät sen rekeen, ajoivat sitten semmoiselle joelle, joka pohjoiseen päin juoksee, tuurasivat jäähän avannon ja puhdistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat säkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.
Eikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa ollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: 'punainen kuin rutto.'
Mies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.