III.
HÄN TIESI ENEMMÄN KUIN MUUT
Kertomus vuoden 1808 vaiheilta.
1.
Olen kuullut vanhoilta neuvon: kun olet matkalla ja istut levähtämään tien viereen ja sitten taas kokoat tavarasi lähteäksesi jatkamaan matkaasi niin älä lähde taaksesi katsomatta, sillä sitä on moni mies katunut. On selvää, että matkustaja on jalkamies; kukapa menisikään vaunuissa ajavia neuvomaan! Minkätähden tämä neuvo on annettu? Sentähden että matkamieheltä saattaa jäädä rasat kannolle tai virsut kiven kylkeen, jos hän lähtee taakseen silmäilemättä. Taakseenkatsominen onkin siis aina oikeutettua, paitsi jos hengen kaupalla paetaan kuten Lootin emäntä: meidän on siis hyvä poimia jätetyltäkin mättäältä unohdettuja puolukoita. Tarkoitan, ystäväni, että siirtyisimme taaskin hetkiseksi takaisin väistyneen vuosisadan aamuhetkille, aikaan, jonka Runeberg on runoissaan ikuistanut, aikaan, jolloin Suomi yhdistettiin Venäjään eli kuten kansa sanoo "ryssä tuli maahan". On vielä monta vanhusta, jotka eivät tiedä suuriakaan vuosiluvuista, vaan antavat tapahtumille omat sattuvat nimityksensä. Sotakertomuksia ei minulla kuitenkaan ole tiedossa, vaan otan puheeksi eräitä pikkuseikkoja ja arkitapauksia siltä ajalta.
Vappu, tämän pienen kertoelmamme päähenkilö, oli uljas nainen, kasvultaan kultaista keskikokoa. Kun Jaakko hänet ensi kerran näki Tampereen markkinoilla, oli hän punaposkinen, sievä tyttö tummanharmaine säteilevine silmineen. Siellä toisten tyttöjen joukossa hän heilahteli kuin kultalukko helminauhassa. Omakutoinen tummansininen villahame, jota koristivat punaiset raidat ja keltaiset ja mustat vinotäplät, oli alireunasta käännetty sileästi laskettuna yli vasemman olan "onnea ottamaan"; siitä se riippui viistoon yli selän alas kuin pohdin. Hameen pitikin siihen aikaan olla suoraan leikattu ja niin leveä, että se pääsi vapaasti riippumaan oikealta lonkalta alas, kun se vedettiin yli vasemman olan, mutta sen leveämpi ei se myöskään saanut olla. Tällainen oli kansannaisten kuosi siihen aikaan. Mutta heitä syytettiin samalla, että he ottivat muka siten onnea. Ja sen syytöksen tähden olikin tuo tapa jo häviämässä. Moni nainen kulki kuitenkin ivasta välittämättä yhä edelleen "hame kehänä" ja niihin kuului Vappukin.
Immen hymy ja huoleton, vähän yltiöpäinen katse sanoi kuitenkin, että hän samalla näytteli toista vielä loistavammanväristä hametta, joka valahti näkyviin päällimmäisen alta. Ja jos sitten onnikin tulisi samalla, niin sitä parempi.
— Vahinkopa olisi ollutkin, ajatteli vastaantuleva nuori muhkea sotilas, — ellei tuo punapohjainen, punaisella pallenauhalla syrjätty hame olisi päässyt näkymään.
Mutta tyttö ei katsonut häneen, vaan seurasi silmillään kadulla ajavia tavarakuormia.
— Älä helkkarissa, kaunis kadehtija, onneani ota heti aamulla, huudahti iloinen ääni ja kaksi eloisaa sinistä silmää katseli veitikkamaisesti sotilaslakin alta tyttöä, joka päätään kääntämättä koetti väistää vasemmalta sivuitse. Mutta puhutteleva oikaisi hymyillen kätensä eteen.
— Ei siltä puolelta, kehän kataja hieprukka! Ja samalla kiertyi oikaistu käsivarsi tytön vyötäisille kiepauttaen hänet toiselta puolelta sivuitse. Sotamies nauroi: — Saitpas vastapäivän, kaunis kananen! Joukko tyttöjä seisoi etäämpänä nauraen sotamiehen äkkitemppua. Tyttö nauroi itsekin koettaen irtautua vieraan otteesta. Tämä päästikin heti vankinsa, mutta otti häntä sitten paidanhihasta ja sanoi:
— Ei nyt ole muuta keinoa kuin kääntyä ympäri, jotta saat taas myötäpäivän seileihisi. Sotamies silmäili vähän ivallisesti tytön olan yli heitettyä hametta.
— Seileihisi? Mitä mokomia nekin olisivat? Täplätkö hameessani ehkä?
Päästä hihani ja anna minun mennä.
— Ethän sinä siitä väsy, vaikka vähän aikaa hihastasi pitelen. Vai et sinä tiedä, mitä seilit ovatkaan, vaikka näyt tietävän enemmän kuin muut. Tule, niin kerron sulle, mitä ne ovat, että ne ovat — perhana heidät tiesi mitä ne ovat — puoliksi linnun lentimet ja puoliksi kalan kulkuneuvot.
— Minä kun luulin — sanoi tyttö nauraen. — Seilit? tuota, purjeethan ne ovat venheessä.
— Vai täpliä hameessasi? Nehän ovat vain kutojan lavasimia, luulemma. Mutta käyhän torille kanssani.
— En minä nyt torille — minä juuri sieltä tulen. Päästä vain, hulivili, hihani! Tyttö koetti irtautua.
— Enkä päästä, mistä sinä olet?
— Ikaalisten Rahkolasta.
— Ohoh, Ikaalisistahan minäkin olen, mutta olen ollut useita vuosia sieltä poissa, tuolla merimaissa, jossa solkataan ruotsia ja sanotaan purjeitakin seileiksi. En muista sinua ennen nähneeni. Olet kai ollut pikkuvauva minun lähtiessäni. Mikä on nimesi, tyttö?
— Vappu.
— Vappu, sepä somaa! Vapunpäivä on hauskin päivä vuodessa, Vapusta on monta sanansutkausta. Vappuna pappiloissakin kestit pidetään ja mahlakaljaa juodaan, ja vappuna tulevat kesäpiiat taloon. Vai olet Vappu!
— No, mikä sinun nimesi sitten on? Onko sekin yhtä soma?
— On, soma maar sekin on, Jaakko se on. Tiedätkö kuinka pitkä aika on Vapusta Jaakkoon?
— Kaksitoista viikkoa, vastasi tyttö hymyillen.
— Mitä Vappu vakoon heittää, sen Jaakko jo jauhoin keittää.
— Vaput ennen keittivät, mitä Jaakot vakoon heittivät.
Tyttö nauroi niin, että valkeat hampaat helminä loistivat ja nauroi sotilaskin, vaikka raapi vähän korvallistaan tytön sukkeluudelle.
— Niinpä sinä puhut kuin ennustava enkeli, huudahti hän, — sillä kun Vappu varvastelee edellä ja Jaakko jahnustelee perässä, niin emme sitä muuten saa tasoittumaan kuin suostumalla siten, että rupeamme viettämään päivät yhdessä, sinä Jaakkoa hoputellen, minä Vappua vaimennellen. Ovatpa ne ajantiedon tekijät eli almanakan laatijat olleetkin viisaita, kun ovat sen siten asettaneet, että Vapun on Jaakkoa vartioiminen. Käydään nyt torille katsomaan olisiko matameilla tuoreita sämpylöitä, riippuuhan kaatis vielä tyhjänä edessäsi. Täytetään se vehnäsillä.
— En minä jouda, enkä minä oudon miehen kanssa —
— Et jouda, aamupa vasta on! Ja oudon kanssa, kun ollaan samasta pitäjästä! Enkä minä sinua syö, vaikka torille vien. Mutta aina ne tytöt ovat samanlaisia, aina ne antavat rukoilla itseään. Nyt mennään. Ellet tule sovinnolla, niin tämä poika vie kuin viekin väkisin.
— Niin no, mikä tässä nyt muu neuvoksi, kuin totella vain. Rumaa sekin on, kun väkisin viedään.
2.
Kertomuksemme alkaessa on Vappu jo keski-ikäinen nainen lujapiirteisine, uurteisine kasvoineen. Heleä ruusunpuna poskilla on muuttunut tummemmaksi ja ruskeammaksi väriksi, joka muistuttaa kypsää, punaiseen vivahtavaa omenaa. Säteilevien silmien katse on käynyt tuikeammaksi, ikäänkuin läpitunkevammaksi. Tytön pehmeä vartalo on vahvistunut jänteväksi ja lujaksi. Koko olemus ilmaisee pontta ja päättäväisyyttä.
Jaakko on ollut enimmäkseen poissa kotoa, ensi aikoina sotaharjoituksissa ja sitten sodassa. Ensin oli ollut Pommerin sota, josta ei oltu leikattu mitään laakereita ja nyt oli sota oman maan kohtalosta.
Kaasmannin sotamiehentorppa sijaitsi Merikarvian kirkonkylässä ja sillä on vieläkin entinen nimensä Kaasman-nimi oli torpalla ollut jo aikoja ennen Jaakkoa sillä se on ikivanha. Paikalla on vanhojen puheen mukaan ollut joskus kaarssa eli merimerkki torpan huoneiden vieressä. Siitä johtuu nimi Kaasman (Kaarssamies). Joku vanhus tietää vielä kertoa, että "kaarssamiehen" velvollisuuteen kuului kuljettaa veneellä yli niitä, jotka tulivat pohjoisesta päin eli Höynäsistä (Högnäs = Korkeaniemi, nykyinen Högnäsbakka) Maarinmäkeen, nykyiseen Uus-Heikkilään ja siitä Kriikiin (Skriken), joka on pappilan Maarinpellon mäki Stenbakan torpan lähellä. Siinä "huikattiin" Kaasmannille. Mäen nimi Skriikki eli huikkaus on muuttunut Kriikiksi. Vanhat sanovat vieläkin Skriikki.
Kun oli sodan aika, niin kylän asukkaat muuttivat karjoineen ja tavaroineen metsiin, takamaihin ja luotoihin, joten kirkonkylä jäi melkein autioksi. Mutta Vappu ei paennut, vaan asui naapuriensa suureksi kummastukseksi vankasti paikallaan, teki askareensa ja saattoi lehmänsä ja lampaansa laitumelle kuten ennenkin: — Hän on hupsu, annas katsoa, kuinka hänen käy, sanoivat eräät, mutta toiset olivat tietävinään paremmin ja väittivät: — mikä hänen on hätänä, hän tietää enemmän kuin muut.
Oliko Vapulla itselläänkin sama käsitys tietämisestään, sitä lienee nyt enää vaikea sanoa, mutta näyttää siltä, että hänellä oli sisäinen vakuutus salaperäisestä, henkisestä voimasta eli tehostaan, ja että juuri tuo vakuutus lisäsi hänen rohkeuttaan. Jätämme kuitenkin kaikki arvelut sikseen ja annamme tekojen puhua.
* * * * *
— Ovatko nuo punatakit kasakoita? kysyi Maija, kolmetoistavuotias valkotukka kurkistaen ikkunasta maantielle.
— Ovat. Pois ikkunasta, tyttö! Äidin ääni oli nuhteleva ja varoittava. Hän seisoi takan edessä puuroa liikuttaen.
Tyttö poistui heti edemmäksi. Samassa kuului reipasta laulua eteisestä. Noin kuudentoista vuoden vanhan hoikka nuorukainen astui ovesta tupaan laulaen:
— Kronstetti, kuninkaan ystävä ennen,
Nyt hän on saattanut —
— Poika! Mitä sinä hoilaat, Jussi? Vaiti heti! — Äidin ankara nuhde ja tuima katse katkaisi laulajan säkeen ja hän siirtyi miettivänä uunilattialle.
— ryssät tänne.
jatkoi tyttönen hiljaa.
— Äiti, äiti, huudahti hän samassa kurkistaen etäämpää ulos ikkunasta, — ryssä vie jäärän (pässin).
Vappu kääntyi äkkiä ympäri ja katsahti ikkunasta pihalle ja näki, että kasakka oli ottanut lammasta jaloista ja koetti nostaa sitä olalleen. Lampaat lepäsivät navetan edessä tupaa vastapäätä. Vappu astui nopeasti ovea kohti vetäen samalla hameen helman yli vasemman olkansa.
— Äiti, äiti kulta! huudahti tyttö itku kurkussa.
— Puuro palaa pohjaan, vastasi äiti ovella. Tyttö juoksi padan ääreen.
— Ei äiti kieltoja kuuntele, sanoi Jussi, — kyllä se sen tekee, kun tekee ja tietää. Hän tietääkin, sanovat kaikki, enemmän kuin muut.
Pontevin askelin kiiruhti Vappu navetan eteen. Katsoen lujasti outoa sotamiestä silmiin hän laski oikean kätensä oinaan selkään, sanoen varmalla äänellä:
— Etpäs voi kantaa.
Hämmästyikö muukalainen vaimon rohkeaa esiintymistä — sanoja hän ei tietysti ymmärtänyt — niin, että kädet höltyivät otteesta vai eikö hän ollut saanut saalista vielä tarpeeksi lujasti kiinni, tulos oli joka tapauksessa se, että lammas tuntiessaan emäntänsä käden kosketuksen ponnisti hiukan ja luiskahti samassa miehen olalta potkaisten maahan ja luikkien vaistomaisesti heti pakoon. Kaikki muutkin lampaat pyrähtivät äkkiä pystyyn ja seurasivat esimerkkiä.
Kasakka mutisi jotain oudolla kielellään, mutta poistui sitten kumppanineen, joka odotti häntä tiellä ja katseli kohtausta nauruun remahtaen. Kumppani oli nuorempi mies ja nauroi niin sydämellisesti oinaan ja vaimon neuvokkuudelle, että sai ryöstäjänkin nauramaan tiellä mennessä.
Nauroivat Jussi ja Maijakin tuvassa ja Vappu itsekin hymyili.
Tässä olisi paikallaan pieni selitys Vapun käyttämästä tai'asta. Hameen heittäminen yli olan perustui kehän taikaan ja yleiseen myötäpäiväisyyteen. Kun hameen helma heitetään yli vasemman olan, käy se kehälle myötäpäivään ihmisen ympäri peittäen suojelevana tenhona kantajansa. Kun päivän kulkua seuraten kulkee idästä länteenpäin, on tietysti vasen kylki myötäpäivän puolella; sentähden on vasen aina myötäpäiväinen, sen todistaa sananlaskukin: "oikea ulos antaa, vasen vastaan ottaa." Vai luuletteko sen vain perustuvan siihen, että menoja on paljon ja tuloja suhteellisesti vähän? Ei, syvempi pohja ja perustus siinä on.
Tämän kirjoittaja muistaa erään talon muorin Merikarvian kirkonkylässä vielä 1850-60 luvulla käyttäneen sitä tapaa, kun hän meni kylään semmoiselle asialle, jonka menestyminen oli epävarma. Muistan sen siitä syystä, että muut hänen ikäisensä ihmiset hymyilivät keskenään hänen tempulleen: — hän menee nyt jotakin hakemaan, näetkös, hame on taas olalla… Kerrankin kuulin erään miehen sanovan vaimolleen: — Tule nyt katsomaan, kuinka tuo taas kuvastelee tullessaan, näetkös, hame yli olan, mitä hän luulee sen auttavan? Kun viitsii. Tarvitsis tehdä kepponen hänelle, ettei annettaisi jauhoja — niitä hän kai hakee, koska on vakka kainalossa — silloin hän näkisi, ettei semmoisista kujeista ole apua. Vaimo vastasi: — Voi, kuinka hän onkin lapsellinen, mutta mitä hänellä väliä on, antaa hänen olla niinkuin tahtoo. Annetaan hänelle, koska meillä on. Molemmat hymyilivät.
Kukapa ei kansan parissa eläneistä vanhoista henkilöistä tietäisi, että kehä tuottaa onnea ja on tenhollinen — olihan sillä haltija, joka kehällä oli haltijansa — pohdinkin vasemmalla olalla toi onnea. Arka oli kalalippokin kehänsä vuoksi: jos tuli nainen vastaan, ei ollut kalansaaliista toivoa, sillä kehä oli sangen oikullinen, mikä juuri todistaa sen tenhoa. Tien kehälle myötäpäivään käyminen toi onnea. Mitä isompi kehä, sen suurempi onni. Mitähän olisikaan tämän rahvaan uskon mukaan matkustus maan ympäri länttä kohti tuottanut, kun olisi vain voinut estää, ettei kukaan vastaantulija olisi onnea vienyt s.o., ettei kukaan olisi päässyt päivänpuolelta eli vasemmalta sivuitse. Myötäpäiväänkin kulkeva vei onnen, jos pääsi päivän puolelta sivuitse!
Mutta palatkaamme kertomukseemme. Muutamana aamuna keskikesällä oli Jussi mennyt metsään hevosta tuomaan, kun piti kyntää kesantoa niinkutsutussa Kaasmannin pellossa, jonka hänen isänsä Jaakko oli kaivanut ja vuokrannut pelloksi. Kun hän sai torpan, oli se ollut ruohoinen lampi, Grästräsk (Ruoholampi) nimeltään. Nykyisin pelto kuuluu pappilaan ja sitä sanotaan pappilan isoksi vainioksi. Vielä 1800-luvun alussa se oli ollut meren jättämä matala järvi. Nimi Grästräsk, joka ei ole joutunut asiakirjoihin, on vahojen ruotsalaisten kera nukkunut pois kansankin muistista.
Vappu katseli ikkunasta vähän levottomana.
— Missähän se poika nyt kuhnii, kun ei sitä jo kuulu? Eihän mikään vahinko liene varsalle sattunut, mutisi hän itsekseen.
Varsa ei ollut mikään kyntöjuhta, vaan kolmivuotias uljas ori. Mutta nyt se sai opetella työhän, kun torpassa ei ollut vanhempaa hevosta. Eikä varsalta päivässä paljon työtä vaadittukaan. — Ei sitä liiaksi rasiteta, oli Jussikin ollut valmis vakuuttamaan, kun äiti oli neuvonut, miten hän sillä peltoa ajaisi.
Jo tuli vihdoinkin Jussi ovesta sisään ja heitti ohjakset ovinurkkaan lattialle. Hän oli alakuloisen näköinen ja katsoa tuijotti eteensä.
— Missä varsa on? huudahti äiti. — Sano jo!
— Venäläiset ovat vieneet hevosen, vastasi nuorukainen sortuneella äänellä.
— Näitkö heidän ottavan sen?
— En. Sitä en nähnyt, mutta —
— Älä syytä ketään, ennenkuin tiedät varmasti asian. Saattaa se olla vielä metsässä, vaikket sitä löytänyt. Metsä on laaja.
— Ei ole. Enkä minä väärin syytä ketään, en heitäkään. Olen omin silmin nähnyt heporukan valjastettuna muonavankkurien eteen. Kun arvasin asian oikean laidan, juoksin katsomaan.
— Missä, missä? huudahti Vappu pojan vielä puhuessa. — Sano, joko ne ovat matkalla ja minnepäin?
— Eivät vielä. Pohjoista kohden menevät. Ne syöttävät Sepänkorven päässä ja valjastavat hevosia parhaillaan. Meidän on etummaisena. Minä juoksin kiireesti kotiin sanomaan, vaikka ei suinkaan se siitä nyt enää takaisin tule.
Vappu ei vastannut, veti vain hameen yli vasemman olkansa, tempaisi ohjaskimpun nurkasta, heitti hameen päälle olalleen ja astui nopeasti ovesta.
— Äiti, ette suinkaan aio mennä sinne? huusi poika juosten perässä ulos. Ne tappavat teidät. Vaikka tiedättekin —
— Vaiti! vastasi äiti käskevästi menotiellä.
Kiireisin, pontevin askelin astui Vappu eteenpäin suunnaten kulkunsa suorinta tietä läpi "Ison-Juhan" pihan Vainionkujalle ja siitä yli Stenvakan mäen Sepänkorven suuhun. Sepänkorpi oli se kohta kirkonkylässämme, jossa tie menee nk. Uuden kansakoulun ohi Sepänmäelle. Siihen kuuluivat sivuilla olevien peltojen alat, jotka silloin olivat vielä korpena. Venäläinen kuormasto oli ajettu Sepänkorpeen, sieltä kuljetettavaksi Riisbyyn, Timberheedin ja Korvenkankaan kautta valtatielle. Tämä kierros oli tehtävä siitä syystä, ettei silloin ollut vielä tietä Kirkonkylästä Tuorilaan. Sinne vei vain karjapolku ja etäämpää niinsanotut aliset polut.
Vapun sydän sykki levottomasti. Ei siksi, että hänen piti lähestyä venäläistä sotajoukkoa — sitä hän ajatteli vähemmän — vaan siksi, että hän pelkäsi myöhästyvänsä. — Voi, jos ne sen jo ovat vieneet! Mutta ei, tuoltapa kuuluu vielä heidän rähinänsä. Eteenpäin siis!
Varsinainen sotajoukko oli jo marssinut edeltä ja kuormaston ajurit olivat, kuten jälkeenpäin kuultiin, Inkerin talonpoikia, ehkä karjalaisiakin.
Lähestyessään heitä kuuli Vappukin heidän puhuvan muutamia oudolla murteella, mutta selvällä suomenkielellä lausuttuja sanoja. He haastelivat hänen tulostaan.
— A, mutsu?
— Anna männäh maaman, keriitäh sittennij!
— Ka suitset silläh!
— A, senkih hörppäkorva!
Ajurit ja sotamiehet katselivat vaiteliaina Vapun tuloa. Hänen vakava, heihin tähdätty katseensa ja kokoon puristetut huulensa osoittivat, ettei hän tuntenut pelkoa.
Ilman uhmailua hän astui itsetietoisen arvokkaasti hevosen luo, pani kätensä sen kaulalle, ja se hirnahti heti tuttavallisesti. Hän päästi sukkelasti soljet auki, pani omat suitset oriin päähän ja talutti sen taakseen katsomatta ja sanaakaan lausumatta tyynesti pois.
Ja ihmeellisintä oli, etteivät miehetkään puhuneet mitään, eivät hänelle, eivätkä keskenäänkään, vaan seisoivat ihan siivosti kuin kirkossa. Luultavasti ajattelivat hekin itsekseen: hän tietää enemmän kuin muut —
Jussi, joka oli juossut äidin jälkeen ja tarkasteli mäenrinteessä olevasta taajasta katajapensaikosta, miten äiti selviäisi tehtävästään, näki ja kuuli kaiken.
Vasta kun eukko oli hevosineen ennättänyt mäen taakse, syntyi kuormastojoukossa eloa ja rähinää. Miten siinä tultiin vihdoin lähtöön valmiiksi, sitä ei Jussi jäänyt tiedustelemaan, vaan riensi äidin perässä pujotellen kuin kissa läpi tiheän pensaikon, hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Aikatiedot kertovat, että kasakkamajuri Kildejev piti heinäkuussa 1808 leiriä Merikarvian kirkonkylän jokiluodossa eli Holmassa. Nähtävästi tämä kuormasto kuului hänen joukoilleen.
* * * * *
Sota on loppunut. Jaakko Kaasmankin on palannut kotiin sotaretkeltä. Hän asuu taaskin torppaa, kuten ennenkin. Mutta Jaakko on ennättänyt tottua leirielämään ja sodanmelskeeseen. Hän tuntee ikäänkuin kaipausta siihen muistellessaan iloisten toverien pakinaa vahtitulien ympärillä, sotarummun pärinää, torvien soittoa, komentohuutoja, ampumista ja ruudinsavua. Voi, sitä paukkinaa, touhua ja jännitystä! Ja nyt kaikki tyyntä ja hiljaista, levollista lähteen lirinää kuohuvan kosken sijasta. Kotiintulon ilomaljaan sekaantui, näet, karvas koiruohonkatku. Tappio. Jaakko ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka syvästi surevat kohtalon oikkuja. Perheenisästä tuntui tietysti aluksi sanomattoman hyvältä asua taas kodissa omaisten parissa, mutta ajan pitkään se kävi yksitoikkoiseksi ja mieli vaati vaihtelua.
Vappu oli hänestä ylen jäykkä, tekee vain työtä — kelpo ihminen mutta ei ehdi hauskoja haastelemaan. Sotauutiset ovat hänelle jo vanhoja. Häntä ei huvita kuulla uudelleen, kuinka ihmisiä tapettiin, hevosia rääkättiin, kuormia ryöstettiin ym. Mutta naapurit ovat sitä hartaammat kuuntelemaan. Jaakolla on hyvä mielikuvitus ja vilkas luonto. On vaikea sanoa, missä todellisuus loppuu ja kuvittelu alkaa, kun hän oikein innostuu kertomaan juttujaan ja muistelmiaan. Siinäpä pääviehätys onkin. Eikä hän vaadikaan, että häntä ehdottomasti uskottaisiin. Niin vietetään illat ja väliin puoletpäivätkin. Sattuu niinkin, että Jaakko saa suunavauksenkin, sillä olihan kotipolton aika, jotta jaksaisi haastella. Usein hän tulee niin iloiselle tuulelle, että mennä kompuroi kotiin sotalauluja laulaen.
Vapusta tämä oli ikävää, sillä hän oli itse ahkera työmyyrä. Hän kävi alakuloiseksi ja äkäiseksi. Vappu oli muutenkin umpimielinen ja seurasi kotipuolensa tapoja. Hän ei sekaantunut muiden asioihin, mutta hän ei myöskään sallinut kenenkään sekaantua hänen asioihinsa. Se kävi häneltä varsin luontevasti, sillä hän ei itse tehnyt tarpeettomia kysymyksiä ja turhankysyjille hän antoi lyhyitä, karttavia vastauksia. Siten ei hän koskaan sekaantunut juoruihin eikä saanut syytä takapuheista. Hän eleli itsekseen lastensa kanssa miehensä poissaollessa ja tuli omillansa toimeen. Mutta hän ei ollut seurallinen ja sentähden pidettiin häntä jurona, jopa kummallisena. Kylässä sanottiin hänestä yleensä: — hän tietää enemmän kuin muut, toisin sanoen: hän on noita. Sentähden eivät kyläläiset kummeksuneetkaan, ettei mies viihtynyt hyvin kotona.
Että Vappu oli kelpo ihminen, teki uutterasti työtä ulkona ja sisällä eikä juossut kylää, sen kaikki myönsivät, mutta hän oli heidän mielestään ylen jäykkä ja nyreä. Heittivätpä eräät Jaakolle joskus jonkun kokkasanankin hänen vaimostaan, mutta sitä eivät he halunneet uudistaa, sillä Jaakko ymmärsi vaimonsa arvon ja sanoi heti: — Ei koko kylässä ole toista niin kelpo eukkoa, tai, — Onko hän teille mitään velkaa, kyllä minä maksan?
Mutta vaikka Jaakko tiesi vaimonsa vakavaksi ja kelpo ihmiseksi, ei hän silti muuttanut elintapojaan. Hän piti itseäänkin mukiinmenevänä ukkona, vaikka olikin hieman viinaan taipuva, mutta sehän kuului miehelle silloin eikä alentanut miehen kuntoa ja luottamusta, kunhan hän ei ollut rapajuoppo. Ja kun Jaakolla oli lisäksi iloinen luonne, joka otti asiat niiden hauskemmalta puolelta, ja kun hän ei pitänyt sodassa kiitetyn, urhoollisen sotilaan arvon mukaisena olla sanasodassa vaimonsa kanssa ja tunsi sitäpaitsi syyllisyytensäkin, ei hän tahtonut itsepuolustuksellaan ylläpitää kinaa. Mutta eipä hän halunnut antaa myötenkään ja tunnustaa itseään voitetuksi, vaan tahtoi olla isäntä talossaan. Omaa vilkasta luonnettaan seuraten hän mietti sota-asioita. Laulua hän piti parhaana sähkön eristäjänä. Kun Vappu nupisi ja napisi, niin hän lauloi. Mutta ei sekään ajan pitkään auttanut. Täytyi keksiä jotain parempaa.
* * * * *
Jaakko istui jakkaralla hartevana ja voimakkaan rehevänä kiskoen koppapäreitä ja hyräillen itsekseen jotain säveltä.
Vappu astui ovesta tupaan kantaen täysinäistä puista kaljatuoppia. Hän meni suoraan peräpöydän luo, joi ensin vähän kaljaa ja asetti sitten haarikan vähän äkäisesti pöydälle, niin että kaljaa läikähti yli reunojen. Samassa hän harasi rievun takalta ja kuivasi pöydän. Kaljatynnyri päästää henkensä, sanoi hän, — ja kalja väljähtyy. Olen siitä puhunut, että se tarvitsee siiron kimpien väliin, kun se aina ravistuu päältä, mutta ei maksa vaivaa puhua.
— Noissa isoissa tynnyreissä piti ruutia oleman, mutta santaa olikin näissä, eikä ruutia rahtuakaan.
— Niin, laula sinä ruutitynnyreistä, kun minä puhun kaljatynnyreistä.
— Se on taas niitä Snäkin lauluja Viaporista, tuon hurjan miehen, joka yritti ampua pappiakin, kun se meni valaa ottamaan kansalta. Kunnon mies muuten tuo Snäkki, en minä halua häntä parjata, mutta kun melkein kirkkomaalla — kai sen jo kuullutkin olet, mitä minä turhia kerron.
— Kuultu on.
— Piispankin tarvis tappaa ja Pöytyän rovastin Ulvilan samalla tapaa kanssa unilukkarin.
— Aina sotalauluja, aina tappamisesta, ei koskaan kunnon lauluakaan. Sopisipa nyt vaihteeksi myllystäkin laulaa, kun leivänjatkokseen tullaan, ellei myllyyn mennä. Mutta minun pitää vain huolehtia kaikista.
— Kyll' frekkajakku sen tiesi, kun myllyn rakensi, että ryssä Turkuun riensi, joka limppua haukkasi.
— Puhu seinälle, sanoi Vappu pisteliäästi, meni ulos ja paiskasi oven perässään kiinni.
Jaakko katsahti ikkunasta ja hymyili tyytyväisenä, kun näki eukon suuntaavan askeleensa navetan puoleen. Sitten hän nousi tuoliltaan ja meni eteiseen. Siellä hän kiipesi ketterästi tikapuita myöten tuvan ullakolle. Eräästä nurkasta hän kaivoi esiin rikkinäisen ja muodottomaksi lommistetun hatun, jonka hän oli eräänä päivänä löytänyt maantien vierestä, tukkinut konttiinsa ja kätkenyt ullakolle. Hän laskeutui tikapuita alas, vei hatun tupaan, pyyhki siitä tomun ja tarkasteli sitä hymysuin. Se oli alkuaan kai nähnyt parempiakin päiviä, ehkäpä "hattujen" aikaan peittänyt jonkun arvokkaan valetukan, sillä siitä saattoi vieläkin nähdä, että se oli nuoruudenpäivinään ollut hieno keikari. Se oli matalanläntä, leveälierinen ja leveäperäinen, päältä tasainen, "leveä hattu." Sen väriä oli sitävastoin mahdoton arvata, sillä siinä oli väittämisen varaa, oliko se musta, ruskea vai harmaa, vieläpä mikä muu väri tahansa. Sen nykyinen väri ei edustanut muuta kuin kuivuneen maantieloan väriä.
Tämän hatun hän pani päähänsä ivan karehtiessa huulilla.
Pian tuli vaimo sisään navetasta ja istui rukkinsa ääreen takan lähelle eikä katsahtanutkaan mieheensä, joka sovitteli viattomana päreitä kopan pohjaksi ja taivutteli niitä pystyyn laidoiksi.
Tyttö, joka istui pienellä jakkaralla takan edessä, lepuutti karstoja sylissään ja tarkasteli uteliaasti isäänsä. Jo hetkisen hän oli häntä kummeksuen katsellut.
— Etkös ole ennen nähnyt koppaa tehtävän, sanoi äiti terävästi, kun sen tekoa niin tarkastat? Vai täytyykö minun ruveta itse hahtuviakin tekemään itselleni?
Tyttö ei vastannut mitään, vaan rupesi ahkerasti karstoja liikuttamaan.
Jo astui poikakin sisään ja löi lakkinsa vartaan päähän.
— Minä olen sukinut hevosen, että se on niin hieno kuin tellasilkki — kuinka siitä varsasta sentään on tullut komea viisitalvinen — ja antanut sille — Mutta isä, mikä kumma teidän päässänne on? Hän purskahti nauramaan.
Vasta nyt äitikin kääntyi katsomaan. Hän tarttui kädellään rukin pyörään ja pysäytti sen kiertämisen.
— No, enpä minä nyt ole tuotakaan vielä nähnyt, sanoi hän enemmän itsekseen. — Mistä tuo varistenpelätin on kotoisin, ei se kotonurkista suinkaan ole, tiedän minä sen verran niistä? Ja mitä komeljaa nyt aiotaan pitää, kun tuommoinen narrinlakki on pantu päähän?
Hän rupesi taaskin kahta reippaammin kehräämään.
Mies ei ollut kuulevinaan, vaan sovitteli onnellisen näköisenä uusia päreitä kopan kylkiin.
— Mistä sen lakin olette löytänyt? kysyi Jussi. Ei mitään vastausta.
— Hoi, isä, mikä kerjäläisparoonin hattu teillä on?
Hän astui puhuessaan lähemmäksi. — Hva je hade? sanoo ruotsalainen.
Isän kasvoissa ei yksikään väre liikahtanut.
— Oletteko tullut kuuroksi, isä, huudahti hän nauraen ja läiskäytti kämmenellään hatun pohjaa, — tuo mokoma kummitusritarin kypärikö teidät kuuroksi tekee?
Isä kavahti ylös ja istuutui taaskin jakkaralleen, otti hatun päästään, käänteli ja katseli sitä hetkisen, miettivän näköisenä silitellen sitä kädellään.
— Tällä hatulla on oma sisältörikas historiansa, sanoi hän vihdoin omituinen salaperäinen ilme kasvoillaan. — Jos se voisi puhua, olisi sillä tietoa enemmän kuin monella koulumaisterilla, kertomista nautituista iloista ja kärsityistä suruista, enemmän kuitenkin jälkimäisistä ja varsin vähän edellisistä. On sillä oma sattuva nimensäkin, joka jo sekin jotain tarkoittaa eli niinkuin Snäkki sanoisi: on puhuva.
Nimikö sillä? Mikä nimi? kysyi Jussi uteliaasti.
— Kärsimyslakki, vastasi isä painokkaasti. — Mutta sen pitäisi kai oikeastaan olla kärsivällisyyslakki, sillä silloin kun — mutta minä en sano nyt enempää. Aion näet, ensin itse koetella, onko asiassa perää.
— Missä asiassa? Mitä kummia te puhuitte, isä?
— No, voin minä sentään lopunkin sanoa. Kun minä olen kuollut, saat tämän periä.
— Hei, suuri kiitos! Varsin hauskaa! Jussi nauraa hohotti.
— Hyvä olisi, jos ei sinun tarvitsisi sitä koskaan käyttää, sanoi isä tyynesti.
— Kerjuussako? Mutta mitä arvoituksia te sepitätte. Sanoitte koettelevanne, onko asiassa perää. Niin, missä?
— Antaako se kärsivällisyyden kestävyyttä, vastasi isä puolikovaa.
— Kärsivällisyyden kestävyyttä, tuoko? huudahti poika.
— Niin, sehän juuri on tarkoitus, se, onpa se oppinut kestämään.
— Niin, mutta mitä se miestä auttaa, mitä lakki kestää?
— Se on tenhottu ja siitä syystä se —
— Tenhottu?
— Voi, kun sinä, jo kohta täysi mies, viitsit kuunnella noita isäsi jaarituksia, noin joutavia, sanoi Vappu äreästi. — Luulin minä jo sinun saavan järkeä päähäsi. Oliko tuokin nyt puhetta taas? Kun yksi laulu loppuu, niin toinen alkaa. Kärsimyslakki! Mitä kärsimystä sulla on? lisäsi hän mieheensä kääntyen. — Sano!
Mies ei vastannut mitään, vaan pani lakin heti päähänsä, siten osoittaen koettelevansa sen tenhoisuutta. Ja omituista todellakin: eukko pauhasi hetkisen yksikseen, mutta vaikeni pian huomattuaan, ettei mies nyt ollenkaan kuullut. Hän ei viitsinyt yksin ja ihan hukkaan puhua.
— Isä, kertokaa nyt hatun historia. Olen utelias, sanoi Jussi ruvetessaan valmistelemaan puolitekoista kirvesvartta.
Isä ei ottanut kuullakseen hänen pyyntöään.
— Lakki vaikuttaa, ei hän nyt kuule, sanoi äiti.
— Joko nyt kerrotte sen kärsimyslakin historian? kysyi Jussi kotvan kuluttua, kun isä koppansa valmiiksi saatuaan oli noussut ylös ja laskenut lakin vartaan päähän toisten lakkien viereen. — Minua haluttaisi niin kuulla.
Poika kyllä tunsi isänsä ja tiesi mitä myöten kauhassa oli vartta, mutta isän jutut huvittivat häntä aina. Eivät ne ketään vahingoittaneetkaan, sillä isä ei koskaan väärentänyt eikä sekoitellut olevia oloja, vaan pikemmin puolusti parjattua, kun sikseen tuli.
— Ei tänä iltana enää, vastasi hän. — Hämärtää jo, kummitusjutut eivät ole hyvät iltahämyssä. Mutta toiste…
Miten se toiste kerrottiin, siitä ei, vahinko kyllä, taru mainitse. Se vain tiedetään, että aina, kun Vappu näki kärsimyslakin miehensä päässä, hän lakkasi heti torumasta. Siten sen käyttäminen tuli lopulta hyvin harvinaiseksi.
Saiko Jussi sen perinnöksi isän kuoltua, sitä ei taru myöskään kerro.