Viestini menneiltä sukupolvilta

by Matilda Roslin-Kalliola

KAMALA HETKI

Oli maaliskuun alkupuoli 1887. Olin silloin eräässä pitäjässä
Näsijärven seudulla.

Lunta pyrytti taivaan täydeltä. Minä istuin kirjoituspöytäni ääressä ja lopetin viikon tilejä, vähän väliä luoden silmäyksen ulos ikkunasta sakeaan ilmaan, missä isot lumihiutaleet iloisella vauhdilla tanssien lensivät maata kohti. Koko luonto oli kuin äärettömän suureen valkoiseen tähtikutoiseen harsoon verhoutunut, harsoon, jossa jokainen sen pieninkin osa eli. Naapuritalokin, joka oli ylhäällä kummulla ja jota ainoastaan iso piha erotti meidän talostamme, näytti vain epämääräisesti häämöttävän kuin utuinen taikalinna jossakin sadussa.

Tuntuu niin kolkolta istua melkein yksin isossa huonerivissä. Juhon vaimo tosin oli pienten lasten kanssa kulmakamarissa rivin toisella puolella, mutta ei se seikka juuri mitään merkinnyt, sillä he eivät kuulleet sinne saakka mitään omalta touhultaan, kun oli toisia huoneita välissä. Ja ostoksensa vaimo teki vasta illalla, miehen kotiin tultua, hänellä ei siis nyt ollut puotiinkaan asiaa; ja kiire hänellä olikin, paljon pieniä valmistuksia, joten ei suotta ehtinyt tulla. Eikä muuten ollut tänään koko rivissä kotona muita kuin minä. Tiesin siis, että saisin olla yksinäni.

Tein ehkä väärin — ajattelin — kun sallin Jaskan mennä metsään tänään, näin syrjäisessä seudussa, varsinkin kun kaikki muut miehet ovat poissa. Mutta eikö paha ilma mahda häntä kotiin ajaa? Ehkäpä on jo tullutkin, mutta ei ole kuulunut askeleita. Olisi tuo minulta voinut jäädä huomaamattakin tässä laskiessani. Tai ehkäpä hän on mennyt tuonne toisiin riveihin… Voi kuinka on synkkää tänään! Ilma vaikuttaa, ja tämä huone sileänsinisine seinineen, joka aina pilvisellä ilmalla on kuin sumua täynnä, ikäänkuin painaa minua. Jos olisin kotiseudulla edes, mutta näin etäällä… Kumma kun ei nyt ketään tule puotiinkaan tänään — vain aamulla kävi jokunen — kai nyt kaikki pitävät pahaa ilmaa. Tämä ajatus oli jo useita kertoja osunut mieleeni. Olin omituisen levoton, minulla oli kuin ennakkotunne jostakin pahasta. Tämä tuntui kummalliselta, sillä muuten ei tuollainen levottomuus kuulunut luonteeseeni, turha pelko oli minusta aina näyttänyt lapsekkaalta. Mieleni olisi tehnyt sulkea puoti, mutta oli vielä niin aikaista, kello ei ollut vielä viittakaan. Ja luultavasti joku tulee vielä, jos ilma vähänkin asettuisi, sunnuntaiksi jotakin ostamaan, sillä olihan nyt lauantai.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että olin tänään päässyt niin pian vapaaksi laskuistani, kun ei kukaan ollut minua häirinnyt. — Jopa tuli mielestäni joku käyden pitkin huonerivin sivua. Koetin kiirehtiä. — Nyt olivat siis viikon kuluessa tukkikauppoihin menneet rahamäärät tarkastettu; laudoista, hiilistä ja haloista tulleet rahat luetut — nämä kun viikolla vain kirjoitettiin muistiin sitä mukaa kuin rahoja meni tai tuli. Viimeisiä numeroita juuri kirjoitin kirjaan. Rahat olivat vielä edessäni päällekkäin ladottuina, yhdensuuntaisissa pylväissä pöydällä. Niitä oli seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa seitsemäntoista penniä. Mutta sitäpaitsi oli matalassa kirstussa sänkyni alla yksitoistatuhatta markkaa.

Eikö se tullutkaan? ajattelin. Katsahdin ulos. Kummallinen olento, joka seisoi huoneeni seinustalla, loi tutkivan katseen minuun läpi ikkunan. Se oli hyvin pitkä mies, etukumarassa, sillä hänellä oli selässään korkea ylöspäin suippeneva kaappi, ns. kuvakaappi. — Ennen aikaan kuljeksi tuollainen kotimainen "kuvakaappimies" usein kyllä maaseudulla, nyt se on jo käynyt harvinaiseksi ilmiöksi, ehkäpä jo hävinnyt ihan sukupuuttoon, antaen sijaa ulkomaalaisille "posetiivimiehille." — Katsoin suoraan miestä silmiin, ikäänkuin kysyäkseni, miksi hän siihen pysähtyi. Hän lähti pitkin askelin astumaan puodin ovea kohti.

Sen seikan että hän pysähtyi ikkunani alle, ei itsessään tarvinnut antaa mitään aihetta epäluuloon hänen suhteensa; sillä oli varsin tavallista, että oudommat henkilöt siinä aivan kuin kysyivät itseltään: kumpiako portaita nousen? Mutta hänen katseessaan oli jotakin urkkivaa, kun hän tuosta ikkunanpielestä kurkisti sisään ja katsahti minuun, mutta samalla myöskin ympäri huonetta; ja vielä mennessäänkin hän käänsi päätään, ja hänen silmäyksensä kiintyi puolen sekunnin ajaksi pöydällä oleviin rahoihin. Minä huomasin selvästi, että hän näki ne siinä.

Huonerivi oli mäenrinteessä ja pihan puolelta melkein maassa kiinni, ja kun piha kohosi ylöspäin huoneista, voi ohikulkeva mielensä mukaan katsoa ikkunasta sisään. Tälle pihalle kulki huonerivin sivusta kaksi kiviporrasta, joiden välillä minun huoneeni ja puoti sijaitsivat. Toinen näistä, oikeanpuolinen, vei eteiseen eli ns. tampuuriin, ja siitä asuinhuoneisiin, toinen leipomatuvan eteiseen eli pakarin porstuaan, niinkuin sitä nimitettiin, josta ovi vei oikealle kauppapuotiin. Tätä viimemainittua vastapäätä oli leipomatuvan ovi. Tämän porstuan perältä vei ovi vasemmalle kulmakamariin, jossa Juho perheineen asui leipomahuoneen vieressä, toinen oikealle puodin vieressä olevaan miesten kamariin. Miesten kamarista ei käynyt ovea muualle kuin porstuaan, sillä tämän huoneen ovea vastassa oleva seinä oli päin erästä sänkykamaria, joka pidettiin lämpimänä patruunan varalta, kun hän sattui tulemaan. Tämän sänkykamarin kohdalla oli siis puotikamari, joka samalla oli minun huoneeni. Tässä minun huoneessani oli kaksi ovea, toinen tuohon edellämainittuun tampuuriin ja toinen tietysti puotiin. Tätä puotikamaria vastapäätä tampuurissa oli keittiön ovi.

Puodin ovi helähti ja aukeni, kun mies astui hitaasti sisään epämukavine taakkoineen, jonka hän laski myymäpöydälle.

Olin jo noussut ylös, mennäkseni heti puotiin, mutta kun silmäsin sinne astuessani pari askelta eteenpäin, näin tuon oudon miehen jo makaavan viistossa myymäpöydän mutkan ylitse ja kurkistavan kamariin.

Kun hän näki, että katsoin sinne, huusi hän rämeällä äänellä:

— Eikö sieltä tulla?

— Tulen heti, olkaa hyvä ja odottakaa pari silmänräpäystä, vastasin ja astuin takaisin pöydän luo.

Miehen olennossa ja äänessä oli jotakin, joka herätti epäluuloani. Hän näytti minusta ikäänkuin olisi tahtonut teroittaa sekä kuuloansa että näköänsä niinkuin kissa, joka vainuaa hiirtä.

Panin siis nopeasti rahat pöydältä pieneen mustaan lakkiseen kassakirstuun, joka oli pöydällä ja oikeastaan oli aiottu matkarahoja varten, mutta nyt käytettiin tähän tarkoitukseen. Tämän otin käteeni ja astuin kaapin luo, joka oli eteiseen vievän oven ääressä. Ja kun tämä viimemainittu ovi oli puotiin vievää ovea vastassa, en voinut tätä tehdä niin, ettei mies olisi havainnut minne sen laskin, kuin myöskin että kätkin avaimen taskuuni. Tämän kyllä käsitin kaikki, mutta minne sen olisin pannut muualle, avaimenkaan?

— Minkälainen kirjanpitäjä täällä on, kun antaa matkustavaisen odottaa? huusi mies äreästi, kun käännyin puotia kohti.

Huomattava on, että niin kauan kuin kokosin rahoja kirstuun ja panin kaappiin, ei hän hiiskunut sanaakaan eikä vähintäkään liikahtanut, mutta kun sen olin tehnyt, huusi hän heti ja teki kiivaita liikkeitä yläruumiillaan. Mutta näennäisen äreyden ohessa näkyi kuitenkin tyytyväinen ilme hänen kasvoissaan ja hän koetti turhaan peittää sitä noilla kiivailla sanoillaan.

— Suokaa anteeksi, sanoin kohteliaasti, astuessani puotiin, minä olin estynyt heti tulemasta.

— Mikä teitä esti? Heti pitää tulla, ei matkustavaisella ole aikaa odottaa, räyski hän.

— Minä panin rahaa laatikkoon, kyllä kai sen kuulitte ja näittekin, että se minulla oli esteenä, sanoin tyynesti.

Minä katsoin puhuessani häneen tarkasti.

— No, kuulin minä sen ja näinkin, mutta mitä se minuun kuuluu? Ette te ole rehellinen ihminen, — hän korotti taaskin ääntänsä, — kun annatte oudon seisoa puodissa. Vai onko tämä oma puotinne? Eikö teillä ole aikaa rahojanne korjata jälkeenpäin?

— Ei. Raha pitää ensiksi panna talteen. Minä kyllä tiesin teidän puodissa olevan ja sentähden kiiruhdin. Ja ettepä ole siinä liikahtanutkaan, vaan seisonut kauniisti paikallanne.

Minä käsitin, että hän tahtoi ärsyttää minua. Arvelin, että oli paras olla sangen maltillinen ja vakavan kohtelias; siten olisi hänen vaikeampi olla hävytön. Ehkäpä hän etsii juuri syytä oikein kiivastuakseen ja koettaa omaa rohkeuttaan karaista, ajattelin.

— Noh, en minä liikkunutkaan, minä olen rehti mies. Minä huusinkin heti: eikö sieltä tulla!

— Niinpä oikein. Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä haluatte ostaa.

— Minä teen paljon kauppoja. Minun täytyy miettiä ensiksi mitä ostan, minä ostan paljon.

— Kuljetatteko kauppaa kaapissanne?

— Kuljetan minä sitäkin siinä. Se on kuvakaappi. Minulla on onnenpöytäkin tuossa, hän osoitti oven puoleen, jossa se oli lattialla, — ja ostan siihen paljon pientä tavaraa. Ei niitä niin pian ehdi ajattelemaan. Kun te kuhnitte tuolla rahan kanssa, ettekä tullut heti, niin minä suutuin, ja mielestäni meni, mitä minun piti ensiksi ostaa, kun minulla on niin perhanan pikainen luonto, enkä kärsi hankkimisia, laverteli hän. — Taitaa olla omaa kauppaanne tämä, häh?

— Ei.

— Kenen tämä on?

— Patruunan.

— Asuuko se tässä, vai missä se asuu?

— Tampereella.

— Mikä talo taikka mikä se on, tuo tuossa ylhäällä, mitä väkeä siinä on?

Hän osoitti kädellään ikkunasta yli pihan.

— Siinä asuu nykyään maalari.

— Onko se kotona se maalari?

— En tiedä varmaan. Kuuluu se olleen kylissä maalaamassa, mutta taitaa jo olla kotona.

Ehkäpä antaisi maalata kaappinsa, ajattelin. Se olikin vanhuudesta mustunut, alkuaan se oli ollut punainen.

— Onko siinä paljonkin väkeä?

— Sillä on vaimo ja useita lapsia. Miten niin?

— No, mietin tässä, kannattaisiko siellä käydä kaappia näyttämässä. Ei sitä vastamäkeä viitsisi kantaa tällä säällä. Mutta koska siellä on lapsia… Vai ovatko ne isoja jo?

— Ei, pieniä ne ovat.

— Ketä tuossa toisessa päässä asuu, onko sielläkin lapsia?

— Ei. Siinä asuu vanha pariskunta.

— Hm. Ei taida kannattaa mennäkään sinne ylös, jos ei niillä maalarilaisillakaan ole lantteja.

Vaikka mies minusta näyttikin epäilyttävältä, nousi minuun kuitenkin tämän puhelun aikana soimaava tunne siitä, että tein väärin epäillessäni köyhää kuljeksivaa miestä, jonka ei välttämättä tarvinnut olla mikään heittiö ja rosvo vain sentähden, että hän oli renttu. Olin oikein pahoillani siitä, että mielessäni olivat saaneet sijaa tuommoiset ajatukset, jotka ehkä vain johtuivat yksinäisyydestäni.

Mutta ennenkuin jatkan, on velvollisuuteni antaa jonkunlainen muotokuva hänestä, sillä eipä hän ollut juuri tavallinen ilmiö, tuo kuvakaappimies.

Vanha kuvaannollinen puheenparsi "pitkä kuin nälkävuosi" soveltui ihan hyvin siihen henkilöön, joka seisoi vastassani, myyntipöydän edessä. Hän oli varmaankin kolmatta, kenties neljättäkin tuumaa yli kolmen kyynärän, jos olisi seisonut suorassa. Mutta pää ja vatsa olivat taipuneet paljon eteenpäin, joten selkä vyötäisistä oli käynyt notkoon ja hartiat nousseet korkealle. Polvet notkuivat vuoroin ja koko miehen asento oli horjuva ja miltei aina liikkeessä. Väliin hän seisoi toiselle ja taaskin toiselle lonkalleen nojaten tai huojui edestakaisin. Mutta hänen kokonsa näkyi olevankin melkein kaikki pituutena, sillä vahvuus oli tykkänään epäsuhteellinen mittaan nähden. Olipa aivan kuin nuo huojuvat liikkeet olisivat olleetkin sopusoinnussa tuon hoikan, luisevan vartalon kanssa, jonka näkyi olevan vaikea kantaa omaa mittaansa, varsinkin kun säärten puoli ruumista oli eniten kehittynyt ja muu vartalo jäänyt vähemmälle.

Hän oli nuori mies, mutta hänen iästään en päässyt selville, sillä hän näytti hyvin elähtäneeltä. Hän voi olla ainoastaan kahdenkymmenenviiden tai pikemmin kahdenkymmenenkahdeksan, mutta yhtä hyvin kolmenkymmenenviidenkin vuoden vanha. Vanhempi hän ei ollut. Kasvot olivat säännöttömät, ylen pitkät, varsinkin oli leuka nenään verrattuna mittava, mikä epäsuhde pisti vielä enemmän silmään, kun hän piti usein suunsa puoli-avoinna. Silmät syvissä kuopissaan olivat isot, tinanappien väriset ja elottomat. Nenä ei ollut juuri suuri, mutta muodoton, ja lyhyt nenänvarsi sisäänpainunut, kuin otsan alle kätkeytyvä. Tämän huomasi parhaiten, kun katseli hänen kasvojaan sivultapäin. Korvat olivat suuret, ja ulospäin pyrkivät, pitkät värittömät huulet menivät loppeen ja tekivät suun rumaksi ja vinoksi. Kasvojen väri oli kelmeä ja näivettynyt. Hiukset olivat melkein samaa väriä kuin kasvotkin.

Vanhat, alkuaan vaaleat, liasta tummenneet kesävaatteet, takki eri kangasta kuin housut, ihan riippuivat hänen yllään ja näyttivät vahvempaa ja takin hihoista päättäen lyhempää miestä varten tehdyiltä, jos ne alkujaan samalle miehelle olivat kuuluneetkaan. Likaiset, poimuiset, siniset paidanhihat korvasivat takinhihain vajavuuden. Housut olivat tukitut ratkenneiden saapasten varsiin, joiden korot olivat yhtäälle kallistuneet. Kaulassa oli huono villainen "ostohuivi". Vanha harmaa kesälakkilääppä päässä täydensi puvun. Sitä hän työnsi korvalta toiselle ja väliin taaksepäin, kuitenkin enimmäkseen niin, että se nyykötti kallellaan otsalla, jota siis vain vilahdukselta näin ja joka oli kurttuinen ja juuri kuin isommasta kokoon puristunut.

Näitä erityisseikkoja en heti aluksi huomannut, katsoin ainoastaan koko hänen olentonsa yleistä epämiellyttävyyttä, mutta näiden havaintojen tekoon johtivat minut illan tapahtumat. Muistan hänet aivan kuin hän seisoisi ja huojuisi vieläkin edessäni.

Myymäpöydän kulmalla oli punnituslautaset eli palanssi. Palanssin takana myymäpöydän sisäpuolella olivat painot järjestetyt isommasta pienempään, kuten tavallisesti: ainoastaan neljänaulainen, jota oli viimeksi käytetty, oli oikeanpuoleisella lautasella myymäpöydän takaa katsoen.

Mies otti sen siitä käteensä, jota hän heilutti ylös ja alas.

— Paljonko tämä painaa? kysyi hän.

— Neljä naulaa.

— Kyllä kai se sen painaakin.

Hän työnsi pitkälle leukansa, oli huolettoman näköinen, letkahdutti itsensä toiselle lonkalleen ja laski sen palanssille kädestään, mutta ei sille lautaselle, jolla se oli ollut, vaan toiselle, joka oli häntä lähempänä. Minä huomasin sen, ja ajatukseni kiintyi siihen vähän, mutta se oli kuitenkin niin tavallinen teko, eikä sillä siis tarvinnut olla mitään merkitystä, sillä useat miehet käydessään puodissa nostelivat noita painoja ja laskivat ne usein kädestään toiselle lautaselle. Sen vuoksi kiinnitinkin siihen huomiota ainoastaan sen pienen epäjärjestyksen tähden, jonka tämä seikka aikaansai, ja siksipä se menikin mielestäni. Isäntäni, joka oli kauan kauppaa hoitanut, oli itse puodissa järjestänyt punnituksen ja minä tahdoin tietysti seurata kaikessa tarkasti hänen järjestelmäänsä; tästä siis tuo epäjärjestyksen tunne minussa. Vieläpä sekin kuului tuohon samaan järjestelmään, että punnituslautasella aina oli paino, jottei palanssi suotta häälyisi ja kuluisi.

Myymäpöytä teki suorakulman sillä puolella, jossa kamarinovi oli, ja kävi siitä puodin oviseinään, jonne ulottui sen laskuovi eli luukku. Toinen pää meni ikkunaanpäin. Ainoastaan yksi ikkuna — pihaan päin — oli puodissa sillä se oli vähäinen, isommasta huoneesta katkaistu puodiksi ja puotikamariksi. Huone ei siis ollut nelikulmainen vaan lyhyt ja vähän leveämpi. Siitä syystä myymäpöytä oli asetettu perältä jotensakin lähelle seinää, joka oli täynnä rihkamahyllyjä, joten siihen jäi ainoastaan kyynärän verran tilaa myyjän käytettäväksi.

— Onko täällä lapsia muualla? kysyi hän edelleen. — Luulenpa, että olen tehnyt tyhmästi, kun olen kantanut tänne tuon kaapin.

— Kyllähän niitä on eräässä työmiehen perheessä tuolla alhaalla; ja tässä porstuassakin perällä, tuossa kulmassa asuu eräs perhe, jossa on lapsia.

— Mutta eihän niillä ole lantteja, työmiehen lapsilla, vai onko isä kotona?

— Ei se nyt ole vielä, vaikka sitä odotetaan pian tulevaksi, mutta äidillä kyllä aina sen verran on, että lapset saavat huvin katsoa kaappiinne. Mutta ette te sanonut vielä, mitä haluatte ostaa, olkaa nyt hyvä… Ehkäpä täältä löytyisi jotakin, joka sopisi teille. Sanotte että teillä on kiire.

— Voi, kun minulla on huono muisti… Onko teillä… kultaisia lintuneuloja?

Hän puhui hapuilevasti, työnsi taaskin leukansa pitkälle.

— Ei.

— Eikö ole? Voi turkanen, ja mistä niitä saa? Tuolla minä niitä näin enkä ymmärtänyt ottaa, en nyt muista, missä kaukana se puoti olikaan. Ja kaikki niitä kysyivät. Ja hopeasiivellisiä, eikö semmoisiakaan ole?

— Ei ole semmoisiakaan.

— Mikä siinä on, kun ei niitä täällä ole?

— En ole semmoisia sattunut näkemäänkään, mutta kai niitä muualla voi olla.

— Ohoh, vai ei nähnytkään! Niistä lapset pitävät paljon, ne sopivat hyvin onnenpöytäänkin, ne ovat niin…

Hän pysähtyi äkkiä ja kavahti ylös.

— Mikä tuolla liikkuu? huudahti hän ja kiinnitti tylsän katseen päin seinää.

Aloin epäillä, että olin tekemisissä hourupäisen kanssa, sillä hänen selällään olevat silmänsä tuijottivat kummallisesti tavaralaudakoilla täytettyyn seinään, suu melkein ammollaan ja pahoin vinossa.

— Missä? kysyin minä levottomana, — hyllylläkö?

— Ei, vaan tuolla huoneessa.

— Ei siellä mikään liiku, vastasin rauhoittavasti.

— Liikkuu siellä! Ettekö kuule? huusi hän ikäänkuin kammoksuen. Hän väänsi päätänsä, kuunteli ja muljahutti suuria silmiään. Olin varma, että hän oli hullu.

— Kuka siellä on? kuiskasi hän tähdäten tylsän, katseen minuun.

— Ei kukaan, vastasin varomattomasti kyllä suoraan, seuraten mielikuvitustani, joka sanoi minulle, että hän oli mielipuoli. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin kaduin tarpeetonta avomielisyyttäni.

Hänen kasvoissaan näin nyt vilaukselta saman tyytyväisen ilmeen kuin silloinkin, kun tulin rahoja lukemasta puotiin. Epäilykseni heräsivät uudestaan ja huomasin, että olin mennyt ansaan. Miten saisin nuo ajattelemattomat sanani takaisin? Näiden ajatusten lentäessä päässäni pidin kuitenkin tyynen muodon ja hymyillen lisäsin omiin sanoihini:

— Minkätähden sitä niin kummeksutte, jos siellä joku liikkuisikin, eihän se mitään kummallista ole, jos siellä ihminen on?

— Eikö se olisi kummallista, vastasi hän terävästi, — koska minä en nähnyt huoneessa ketään muita kuin teidät, kun tulin sivu ikkunan, eikä ovi ole käynyt siellä sittemmin, ja yhtäkaikki siellä nyt joku olisi liikkunut? Ette kai tahdo väittää, että siellä aaveita liikkuu?

— En, vastasin naurahtaen.

— No, uskon minä sen nyt, ettei siellä kukaan liikkunut, koska te sanotte, ettei siellä kukaan ole, vaikka minä mielestäni kuulin. Näinhän minä itsekin sitäpaitsi teidän yksin istuvan rahoja lukemassa.

Hän katsoi tarkasti minuun puhuessaan, aivan kuin olisi halunnut tietää mitä hänen sanansa vaikuttaisivat, kun hän rahoista mainitsisi, mutta en ollut sitä huomaavinani.

— Niin, minä näinkin, että katsoitte ympäri huonetta tullessanne. Siitä näkeekin, lisäsin välinpitämättömästi, — hyvin sisään joka puolelle, paitsi sohvan kulmaan.

— Niin no, siihen ei minun sopinutkaan nähdä, mutta uskon minä ihmisen sanan, kun se vakuuttaa.

— Mutta en minä ole vakuuttanut.

Minä naurahdin, kuin olisi puhelumme minua huvittanut.

— Ette sitä nyt enää takaisin saa, kun se kerran pääsi, sanoi hän ivallisesti ja myöskin nauraen.

— Minkätähden minä ottaisin sanani takaisin? Minä katsoin kysyvästi ja tarkasti häneen.

Tällä kysymykselläni en tarkoittanut kieltää itse asiaa, sillä siihen kyllä käsitin sanani riittämättömiksi, vaan tahdoin ainoastaan kuulla, mitä hän vastasi; oliko hän arvannut pelokkaat ajatukseni ja sanoisiko selvään mielensä. Minun ei tarvinnutkaan kauan olla epätietoinen, toinen.

— Kyllä sen ottaisitte, kun saisitte, vastasi hän, yhä nauraen ilkeää soinnutonta nauruaan. — Ette tahtoisi myöntää, että olette yksin oudon miehen kanssa.

— Outoja minulle ovat kaikki, yksi enemmän, toinen vähemmän, sanoin huolettomasti.

— No, vastatkaa sitten suoraan kysymykseeni, vaikka kyllä minä sen nyt muutenkin tiedän, mutta jos saatte vastatuksi…

— Eihän minulla ole mitään teille vastattavaa. Emme täten pääse kaupanteon alkuunkaan.

— Eikö vastattavaa? räyhäsi hän. — Kun minä suoraan kysyn, onko huoneessa ketään, eikö se vaadi suoraa vastausta, häh?

— Mutta ettekö käsitä, että kysymyksenne on sopimaton? Enhän minä ole velvollinen tekemään teille tiliä yksityiselämästäni.

— Ei, ei. Mutta kristitty ihminen rohkenee aina sanoa totuuden, sanoi hän ääntänsä korottaen. — Mutta te olette valehtelija ja sen tähden ette rohkene.

Näissä sanoissa lausuttu soimaus, vaikka se tulikin tuommoisen henkilön huulilta, minuun kuitenkin sattui, ja sentähden jäin hänelle vastauksen velkaa. Sanoin ainoastaan:

— Te puhutte kuin pappi.

Hän oli tietysti otaksunut minut arkatuntoiseksi, sillä luultavasti hänkin oli tavallaan ihmistuntija. Vaikkakin siis tiesin, että hänen vetoamisensa kristityn ihmisen uskallukseen oli vain teeskenneltyä, ajattelin kuitenkin: tahtoisinko, jos tämä olisi viime hetkeni, mennä valhe huulillani iankaikkisuuteen —? Ja kuitenkin, sanoi taaskin ymmärrykseni, täytyy hänen uskoa, että täällä on joku toinen henkilö lähellä.

Kello kamarissa, eteisen ovipielessä, oli tämän puhelumme aikana lyönyt viisi. Kuluisi ehkä pari tuntia ennenkuin miehet ehtisivät kotiin tukkimetsästä. Ja ehkäpä ei kukaan pahan ilman vuoksi tulisi enää puotiin. Oli siis sangen tärkeää saada hänet eksytetyksi siitä uskosta, että olin yksin. Arvasin myöskin, että hän oli hankkinut itselleen tietoja siitä, että miehet nyt olivat poissa kotoa. Ajatukseni risteilivät sinne tänne. Tunsin oikeaa taistelua sielussani. Valehdella en tahtonut — olisiko se muuten auttanutkaan? Hätävalhekin oli aina inhottanut minua. Mutta enhän minä silti ollut velvollinen hänelle totuuttakaan ilmoittamaan. Tässä oli siis jotakin tehtävä. Vaivasin sentähden ankarasti päätäni tuota yhtä ajatusta hautoessani.

Mutta ensiksi täytyi minun saada sytytetyksi tuli lamppuun, sillä alkoi jo vähän hämärtää; ja hämyä melkein oli ollut koko päivänkin. Oli selvää, että mies lörpötyksellään paljosta ostamisestaan tahtoi ainoastaan kuluttaa aikaa, kunnes tulisi pimeämpi. Mietin siis, miten saisin heti näppärästi tulen sytytetyksi.

Lamppu riippui myymäpöydän etulaidan ylitse. Sytytin sen aina lattialta, sillä varpaisiltani ulotuin siihen. Siksi ei oltu katsottu tarpeelliseksi asettaa sitä ylös ja alas lykättäväksi. Mutta ajattelin nyt: jos kurotan siihen, täytyy minun nojautua yli myymäpöydän ja katsoa ylöspäin, enkä siis voi pitää häntä silmällä. Sitä tehdessäni hän voi puhaltaa tulen sammuksiin — hänen päänsä oli lampun tasalla ja hän seisoi sen takana — ja antaa täräyksen leukani alle. Olin joskus kuullut puhuttavan semmoisesta.

Ikkunan alla oli nappulatuoli. Minulla oli tapana istua siihen käsityötä tekemään, kun toisinaan muutamat ostajat juttelivat niin kauan keskenään tai minun kanssani, ja kohteliaisuus vaati, etten näyttänyt kiirehtivän heidän lähtöään. Tämän tuolin otin nyt siitä ja asetin sen selkäpuolen päin myymäpöytään, jottei hän saisi työnnetyksi sitä kumoon minun sillä seisoessani. Otin sitten tulitikkulaatikon lautasen syrjältä takaani käteeni.

Mies katseli aluksi kummeksuen liikkeitäni.

— Mitä nyt tulella tehdään, kun päivä on? huusi hän. — Eikö teillä ole silmät päässänne, että näette? Älkää sytyttäkö vielä, se on tavaran hukka!

— Ei puodeissa pidetä hämäränaikaa. Ja kun te teette niin paljon ostoksia, täytyisi minun kuitenkin kesken kauppoja sytyttää lamppu, sanoin tyynesti.

— Niin niin, minä teen paljon kauppaa.

Hän kurkisti ulos ikkunasta ja näkyi miettivän, hänen silmänsä harhailivat ikkunaluukkuihin.

— No, sytyttäkää sitten niinkuin tahdotte taitaapa tuli vielä tarpeen ollakin, kun minä oikein rupean kauppoja tekemään. Mutta kyllä sen näkee, rämisti hän kovemmin, — että te toisen tavaraa käyttelette. Ja kun minä pääsen Tampereelle, niin minä kerron patruunalle.

Minä vain hymyilin vastaukseksi.

Väänsin sydämen vähän ylemmäksi, ennenkuin nousin tuolille, tiesin, että se oli puhdas karresta ja heti syttyisi.

— Mutta mitä siinä tuolilla teette, kyllä tuohon lattialtakin ulotutte? sanoi hän minun sitä tehdessäni.

— Se on parempi.

Sitten sieppasin tulta tikkuun ja annoin sen syttyä. Tämän aikana kulkuri puhui ilkkuen:

— Ette te saa sitä syttymään, vetoakin minä lyön…

— Saan minä, väitin vastaan.

—… jos ette ota laatikkoa toiseen käteenne. Mutta sitten ette taaskaan saisi lasia pois. Ääni kävi ivalliseksi.

Oli ikäänkuin olisi hän lukenut ajatukseni. Hän näytti huvittuneelta näitä havaintoja tehdessään.

Väänsin tikun palavan pään käteni suojaan — sydämeni sykki kovemmin ja sieluni huokasi Jumalan luo — hypähdin tuolin syrjälle seisomaan, niin että kengänkorot jäivät ulkopuolelle. Nyt olin yhtä pitkä kuin mieskin ja katsoin häntä suoraan silmiin, jotka näkyivät saaneen kummallisen elon. Hän nauraa kihnutti — minäkin hymyilin. Hänen kasvoissaan oli erinomainen ilme; hän näytti tietävän, että minä olisin halunnut lukea hänen silmistään, mitä niiden takana piili. Hairasin vasemmalla kädellä pois lasin, tuikkasin tulen sydämeen, asetin sukkelasti lasin sijallensa, taaskin vääntäen sydämen kohtuullisen korkealle. Samassa tuokiossa livahdin tuolilta alas. Tuskin sekuntia kului siihen.

— Ahah, saittepas!

— Olisitte hävinnyt vedon, sanoin siirtäessäni pois tuolin.

— Niin olisinkin. Mutta ette sitä olisi saanut palamaan, jos minä olisin tahtonut puhaltaa siihen, mutta minun teki mieleni nähdä, saisitteko, kun en minä uskonut sitä. Mutta kyllä se näppärästi kävi. Kyllä sen näki, ettette sitä ensi kertaa tehnyt.

— Nyt voimme alkaa tehdä kauppaa.

— Onko teillä… mitä se nyt olikaan?… niin kultasilmäisiä parsineuloja, oikein paksuja, suuria?

— Ei.

— No mutta, eikö niitäkään ole?

— Onko niitä muuallakaan?

— On niitä, sanotteko minua valehtelijaksi? Hän huusi kovasti ja liikkui äkäisesti.

— En, mutta en minä tiedä niitä olevan. Saattaahan niitä silti olla.

— Mitä semmoinen tietää?

— Ostakaa tavallisia, ne ovat helpompia ja tekevät paremmin kauppansa.

— En minä niistä välitä, kultasilmäisiä minä tahdon. Eihän täällä ole mitään. Minkämoinen puoti tämä on?

— Kyllä täällä on. Ostakaa nyt sitä ensiksi, mitä meillä on, ja sanokaa sitten vasta, ettei mitään ole: rintasolkia, sormustimia, nappeja, neuloja, naskaleja ynnä paljon muuta pientä, kyllä kaapillinen tulee.

— Mitä? Teettekö pilkkaa minusta? Miten minä köyhä mies tämmöisiä tavaroita kaapillisen ostaisin? Te ivaatte ja pilkkaatte ja olette ylpeä ihminen.

— En minä ole mikään herra, että olisin kohteliaisuutta oppinut. Minä olen suora mies ja sanon suoraan päin silmiä, enkä jumalavita kursaile semmoisia röökynöitä. Kai tässä pitäisi seisoa lakki kourassa ja kumarrella, kun rahallansa ostaa; minä maksan rahat enkä kursaile.

— Ettekö ota nappeja siihen onnenpöytäänne?

Taaskin näkyi hän miettivän.

— Minä ostan silmäneuloja, ne käyvät aina kaupaksi, joka ämmä niitä tarvitsee… Mutta antakaa ensiksi posliininappeja, tottapa niitä edes on.

— On kyllä nappeja monenmoisia ja neuloja myöskin. Kiirehdin ottamaan edellisiä esiin.

— Tämä laji ehkä on sopiva, ei varsin pieniäkään ja korean kiiltäviä.

— Mitä niitä maksaa krossi?

— Viisikymmentä penniä.

— Mitä se tekee tusina?

— Neljä penniä tusina tekee neljäkymmentäkahdeksan penniä, se on siis vähän runsaammin kuin neljä. Mutta te voitte niistä ottaakin kymmenen penniä tahi kahdesta tusinasta viisitoista. Siten niitä myydäänkin.

— Kovin on tyyriitä, en minä maksa niin paljoa, enkä ostaa, jos ette alenna; antakaa neljälläkymmenellä.

— Se on määrähinta, viisikymmentä.

— Joka puodissa aina alennetaan.

— Mutta kun te olette "rehti" mies, niin minä sanon teille heti määrähinnan; se muuten on täällä tapanakin.

Hänen silmänsä tähystivät äkkiä minua.

— Noh, maksan minä sen sitten, mutta en minä ota kuin puolet, koska ette alenna.

Minä panin sen hänelle paperiin.

— Nytkö katsotte neuloja?

— En vielä… Onko teillä… kuvapapereita, ottaisin jonkun uuden kaappiini?

— Ei niitä ole.

Minusta näytti kuin hän olisi ollut tyytyväinen vastaukseeni.

— Sepä kummallista, kun ei ole mitään, jota kysyy. Sanoitteko, ettei niitäkään ole missään?

— Kirjakaupassa tietysti on, mutta ei niitä ole ennen kysyttykään täällä.

— Mutta kaikkia pitää olla.

— Sitä tavaraa pidetään tarjolla, joka käy kaupaksi, ja sitä on kyllä, sen näette. Ehkäpä nyt otan esiin niitä silmäneuloja.

— Pankaa mulle ensiksi vienteli rusinoita, että saan pureskella tässä aikani kuluksi.

Minä lähdin menemään.

Hän kurkisti ulos, mutta kääntyi äkkiä pois ikkunasta.

— Taikka… huusi hän samassa, — jos sitten vasta ne panisi.
Pankaa sitten vasta, ettekö kuule!

Olin jo ehtinyt myymäpöydän toiseen päähän, missä rusinalaatikko sijaitsi.

— Kyllä minä ne hetikin annan, se on sama minulle, vastasin. Punnitsin ne pienemmissä punnituskupeissa, jotka siinä riippuivat. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä minun tuota tehdessäni, vaikka en käsittänyt minkä vuoksi, koska hän tähän asti oli kiukutellut minulle ja juuri nytkin oli huutanut, mutta jälkeenpäin vasta sen käsitin, että tuo tyytyväisyys perustui siihen, että en punninnut niitä palanssilla, sillä se olisi tehnyt piirron hänen laskuihinsa.

— Kah, oliko sielläkin punnitusneuvot, en minä niitä huomannutkaan, sanoi hän hyvänsävyisästi.

Vein rusinatötterön hänelle.

Hän seisoi vielä hetken ikkunan edessä, pää ikkunassa kiinni, kurkistellen sakeaan ilmaan, joka jo oli käynyt hämyisemmäksi, melkein pimeäksi, ja alkoi sitten pistellä rusinoita suuhunsa. Lamppu tietysti valaisi pihalle, vaikka kuvakaappi ikkunan edessä jotenkin varjosikin sitä.

— Kumma kun ei tule ketään puotiin, minnekä täältä outo osaakaan? puhui hän rusinoita syödessään. — Ei tuonne näe, mutta tuskinpa sieltä ketään tulee tässä ilmassa. Mahtaisiko tuolla työmiesten huoneissakaan saada yösijaa? Kun miehet ovat poissa, niin ehkä eivät ne akat anna, jos miehet viipyvät.

— Kyllä minä uskon teidän saavan. Miehet siksi jo kotiinkin tulevat, tunnin päästä ehkä…

— Noh, katsotaan sitten niitä neuloja nyt, että sekin kauppa on tehty.

Hän astui kuvakaapin viereen myymäpöydän eteen seisomaan.

Minä nostin hyllyltä myymäpöydälle pienen laatikon ja aloin hänelle näyttää useammanlaisia neuloja. Niitä katsahti hän hätäisesti vähän, aina pistäen jonkun rusinan suuhunsa. Pian hän päätti ottaa erästä lajia halpoja neuloja.

— Mitä ne maksavat preivi?

— Kymmenen penniä.

— Eikö niitä kahdeksalla saa?

— Ei.

— Niin, teillä on määrähinnat, virnisti hän taaskin. — Pankaa ne tuohon tiskille ja lukekaa ne siinä, montako siinä preivissä on. Mutta odottakaa, minä katson tuleeko siellä kukaan, että osaisin tästä johonkin, kun ei niitä miehiä taida kuulua, jos ovat yötä…

Hän astui taaskin ikkunan luo, kurkisti ulos vähän, molemmin puolin, ja kuunteli.

— Ei ketään. Siellä on niin paljon luntakin. Kai tästä täytyy lähteä niitä akkoja puhuttelemaan.

Taaskin siirtyi hän entiselle paikalleen.

— Lukekaa nyt neulat!

— Niitä on viisikolmatta joka kirjeessä, ei niitä tarvitse lukea, ne myydään aina lukematta.

— Mutta en minä usko teitä, niistä on voitu ottaa pois, kyllä semmoista tehdään, ne pitää lukea.

— Olkaa hyvä ja lukekaa itse, niin tiedätte varmaan, sanoin minä; minua kyllästytti hänen käskevä komentonsa.

— Ei, ärjyi hän, — teidän ne pitää lukea, ei ole minun asiani niitä lukea, se on teidän tehtävänne, ja tuohon paikkaan, minä näen.

Hän heitti puhuessaan vihaisesti rusinatötterön myymäpöydälle ja löi kämmenellään siihen niin että kajahti.

— Noh, katsokaa nyt sitten, kun minä luen ne, vaikka ei minun sitä tarvitsisi tehdä, kun ne kerran ovat luetut, mutta olkoon menneeksi.

Tahdoin tehdä hänelle mieliksi, jotta hän ei niin ärjyisi minulle. Tuo rusinoita syövä rehevä renttu ei näyttänyt minusta juuri vaaralliselta, ainoastaan kiusalliselta.

— Minä seison suorassa enkä liiku paikaltani, te saatte lukea, ja jos ette lue oikein hyvin, niin se on teidän asianne, en minä siitä köyhdy, sanoi hän rehevästi laverrellen, — mutta minä tahdon vain rehtiä.

Taaskin tuntui minusta kuin olisi ollut jotakin epämiellyttävää teeskentelyä äänessä, jolla sanat sanottiin.

Kumarruin kuitenkin alas. Kuvakaappi oli vieressäni ikkunan puolella, niin että jouduin sen varjoon, ulkoa katsoen. Tämän äkkäsin vasta siinä, mutta ajattelin samalla, että epäluuloni oli lapsellista ja että olisi kummallista tästä nyt välittää. Minä pidän kuitenkin tarkasti varani, ajattelin.

Sormellani siirtäen neuloja aloin puolikovaa lukea: Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi… Silloin tuntui ikäänkuin mies hiljaa yläruumiillaan olisi lähennyt minua. — Kuusi, seitsemän, kahdeksan, jatkoin katsoen suoraan eteeni, sormin neuloja siirrellen. Olin oikeassa, hän läheni varsin hiljaa. Samassa silmänräpäyksessä kuvastui eteeni tuon neljänaulaisen siirtäminen. — Yhdeksän, kymmenen, yksitoista, höpisivät huuleni. Enkö ole hullu, kun en nosta katsettani? sanoi ajatukseni. Silloin nostin äkkiä päätäni. Mutta se mitä näin jähmetytti veren suonissani. Sydämeni pysähtyi lyömästä, en vapissutkaan. Olin liikkumatta, tuntui kuin olisin halunnut vaipua myymäpöydän alle; mutta mitä se olisi auttanut?

Hän seisoi etukumarassa ja hänen vasen kätensä oli nostettu tuon saman neljänaulaisen kohdalle, ainoastaan jonkun senttimetrin päässä siitä, sormet tavoitellen sitä. Koko miehen asento oli kuin hyökkäykseen valmis. — Tarkkaavaisuuteni oli äärimmilleen jännittynyt, kaikki näin, käsitin silmänräpäyksessä, olin kuin pelkkänä silmänä. Hänen kasvolihaksensa olivat tavattomassa jännityksessä, huulet yhteen puserretut, poskien ja leuan kiinteät jäntereet osoittivat, että hampaat olivat lujasti yhteenpurtuina. Silmissä paloi hirveä katse, hurja, himoinen, nielevä. Se oli pedon eikä ihmisen. Siinä ei kuitenkaan ollut vihaa tai kiukkuakaan, se oli niin silmänräpäyksen tärkeydestä jännittynyt. Se oli ahnas, kylmä, kova, kiinteä. Hän olisi varmaan voinut tappaa minut samoin kuin koiran, joka olisi ollut hänen tiellään. Katse tunki suoraan silmiini, sillä se ei ollut ollenkaan suuntautunut sormiini, jotka neuloja siirtelivät. Sen katseen ilmettä en milloinkaan unhota! Nuo jäykät, ylitseni kumartuneet kasvot olivat kuin kiveen hakatun demonin.

En siis ensi silmänräpäyksessä voinut liikuttaa itseäni, odotin vain iskua päähäni, olin itse sen alainen. Sieluni antautui Vapahtajansa ansion turvissa Herran haltuun. Huusin kuin Mooses sielussani. Kestikö tätä kaikkiaan sekuntiakaan, en tiedä.

Hän seisoi myöskin samassa asennossa, näytti kuin olisi minunkin katseessani ollut jotakin magneettista, joka sitoi hänet, sillä katsoin häneen koko sieluni voiman ponnistaen. Minulla oli aivan kuin tunne siitä, ettei minulla ollut muita aseita kuin silmäni. Hänen katseessaan ilmeni epäröimistä, sormet haparoivat konemaisesti… Minä muistin, kuinka lähellä takanani seinä oli. Mutta miksi en kuitenkin koeta? Jumala, auta minua! Yhä pitäen katseen kiinteästi hänessä ponnahdin kuin vieteri suoraksi päin seinähyllyjä, ja joka jäseneni vapisi.

Hänkin vavahti, ojentautui ja näytti olevan hyvin hämillään, kuin laskiaisyönä naapurin navetasta tavattu velhoakka.

Katsoin vain häneen. Mutta sydämestäni nousi sanomaton kiitos
Jumalalle ja rukous avusta edelleen.

Hän naurahti tuommoisen lyhyen naurun, joka selvästi ilmaisi hänen hämmennyksensä ja pettymyksensä.

— Mitä te nyt pelästyitte, oikeinhan teillä joka jäsen värisee? Hän koetti tehdä naurua ja ääni kuului teeskennellyltä, ilkeältä.

— Niin, mitä te sitten pelästyitte? kysyin minä.

Tiesin tuskin mitä sanoin ja työläästi sain puhutuksikaan vielä.

— Enhän minä pelästynyt, te itse pelästyitte, räyhäsi hän, — kuin olisitte kummituksen nähnyt. No, tietysti minäkin vähän sävähdin, kun te niin lensitte ylös, että oikein pelotitte minuakin. Mikä teille tuli kesken neulojen lukemisen, häh?

Hänen kasvoissaan näkyi pirullinen piirre, hän nauroi ilkeästi.

— Ei sillä nyt väliä ole, mitä se oli, vastasin minä vakavasti.

— No, lukekaa ne neulat, huusi hän raa'asti.

Astuin häntä tarkasti silmällä pitäen myymäpöydän luo ja otin siltä neulakirjeen käteeni, sillä en rohjennut sanoa vastaan, vaikka mieleni teki. Olin vielä kuin lumouksen alaisena. Käsitin kuitenkin, että hän aikoi rynnätä kimppuuni, mutta salaa, jos vain voisi.

— Pankaa se tiskille! huusi hän kamalalla äänellä.

— Ei, minä luen sen kädessäni.

— Että saisitte pettää minua! Minä teidät jo tunnen, tuossa teidän pitää se lukea, ärjyi hän ja löi nyrkkiään myymäpöytään.

— En minä lue sitä siinä.

— Teidän pitää! huusi hän vielä kovemmin.

— Ei!

Käsitin että minun täytyi esiintyä hyvin päättävästi. Ja vaikka en voisikaan sanoa, että pelkoni olisi kadonnut, päätin kuitenkin kalliisti myydä henkeni.

— Kuinka te olette kiusallinen ihminen, kätenne vapisee, ette saa niitä luetuksi.

Minua suututti ja ponnistin voimiani, kuitenkin pysyen tyynenä.

— Näettekö, etten vapise!

Osoitin hänelle vasempaa kättäni, jolla neulakirje oli ja joka ei vapissutkaan, ja katsoin häntä tyynesti silmiin.

— No, ei se nyt vapise, mutta mikä teille juuri äsken tuli?

— Emme nyt huoli siitä. Tehdään nyt tämä neulakauppa loppuun. Minä luin neulat.

— En minä usko, että ne on oikein luettu, kun ette niitä tuossa lukenut, huusi hän.

— Minä annan teille ehjän, avaamattoman kirjeen, niinkuin jo äsken tarjosinkin.

Nostin laatikon myymäpöydältä lautaselle ja otin uuden kirjeen esiin.

— En minä usko teitä, räyhäsi hän, — ei minun tarvitse uskoa, se voi olla vajaa.

Minä avasin sen. En tahtonut antaa hänelle aihetta syyttää minua.

— Katsokaa nyt, tämä on käänteitä myöten ladottu ja siis täysi, mutta panen siihen vielä kaksi, niin tiedätte täyden saaneenne.

— En minä tahdo enempää, minä tahdon että luette. Minä tahdon rehtiä vain, huusi hän.

— Jos ette tahdo niitä ostaa sillä tavalla kuin minä ne myyn ja ne aina myydään, niin saatte olla ilman, minä panen ne pois.

Käännyin laskemaan pois niitä.

— Ei! Ettekö te tahdo myydä, kun tavaran pois panette?

— Tahdon, mutta ehkäpä teillä ei ole halua ostaa.

Hän alkoi kauheasti kiroilla ja puhua törkeitä sanoja, joita on mahdoton tähän kirjoittaa. Käsitin, että hän aikoi pakottaa minut vihastumaan, jotta olisi saanut minut unohtamaan itseni ja olemaan varomattomampi.

— Hiljaa! sanoin vakavasti. — Ei täällä saa kirota, ja puhukaa siivommin.

— Mikä on? Ei suinkaan tämä kirkko ole, ettei täällä kirota saisi, kauppapuoti tämä on, ja puodeissa kirotaan ja puhutaan hupaisia.

— Ei täällä kirota. Olkaa hiljaa, en minä ääntä pelkää, ei minuun sanat pysty. Otatteko nämä neulat vai ettekö?

— No, pankaa nyt se neulapreivi sitten, niinkuin tahdotte, en minä niin väliä pidä, minä ajattelen tässä muita kauppoja.

Hänelle näkyi tulleen joku toinen ajatus.

Minä panin neulakirjeen paperiin ja lasin myymäpöydälle.

Kulkuri kurkisti taaskin ulos illan hämärään.

— Ei siellä liiku yhtään ihmistä, höpisi hän itsekseen.

Nyt oli minun valmistautuminen taisteluun. Tahdoin pitää paikkani niin kauan kuin mahdollista. En aikonut juosta pakoon, ennenkuin näkisin sen välttämättömäksi, jos silloin enää pääsisinkään; sillä oli varsin epävarmaa, ehtisinkö paeta, ja se onnistuminen riippui siitä, miten sukkela hän olisi liikkeissään. Hänen hoikka ruumiinsa ja käärmeentapaiset liikkeensä osoittivat, että olisi ollut ihan leikintekoa hänelle juosta yli myymäpöydän, ja hänen pitkät säärensä, jotka kenties olivat saaneet kyllin harjoitusta omilla karkuretkillä, olisivat vaatineet pakenijalta yliluonnollista nopeutta. Ja jos olisin voinut juosta pehmeässä vahvassa lumessa ylös jyrkkää vastamäkeä maalarille, joka oli lähimpänä, kun vielä kenkänikin ilman kalosseja olivat liukkaat? Hän olisi varmaan juossut perässäni, paiskannut pääni mäsäksi jo porraskiveen kenties, taikka kuristanut minut. Minä oikein pelkäsin hänen laihoja luisevia sormiaan. Alas oman työväen huoneille en olisi uskaltanut suunnata tietäni puodinoven ohi, sillä olisipa hän voinut tulla sieltä vastaani portaiden kohdalla. Ennenkuin kukaan olisi ehtinyt avukseni, olisi hän jo ryöstänyt avaimet taskustani, juossut sisään, sulkenut ovet, ottanut rahakirstun kaapista ja keittiönkautta huonerivin toisesta päästä juossut pakoon, jättäen kuvakaapin merkiksi käynnistään. Minulla ei siis, kun asiaa mietin, ollut suuria toiveita paosta. Sitäpaitsi halusin selvitä voittajana hänestä, tiesin, että henkisesti olin väkevämpi. Enkä tahtonut huostaani uskottua omaisuutta jättää rosvon saaliiksi, vaan niin pitkälle kuin mahdollista sitä läsnäolollani suojella. Jos vain voisin saada hänet epäilemään, että olin yksin, luulemaan, että huoneissa oli ihminen, joka voisi kuulla minua.

Myymäpöydällä oli vahva koivuinen kyynärmitta. Hän otti sen käteensä ja kuin koetellen sen painoa nosteli sitä kädellään ylös ja alas.

Vaikka uskoin, että tuolta suuriääniseltä räyhäävältä heittiöltä aluksi puuttui rohkeutta suoraan rynnäkköön, en ollenkaan pitänyt mahdottomana, että hän turhaan koetettuaan keinojansa saadakseen tilaisuuden salaiseen hyökkäykseen, edelliseenkin ryhtyisi. Otaksuin, ettei hänellä ollut mitään ampuma-asetta, tai jos olisikin, niin ei hän sitä uskaltaisi käyttää, sillä se kuuluisi kauas. Sitä en siis pelännyt. Se olisi kuulunut ainakin Juhon kamariin, ja minä arvasin, että hän jossakin muualla oli ottanut selon siitä, miten talossa asuttiin. En voinut nähdä, oliko hänellä puukkoa, sillä takki peitti sen, jos se hänellä olikin. Mutta että hän aikaa voittaen yhä enemmän kiihtyisi ja rohkeuskin siitä kasvaisi, sen käsitin. Varmasti ja pontevasti esiintyvän miehen kimppuun ei hän varmaankaan olisi rohjennut karata, mutta minä olin nainen ja minun ruumiinrakenteeni osoitti heikkovoimaisuutta. Minulla ei siis ollut muuta keinoa kuin koettaa eksyttää häntä, mutta ensiksi tahdoin muuten varustautua.

Menin sokerilaatikon luo, joka oli myymäpöydän luukun vieressä ovipielessä. Rupesin lyömään sokeria naulan ja puolen naulan kappaleiksi.

— Mitä te nyt teette, kun sokeria lyötte? huusi hän äkäisesti, kääntyen äkkiä pois ikkunasta. — Oletteko hullu, en minä sokeria osta! Pysykää tässä!

— Minä paloittelen sitä valmiiksi, siksi kun tulee ostajia, sillä aikaa kun te mietitte mitä ostatte.

Minulla olikin tapana näin tehdä, sillä sekin kuului "järjestelmään."

— Kyllä minä tästä tulen heti kun sanotte, mitä haluatte ostaa, lisäsin vielä.

— Ei nyt enää ketään tule tämmöisellä ilmalla. Te vain tahdotte juosta ulos, mutta ette saa mennä ja jättää puotia, huusi hän taaskin ärjyen.

— Minäkö jättäisin puodin?! Ja kyllä niitä vielä tulee kahvia ja sokeria huomiseksi ostamaan.

Tuosta hänen kiellostaan ymmärsin, ettei minun olisi koettamistakaan pakoon. Ja olihan selvää, ettei hän minua voinut päästää, sillä jos hän olisi ennättänytkin ryöstön tehdä ennenkuin olisi kukaan ehtinyt paikalle, olisi hänet jälkiä myöten heti saavutettu ja minä olisin voinut todistaa häntä vastaan.

Hän näytti kovin ärtyiseltä ja hermostuneelta ja vilkaisi silmillään vuoroin minuun kuin salapurijakoira, joka hiljaa murisee, vuoroin taaskin ulos ikkunasta. Pelkäsin joka silmänräpäys hänen ryntäävän kimppuuni, niin julmasti mulkoilivat hänen silmänsä lakinlipan alta.

Ei ollut epäilemistäkään, että tuo neulakauppa oli edeltä mietitty. Mutta kun se ei saanutkaan hänelle mieleistä loppua, se nähtävästi ärsytti häntä. Hänen täytyi nyt keksiä jokin muu keino. Mutta ymmärsipä hän myöskin sen, että minä nyt tietäisin olla varuillani. Hänen täytyi siis välttämättä vihdoin esiintyä rohkeana rosvona, ja siihen näytti hän koettavankin kiihottaa itseään.

Asetta ei häneltä suinkaan olisi puuttunut, jos olisi sattunut hänelle mieleen ruveta sitä vähän tarkemmin etsimään siltä puolelta myymäpöytää, jossa hän oli. Ovinurkassa oli pari isoa laatikkoa, yksi kummallakin seinällä, kulmista yhdessä, niin että nurkkaan jäi neliökyynäräinen ontto. Ovenpuoleisessa oli suolaa ja pihanpuoleisessa nahkaa; allapäin pienempiä liuskoja, mutta päällä syrjällään nurkkaa vastaan pari isompaa vuodan puoliskoa. Itse nurkassa vuotien takana, oli pitkiä, mutkaan väännettyjä kankirautoja, jotka eivät mahtuneet pystyynkään, vaan seisoivat nojallaan, sillä katto ei ollut korkea. Mutta lattialla samassa nurkassa oli kaksi lyhyttä kappaletta, toinen runsaan kyynärän, toinen kuuden korttelin pituinen, sekä kirves, jolla rautaa hakattiin; olin ne sinne piilottanut, jottei niitä luvattomasti anastettaisi. Muuta tavaraa ei sillä puolella ollut, sitä oli toisessa nurkassa, myymäpöydän sisäpuolella, mutta ei siinäkään muuta kuin peltejä eli rautalevyjä. Pelkäsin että hän sieltä etsisi. Parasta oli kuitenkin, etten itse katsoisi tuohon vaaralliseen nurkkaan ja siten johtaisi hänen huomiotaan sinne. Katsoin siis tarkasti häneen, estääkseni häntä havaintojaan tekemästä.

— Mitä te minua niin tarkasti katsotte, sanoi hän kiivaasti. — Jos minä mihin hyvänsä käännyn, niin aina teidän silmänne seuraavat minua.

Hänen katseensa oli jo joitakuita kertoja harhaillut tuonne nurkkaan kankeenpäin, ja minä olin vain hymyillen seurannut sitä.

— Minä katson aina ostajaan, vastasin siihen, — ja niinpä teidänkin silmänne minua seuraavat, koska sen näette. Ja katsokaa vapaasti, kyllä minä katseen siedän.

Hän siirtäysi lähemmäksi. En luonut alas katsettani.

— Ei minua niin tarkasti tarvitse katsoa, tiuskaisi hän. — Mutta kyllä kai te pelkäätte minua, kun minä olen puhunut niin kovaa. — Hän alensi ääntään viime sanoissaan.

Hän nauroi ja ikäänkuin leikkien kyynärpuulla heilutteli sitä pystyssä kädessään. Tuo hänen naurunsa oli teeskenneltyä, hermostunutta ja väkinäistä.

— En minä pelkää.

Tämä nyt tietysti ei ollut täysin totta, mutta en halunnut antaa hänen tietää sitä, sillä siitä juuri olisi vaarani kasvanut. — Pelkäätte te, myöntäkää vain että pelkäätte!

Ääni oli ivallisen kiusaava.

Minua karmi, pelkoni katosi. Ojentauduin suoraksi, katsoin häntä lujasti silmiin ja sanoin tyynesti ja varmasti:

— Näytänkö minä siltä että pelkään?

— Ette, ette te siltä näytä! Mutta kun minä olen näin suuri mies, kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette sitä tahdo näyttää.

— Ei kortteli sääriä paljon paina, vastasin minä leikillisesti nauraen, käyttäen erästä senaikuista kokkasanaa kotipaikoiltani.

Hänen mittaansa en tosiaan pelännytkään.

— Mitä? huusi hän. — Mitä te sanoitte?

Hän nosti uhkaavasti kyynärpuuta pystyyn kädessään. Toistin sanani ja leikin minäkin sokurikirvestä heilauttaen.

— Kortteli sääriä, mitä se on?!

— Se on sananparsi, kokkasana ainoastaan; ettekö sitä ole ennen kuullut?

— En. Mitä sillä tarkoitetaan? Sanokaa heti, taikka…

— Sitä, ettei miehen mittaa tarvitse pelätä. Ettekö sitä käsitä.

— Mutta eikö isolla ole voimaa? Ei aina.

— Kyllä mies naisen voittaa ja kyllä nainen sentään miestä pelkää, isoa miestä.

— En minä ole koskaan yhtä miestä pelännyt. Löin terävästi sokeria.

— Taitaisi teissä olla miehen vastusta… Ei sentään.

Hän katsoi uteliaasti ja tarkasti minua ja astui askeleen lähemmäksi.

— Ei sitä varmaan edeltä tiedä. Sen neuvon kuitenkin annan jokaiselle että älköön tulko ylen lähelle.

— Ahhah! Tulkaa nyt toki kauppaa antamaan. Antakaa tuota punaista liinaa kyynärä.

Hän osoitti kyynärmitalla laudakkeelle, jossa sitä oli.

Kuvakaapissa oli muka likainen, alkuaan punainen palttinarepale uutimena. Silmäni olivat jonkun kerran pysähtynyt siihen; tästä hän näkyi saavan uuden ajatuksen.

Työnsin sokerilaatikon kiinnemmäksi, jättäen sen raolle ja kirveenvarren pään ulos siitä, sekä lähdin perälle päin kävelemään.

— Jassoo, te jätitte sokerikirveen varren ulos, nyt minä vasta käsitän, minkätähden menitte sokeria lyömään. No, kyllä se onkin hyvä ase. Kun ette ottanut sitä mukaanne.

Hän nauroi kovin. — Ettekö pelkää, että minä sen siitä saisin?

— En. Mitä te turhaa yritystä tekisitte, minä saisin sen kuitenkin itse ennen siitä.

Hän astui askeleen sinnepäin, nauraen. Minä astuin myöskin hymyillen takaisin.

— Mutta mitä me turhia kinaamme, sanoin.

— Niin, ei meidän tarvitsekaan kinata. Hän astui taaskin kauemmaksi.
— Antakaa sen olla siinä vain, minun varakseni, ha, ha, hah!

Hän ei kuitenkaan täydellisesti käsittänyt, minkä tähden olin mennyt sokeria lyömään tai jättänyt laatikon auki. Tahdoin näet tehdä itselleni heittokappaleita siihenkin nurkkaan, koska en tietänyt, miltä puolelta vaara eniten uhkaisi, jotta saisin tarvittaessa edes ikkunan rikki heittää, ja siihen olisivat sokerikappaleet sopivia. Sitä paitsi olisi tuo ase hyvä olemaan siinä luukun ääressä. Kyllä olisin mielelläni sen ottanutkin mukaani, niinkuin hän ivaten sanoikin, mutta sitä en kuitenkaan rohjennut tehdä, sillä olisipa se voinut olla vaarallista.

— Vai jätitte laatikon auki, toisti hän.

— Kyllä se ennenkin on ollut auki, se käy ahtaasti.

Näin olikin asian laita, ja sentähden jätin sen nytkin auki.

— Mutta nyt se ei ollut auki. Ja näin minä sen, että te menitte siitä niin kaukaa tiskistä sentähden, että minä tässä seison. Kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette myönnä. Hi, hi, hi.

— Pelko ja varuillansa oleminen ovat aivan eri asiat.

— Jassoo! Te olette siis varuillanne. Hah, hah, hah! Mutta mitä puhetta se on? tiuskasi hän.

— Onko väärin olla varuillansa? Ei teidän siitä tarvitse pahastua, en minä sillä mitään loukkaavaa teitä kohtaan tarkoita, koska en tunne teitä. Ja varuillanne te itsekin olette antajaa kohtaan, koska ette usko neulojenkaan kirjeessä oikein olevan. Katsoin tarkasti häneen ja lisäsin samalla: — Ja varomaton onkin aina tyhmä. Ei tässä tyhmeliinejä olla.

— Ei, kyllä se hyvä onkin, että olette varovainen, sanoi hän kuin vähän hämillään, kun tuota neulakauppaa muistutin. — Mutta en minä ole mikään paha mies, minä olen hyvä mies; minä olen vain vähän kiivas, ei minua pidä pelätä.

Hänen katseensa oli urkkiva, aivan kuin hän olisi ajatellut: uskonetko tuota?

— Se on hyvä se, vastasin.

Hän laski kyynärmitan kädestään kuvakaapin viereen myymäpöydälle, aivankuin siten todistaakseen sanojensa pätevyyden, astui taaskin lähemmäksi ikkunaa ja kurkisti ulos.

Hänen vakuutuksestaan huolimatta pelotti minua kuitenkin astua tuohon perälle myymäpöydän ja seinän väliin tuota pyydettyä palttinaa ottamaan hyllyltä, vaikka se olikin kamarinovea lähellä. Minä astuin siis myymäpöydän luo ja nostin sen neljännaulan painon laudakolta ja laskin sen sijalle naulan painon.

Hän kääntyi taaskin äkkiä katsomaan.

— Vai niin, te otitte siitä sen neljännaulan luodin ja panitte pienen sijaan. Mitä te semmoista teette, niinkuin minä olisin joku pahantekijä? Minä suutun. Sen pitää olla siinä, missä se on ollutkin.

Hän tuli ja kurotti sitä ottamaan.

— Antakaa olla! Niiden pitää olla järjestyksessä. Ne jäivät siihen, kun viimeksi myin jauhoja. Mutta te näette että ne on järjestetty palanssin taa, isommasta pienempään. Te ette saa mitään panna epäjärjestykseen täällä!

— No, olkoon sitten siinä, minä pidän itsekin järjestyksestä, ja saisin minä sen siitäkin, jos tahtoisin. Häntä nauratti.

Sen minä hyvin tiesin, mutta ei hän saanut sitä kuitenkaan siitä niin sukkelasti kuin palanssilta, siinä kun oli isompia ensiksi rivissä. Ja kun hän sitä siitä tavoittaisi, aseena käyttääkseen, voisin minä jo ehkäpä heittämällä särkeä ikkunan ja huutaa apua; olipa siinä lukkojakin kamarinoven lähellä, aivan kuin sitä varten. Ja puoli sekuntiakin on aikaa hädässä.

Hän otti taaskin kyynäränmitan käteensä ja katseli sitä.

— Miksi ette tätä myöskin ottanut? sanoi hän. — Tämä on aika kyynäräpuu, oikein luja ja vahva, ei tämmöisiä tehdäkään muualla kuin täällä Hämeessä, jossa ei puuta säästetä. Kyllä tämä sattuisi jokseenkin lujaa, jos mies tällä lämähyttäisi kuin vierasta sikaa, ettekö usko?

— Kyllä maar.

— Mutta minä pyysin äsken kyynärän punaista liinaa, miksi ette anna sitä?

— Laskekaa siihen se kyynäräpuu, niin saatte sitä.

— Ottakaa esiin liina, kyllä minä tämän annan.

— En minä yhden kyynärän tähden raasta pakkaa hyllyltä, voin minä sen siinäkin mitata.

— Taitaa olla huonoa tavaraa se.

— Ei ole, vahvaa se on.

Vedin kankaan pään suoraksi riippumaan alas ja naskuttelin sitä syrjästä näytteeksi. Koetin pitää itseni etäämpänä hänestä; sen tähden en tavanmukaisesti nostanut palttinaa myymäpöydälle.

— Mutta jos ette siitä välitä, lisäsin, — niin samapa se, kyllä se pala toistekin kauppansa tekee.

— Tulkaa ottamaan tämä kädestäni.

Uskoin varmasti, ettei hän nyt aikonut minua lyödä, koska otaksuin hänen tahtovan tehdä sen salaa. Mutta en kuitenkaan tahtonut sallia hänen liikkua omavaltaisesti; sentähden seisoin paikallani. Uudistin käskyni:

— Laskekaa siihen se.

— Tuossa se on sitten.

Hän heitti sen kädestään myymäpöydälle, niin että se pärähti ja kulki eteenpäin.

Kun nyt astuin sitä ottamaan, teki hän nauraen samassa tarkoituksessa nopean liikkeen kädellään. Hän tahtoi leikkiä kanssani kuin kissa hiiren kanssa ja luultavasti pyrkien samaan lopputulokseen. Olin kuitenkin nopeampi ja sain sen, minäkin naurahtaen, siepatuksi siitä ennenkuin hän.

— Hei kuinka sukkela te olitte!

Hänen silmänsä menivät kuitenkin nurkkaan, vaikka hän nauroikin, luultavasti sentähden, ettei hän ehtinyt kiusaa tekemään.

Minä mittasin palttinan ja jätin kyynärmitan pakan päälle laudakolle.

— Jassoo, nyt veitte minulta kyynäräpuunkin, tiesin minä sen edeltä, mutta ei se vahinko suuri ollut. Hi, hi, hi! Antakaa minulle nyt nupeja.

— Paljonko?

— Niin paljon, että lyön tämän kiinni tuohon kaappiin.

Hän sieppasi pois vanhan likaisen rievun kaapin takapuolesta ja heitti lattialle.

Annoin hänelle niitä pyydetyitä nauloja paperiliuskalle.

— Mitä nämä maksavat?

— Ei mitään.

— Ohoh, vai annatte ilmankin. Mutta nyt täytyy teidän kumminkin antaa minulle se iso luoti, että saan lyödä tämän liinan kiinni kaappiin; ei teillä vasaraa täällä kumminkaan ole, kun olette nainen.

Hän näytti taaskin varsin huvittuneelta. Ja arvasi hän nytkin oikein, sillä vasaraa ei minulla ollutkaan.

Otin sen naulan painon vaa'alta ja laskin myymäpöydälle.

— Tämä on parempi, tätä minäkin olen käyttänyt vasaran asemesta pieniä nauloja lyödessäni, sanoin.

— Ei tällä mitään saa, mitä tämä on miehen kädessä! Antakaa iso.

— Lyökää päältäpäin, eihän pieni vasara niinkään iso ole?

— No, olkoon. Hän löi.

— Hyväpä tämä onkin. Luulenpa, että te ymmärsitte sen asian. Näytti kuin olisi hänellekin pälkähtänyt päähän jokin uusi ajatus, ja pian se tulikin ilmi.

— Minä kysyisin, sanoi hän viekastelevasti, — mutta ette vastaa kumminkaan, jos kysynkin. Te olette niin kopea, kenties, ette köyhän matkustavaisen kysymyksiin viitsi vastata.

— En tiedä vastaanko vai enkö, ennenkuin kuulen kysymyksenne.

— Tiedän minä sen, ettette vastaa siihen. Ette nyt enää vastaa.

Hän vilkaisi kulmainsa alta tutkivasti minuun puhuessaan. Koskisiko tuo rahaa? ajattelin.

— Kysykää koetteeksi, ehkäpä vastaan.

— Kysyisin vain huvin vuoksi ainoastaan, paljonko sitä rahaa oli, jota äsken luitte?

Hän nauraa kihnutti.

— Miksi en siihen vastaisi, ei se sen pahempi ole, vaikka sen tiedättekin!

— No, ei se sen pahempi olekaan, kyllä se tosi onkin, sanoi hän hyvänlaisesti. — Paljonko sitä on sitten?

— Seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa ja seitsemäntoista penniä, sanoin painokkaasti ja tarkasti katsoen häneen.

Hän näkyi tulevan hyvälle mielelle ja pyyhkäisi kädellään parratonta pitkää leukaansa. Hän näytti miltei ällistyneeltä minun avomielisyydestäni.

— Eikös se ole kaunis raha? lisäsin vielä.

— On kyllä… Mutta eikö sentään tämmöisessä paikassa, jossa tukkikauppoja tehdään, tuhansiakin ole?

Hänen katseensa tuli taaskin urkkivaksi.

— Tietysti, mutta ne tulevat ja menevät. Eivät ne kauan makaa kirstussa, ne maksetaan sitä myöten pois kuin niitä tuodaankin. Tällä viikollakin on useita tuhansia maksettu. Puhuin ihan totta. — Mutta, lisäsin, — ei täällä koskaan sentään aivan pienissäkään rahoissa olla; ylitse seitsemänsadan markan, rahaa sekin on.

— Rahaa sekin on. Hän näkyi vähän miettivän. — Te valehtelette, lisäsi hän heti, — ei siinä ole niin paljoa, ei niin pieneen riviin mahdu niin paljon hopearahaa.

— Ei. Teillä on hyvä silmä. Siinä onkin viisisataa markkaa seteleissä. Näin, että imartelevat sanani maistuivat.

— No, kyllä minäkin rahaa nähnyt olen… Mutta enpä minä nähnyt mitään seteleitä pöydällä.

— Ette nähnytkään, mutta kirstun sisimmäisellä pohjalla oli tukku viidenmarkan seteleitä, sata kappaletta aivan pankista tulleita.

— No, sitten minä voin sen uskoa, että siinä niin paljon on. Ja viidenmarkan rahojako ja sata kappaletta, jos se vaan on totta, mitä sanotte?

— Niin juuri. Minkätähden ei se totta olisi?

Hän näkyi olevan yhä enemmän hyvillään — sillä olisivatpa nuo olleet sopivia rahoja käytettäviksi — mutta näytti myöskin kuin olisi hän alkanut tulla siihen luuloon, etten minä kuitenkaan oikein käsittänyt tai uskonut mitä hän oli miehiään, vaan pikemmin kenties otaksuin luulleeni väärin hänestä, taikka ehkäpä en olisikaan niin tarkka ja uskollinen toimessani kuin hän oli luullut.

— Seitsemänsataa neljäkymmentä…? sanoi hän siis tuttavallisesti ja vieläkin kysyvästi.

—… Neljäkymmentäkuusi ja seitsemäntoista penniä.

— Ja te tiedätte sen niin pennilleen? Ei niin suuria rahoja pennilleen lueta.

— Tiedän. Valmis vaikka valaan.

— Vai valaan valmis.

— Niin, jos joutuisin valalle, niin tiedän, ja kirjassa ne myöskin ovat.

— Vai ovat ne kirjassakin… Mistä ne pennit sinne tulevat?

— Ne tulevat eri sahatavaraa myydessä, jotakin ostaessa, palkkoja maksaessa tahi muissa sahan ulosmenoissa.

Hän näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi:

— Niin no, kyllä minä sen nyt käsitän, että puhutte totta.

Tämä juuri oli ollutkin tarkoitukseni. Nyt voin olla varma siitä, ettei hän, jos pääsisikin minuun käsiksi, minua kiduttamalla koettaisi saada puserretuksi enempiä rahoja ulos, sillä hän uskoi nyt, ettei niitä ollutkaan; sen oli vaikuttanut tuon viidensadan markan setelitukun ilmoittaminen.

Jo alussa kerroin sänkyni alla kirstussa olevan yksitoistatuhatta markkaa. Juuri tätä isompaa summaa säilyttääkseni niin avomielisesti puhuin. Ja mitä hyödyttäisi tässä kielto tai rahasumman vähemmäksi sanominen? Olihan hän nähnyt minne rahakirstun laskin ja että panin avaimen taskuuni. Jos hän saisi minut pois tieltä ja rahat anastetuksi, veisi hän ne kumminkin kaikki; jos ei hän niitä saisi, ei se ollut sen pahempi, vaikka hän tiesikin summan. Näin mietin asiaa edeltäpäin. Ja ettei hän suinkaan olisi henkeäni säästänyt rahan vähyyden tähden, jos en olisi noita seteleitä ilmoittanutkaan, sen oli hän jo teossa osoittanut, mutta epämääräinen tieto tai tietämättömyys rahan suuruudesta olisi ainoastaan kiihottanut häntä lisää etsimään, kun sitä vastoin kyllin suureksi otettu, määrätty summa ehkä tyydyttäisi hänet.

— Tämä kauppamme, sanoin häntä taaskin häiritäkseni, — tekee nyt kahdeksankymmentäviisi penniä. Napit kaksikymmentäviisi, neulat kymmenen, se on kolmekymmentäviisi, palttina kolmekymmentäviisi, tekee seitsemänkymmentä, ja rusinat viisitoista, yhteensä kahdeksankymmentäviisi.

— Ei suinkaan sen ole vielä kiire, minä ostan vielä paljon. Minä teen suuria kauppoja vielä.

— Mitä tahdotte.

— Mutta saan minä ne maksaakin ja panna korjuuseen. Minä olen rehti mies, en minä halua ketään pettää. Minä olen hyvä mies, en minä ole mikään paha. Uskotteko sen?

Hän katsoi, teeskennellen hyvänlaiseksi, silmiään kääntäen ja ääntä mukaillen.

— Uskon mielelläni.

Hän alkoi lukea rahojaan myymäpöydälle, kymmenissä ja viisissä penneissä sekaisin, useampaan kertaan.

Kummastuin hänen tottumattomuuttaan rahojen lukemiseen. Tämä kuitenkin osoitti, ettei hän ollut kauan kulkenut mitään kauppaa. Sitä olin jo edeltäpäin epäillytkin, sillä hän näytti minusta kuin vankilasta karanneelta.

Aloin miettiä itsekseni, minkä vuoksi hän nyt juuri vasta tässä oli huomannut, että kuvakaappi tarvitsi uuden uutimen. Eikö tuo repale jo ennen olisi ollut lumppukasaan omansa? Ja saihan punapalttinaa joka puodista. Tämän oston hän mahtoi siis tehdä eksyttääkseen minua täälläolonsa oikeasta tarkoituksesta, osoittaakseen sillä, että hän ammatiltaan oli todellinen kuvakaappimies, joka edelleenkin aikoi kaappia kantaa. Kaappi näytti sitäpaitsi niin ikäkululta ja likaiselta, että kummastelin, mistä romu-ullakosta hän oli sen löytänyt. Otaksuin, ettei hän suinkaan ollut sitä kauan kuljettanut eikä varmaankaan aikoisi kuljettaa. Ajatukseni puin pian sanoihin.

— Ette suinkaan kauan tuo kaappi selässä ole käynyt?

Hänen silmissään näkyi kiukun leimaus, kun hän äkisti taaskin vilkaisi minuun.

— Mitä se teihin kuuluu? ärjäisi hän.

— Ei mitään, muuten vain kysyn.

— Minkä vuoksi sitä kysytte? Mistä sitä otaksutte?

— Ajattelin vain, että ette suinkaan te nuori, terve mies ole viitsinyt sitä kauan kuljettaa.

Vastaukseni näkyi tyydyttävän häntä. Hieman mietittyään hän vastasi:

— Syksystä asti.

En suinkaan uskonut, että hän niinkään kauan oli sitä kantanut. Paremmin uskoin, että se vasta oli ollut hänellä jonkun päivän. Oliko hän, tämä kaappi selässään, mitään puodinovea ennen vielä avannutkaan? Mistäpäin hän oli kotoisin, siitä en myöskään voinut hänen murteestaan saada tolkkua, sillä se oli semmoista sekakieltä, jossa ilmaisi vähän kutakin murretta. Sen vuoksi en ole koettanut sitä tarkasti mukaillakaan. Tietysti hän ryhtyi sellaista puhumaan ettei tulisi ilmi, mistä hän oli, mihin hänellä luultavasti oli pätevät syynsä. Kuitenkin pisti suupohjalainen väliin huomaamatta esiin jostakin sanasta, erittäinkin hänen kiivastuessaan, mutta silloin heti itä- tai länsisuomalainen jatkoi juttua.

— Mistäpäin olette kotoisin, jos saan luvan kysyä? sanoin.

— Mitä se teihin kuuluu, mist' m'nä olen? huudahti hän kiukkuisesti taaskin.

— Ei mitään, mutta kuulen vain, että olette pohjoisista päin, mutta ehkäpä ei aivan kaukaa, niin teki mieleni tietää olinko arvannut oikein.

Näin hänen katseestaan, että olin arvannut jotakuinkin paikalleen.

— Enhän mää pohjolaist' puhu.

— Ette, mutta kuulen minä sen kuitenkin.

— Niin minäkin kuulen että te olette Länsi-Suomesta. Hän nauroi.

— Niin olen.

Vähän taaskin mietittyään hän sanoi:

— Ilmajoelta minä olen, vaikka ei minun siitä tarvitse tiliä tehdä mistä olen, minulla on puhtaat kirjat.

Siihen tyydyin, vaikka luulinkin hänen pikemmin olevan jostakin muualta kuin mistä hän sanoi; ja "kirjojen" laita voi olla niin ja näin.

Hän näytti taaskin varsin levottomalta ja äkäiseltä, seisoi ja kuunteli oven puolella ja vetäytyi jälleen ikkunan luo kurkistamaan ulos. Käsitin, että hän pian ryhtyisi johonkin, ellen ennättäisi ennen häntä; sillä eipä hänkään saanut kauan hankkia, jos hän toimia aikoi.

Nyt rupesin hänen ulos kurkistellessaan pitämään peliä kasvoillani tuohon tyhjään huoneeseen, sillä minä seisoin oven kohdalla, vähän kauempana siitä. Katsoin hymyilevänä sinne, ravistin päätäni ja nyökkäsin vuoroin. Jossakin muussa tilaisuudessa olisi tämä ehkä saanut minut purskahtamaan nauruun, mutta nyt tein sitä pelko sydämessä, ettei se kenties onnistuisikaan, puhumattakaan siitä, että tämmöinen kuje oli minulle vastenmielinen. En katsonut ollenkaan ikkunaan päinkään, sillä hänen täytyi huomata minut selkänsä takana salakieltä puhumassa, jos kokeeni onnistuisi.

Hän kääntyikin nyt äkkiä ympäri.

Minä sävähdin ja katsoin sinnepäin. Sävähdykseni ei suinkaan ollut teeskenneltyä, mutta tässä se kyllä oli paikallaan.

— Onpa siellä ihminen! karjaisi hän ja juoksi myymäpöydän mutkaan, josta hän koetti kurkistaa kamariin.

— Missä? kysyin taaskin, niinkuin hetkeä ennen.

— Tuolla kamarissa! Te olette oikea p-le, sanoi hän alentaen ääntään hammastensa välitse, — kun juuri äsken hankitte saattaa minut…

— Mitä tekemään?

— Mitä se teille kuuluu? ärjäisi hän.

— Ehkä vähän. Mutta enhän minä ole sanonut siellä ketään olevan; voitte te uskoa, ettei ole.

Loin nopean silmäyksen kamariin.

— Onpa siellä! Ette te hullu ole, että tyhjään huoneeseen viittaatte ja nyökkäätte. Kyllä minä näin, vaikka luulitte, etten näkisi, kun seisoin selkä päin. Mutta kyllä minä otan tiedon siitä, kuka siellä on.

Hän oli kiukkuinen, mutta puhui hiljaa.

— Mitä se teihin koskee, kuka siellä on, jos siellä joku onkin? Vaikka en minä myönnä, että siellä kukaan onkaan, sanoin nauraen, sillä hän näytti niin hullunkuriselta voimattomassa kiukussaan. En ollut vielä häntä niin kiukkuisena nähnyt.

— Eikö ole? Se näkyy teistä nyt, että te valehtelette ja että siellä on ihminen.

— No, hyvä vieras, en minä suinkaan tahdo väittää ettei siellä ole, mutta en sillä tahdo sanoa, että siellä onkaan ketään. Mitäs te siitä välitätte, ken minun huoneessani on tahi ei ole? Te ainoastaan ostatte nappeja ja neuloja, sanoin varman rohkeasti, — ja menette matkaanne, kun olette kauppanne tehnyt.

— Jassoo! Te olette niin ylpeä että jo käskette poiskin, mutta minä tiedän itse, koska menen. Minä tahdon nähdä sen teidän vieraanne, en mene kiusallakaan ennen pois.

— Hoi! Kuka vieras siellä on? huusi hän. — Eikö se kehtaa silmiänsä näyttää? Tulkaa tänne vain, täällä on muitakin ihmisiä.

— Ei se tule teidän käskystänne.

— Taitaa olla vaikea tulla, jos ei siellä ketään olekaan.

— Niin, jos ei siellä ole, niin ei siellä ole; mutta jos siellä on, niin siellä kumminkin on.

— Minä menen itse katsomaan. Hän juoksi myymäpöydän luukulle.

Minä juoksin myöskin ja painoin sitä. Samalla laskin vasemman käteni sokerikirveen varrelle, jottei hän saisi sitä käteensä siepatuksi.

— Pysykää siellä! sanoin ankarasti.

— Mikä minun tullessani on? Jos siellä kerran on joku vieras, niin kyllä minäkin saan tulla, vieras minäkin olen.

— Ette te tule! huudahdin, katsoen häntä lujasti silmiin. — Jos siellä on vieras, niin se on minun tuttavani, jonka olen käskenyt huoneeseeni. Te ette ole minun tuttavani, vaan outo, ja jos ette pysy sillä puolella, niin syyttäkää sitten itseänne…

Tämä ei ollut tyhjää uhkausta. Tiesin, että olisin ollut hukassa, jos hän olisi siitä rynnännyt läpi; sentähden aioin läimäyttää häntä aseeni takapuolella otsaan, jos hän väkisin siitä tulisi. Hyvin mahdollista, etten olisi onnistunut, mutta tiesin, että olin sukkela liikkeissäni, ja aioin yrittää.

Hän näytti olevan kahden vaiheilla mitä tekisi.

— Pysykää rauhassa, minä tarkoitan teidän omaa parastanne. Puhuin vakavasti.

Katsahdin puhuessani kamarin ovea kohti, äkkiä nojaten pääni sivuttain vähän taaksepäin, juurikuin olisin siellä jonkun nähnyt, joka voisi tulla avukseni.

— No, en minä väkisin pyydä tulla. Hän siirtyi ylemmäksi. — Mutta minua harmittaa semmoinen ihminen, joka ei pysy totuudessa; olisin vain tahtonut ottaa teidät valheesta kiinni. En minä kärsi valehtelijaa. Minkätähden äsken ensin sanoitte, ettei siellä ole ketään? Ja miksi ette nyt saa suoraan sanotuksi, onko siellä vai eikö? Ette te ole oikein rehti ihminen, sen minä sanon päin silmiänne.

— Sanokaa mitä tahdotte, mutta ette sittenkään saa tietää, onko siellä kukaan vai ei.

— Mikä on, ettette sano sitä?

— Sentähden että minua huvittaa pitää teitä hymylässä, koska asia ei koske teitä.

— Vai niin! Mutta minua huvittaa myöskin ottaa siitä tieto, koskipa se minua tai ei; enkä lähde, jumalavita, pois ennen kuin sen sanotte; minä olen itsepintainen mies. Kai teillä on syynne, miksi ette sano sitä. Ha, ha, hah.

— Mutta ettekö käsitä saattavan joskus olla etuakin näin myymäpaikassa, että outo luulee, ettei ole ketään lähellä.

— Mitä? ärjäisi hän

— Ja jos kumminkin on? jatkoin minä.

— Te olette kavala ihminen, sen minä sanon!

— Minkä vuoksi?

Hän ei vastannut, vaan ainoastaan katsoi ilkeästi minuun.

— Ettekö nyt osta mitään muuta kuin nappeja ja neuloja myytäväksi, minä myisin mielelläni?

— Kyllä minä vielä ostan, sanoi hän vihaisesti, — enemmän kuin luulettekaan; minä ostan paljon, kun ehdin. Minä olen kovin utelias mies. Hän nauroi. — Tottapa sen kumminkin sanotte, onko se mies vai nainen, se teidän vieraanne.

— Lapsia noin houkutellaan.

— Ei sanonut. Mutta tiedän minä sen sittenkin, että se on nainen, sanoi hän matalammin, — koska te pelkäsitte ja sokerikirveen varren jätitte laatikon laidalle, ja mies olisi jo tullut ulos.

— Vai niin! sanoin ivallisesti. — Mutta voisi mies ajatella niinkin, että on hupaista kuunnella sivultapäin ja ilmestyä sitten vasta, ja väittely riidaksi kasvaisi. Mutta en minä senvuoksi sano, että niin on, ainoastaan että voisi niin olla.

— Hm. Saan minä sen tietää, kun odotan vähän; kyllä se sieltä lähtee, jos siellä joku on, sanoi hän puoliääneen, — ei hän tämmöisellä ilmalla kauan viitsi olla.

Hän kääntyi ikkunaa kohti.

— Ketä tuolla maalarin ikkunassa on, noin monta päätä, kaksi, kolme?

— Ne ovat lapsia.

— Ei täältä näe sinne tupaan, muuta kuin ikkunalle.

— Ei, mutta sieltä näkee hyvin tänne.

— Kuinka sieltä paremmin tänne näkee kuin täältäkään sinne?

— Se seisoo karsaassa tätä riviä kohti. Se on vähän sivullapäin ja ylempänä, tämä taas suorassa ja alempana. Sinne näkyy koko puodin sisus.

— En minä usko, että se sentään niin näkyy, se on teidän valheenne vain sekin.

— Totta kaiketi ylempää alas näkee huoneeseen, vaikka ei alhaalta ylös näekään. Näitte tekin äsken sisään, kun kävitte ikkunan sivuitse, sentähden että rakennus oli alempana. Minkä vuoksi sitä väittäisin, jos ei niin olisi?

— Niin oikein, kyllä niin voi ollakin, että sieltä tänne näkee.
Päätyikkuna tuo on, ei muualta näe kuin siitä.

Hän kääntyi taaskin ikkunalle.

Varmaankaan en kauan voisi uskotella hänelle, etten ollut yksinäni.

Minun oli siis pakko hankkia itselleni heittokaluja muuallekin eikä ainoastaan sokerilaatikon ääreen, jota ei ollut hyvä lähestyäkään ensi tilassa, koska hän nyt tiesi varoakin siltä puolen.

Ikkunan vastaisella seinällä oli niin kutsuttu "fakki". Tämän eteen siirryin seisomaan, nojaten kyynärpäätäni siihen.

Hän silmänsä seurasivat minua; sitten hän kääntyi taaskin kurkistamaan ulos pimeään ja kuuntelemaan.

Fakin ylitse oli ladottuna ensin laudakolle vähäisiä kirjavia, lakkisia maaliastioita, vernissoja ym., noin puolen kilon painoisia, mutta niiden päälle oli laskettu muuta pienempää tavaraa, kengännasta- ja nallirasioita, sillä tilan ahtauden tähden ei ollut pikkutavaroita varten mitään lasikaappia myymäpöydällä. Näitä rasioita rupesin nyt rapistelemaan ja siirtelemään pois päältäpäin. Viereen. Täten voin noista maaliastioista saada tähänkin paikkaan patterin.

Vaikka liikuin hiljaa kuin hiiri kissan tuvassa ollessa noita siirrellessäni, huomasi hän sen kuitenkin.

— Mitä te siellä teette? huusi hän ärjyen taaskin.

— Miksi niin? Olenpa minä kotonani ja saan liikkua vapaasti, vieraalle tiliä tekemättä. Minä siivoan, lisäsin ikäänkuin lauhdutellen.

— Siivoatte! Aukon te olette tehnyt seinään.

— Aukon?

— Niin, hyllyyn. Luuletteko minua hulluksi? Mikä huone se on siellä toisella puolella?

Katsoin laudakon alle ja huomasin, että tavaroihin olikin syntynyt aukko. Tätä en ollut havainnut syystä että toinen laudakko varjosti seinän minulta, ja ajatukseni olivat kiinteästi tuossa hiljaaliikkumisessani.

Nyt valkeni minulle että ehkäpä tästä voisin hyötyä, jos vain oikein osaisin sanani laskea.

— Se on miesten huone, vastasin suoraan heti. Luultavasti hän tiesikin jo ennakolta, että niin oli.

— Minkä tähden siihen aukon olette tehnyt?

— Mitä kummallista siinä näette, onhan se tyhjä seinä? En ollut käsittävinäni hänen kysymystään.

— Niinpä juuri! Luuletteko etten käsitä aikeitanne.

— Mitä aikeita?

— Tahdotte koputtaa seinään… Mutta kun miehet ovat kaikki poissa…?

— Jaska on kotona. Ja tästä minä koputan silloin kun on miehille asiaa.

Asia olikin juuri niin paitsi että tein sen yhtä hyllyä ylempää, jossa oli vähemmän siirrettävää.

— Ja valehtelitte äsken, kun sanoitte että vaimoilla on rahaa lapsille antaa, vaikka isät ovat poissa.

— En minä ole valehdellut, eihän Jaskalla lapsia ole, hän on naimaton.

— Mutta ei hänkään kotona ole, koska tuolla kylässä sanottiin, että kaikki miehet olisivat poissa? Ja voittepa saada siitä tiedon heti, onko hän siellä vai ei, jos haluatte.

— Miten?

— Siten, että minä koputan seinään. Hän tulee heti, jos hän on siellä.

Oikaisin kättäni sinnepäin.

— Älkää koputtako! Koettakaas koputtaa! huusi hän hätäisesti.

— Mutta kun te haluatte tietää onko hän kotona ja koska syytätte minua valheesta, niin minä kuitenkin tahdon, että hän…

— En minä hänestä välitä! Mitä häntä tänne koputatte suotta? Pysykää rauhassa!

— Olkoon sitten siellä.

— Mikä se on, se Jaska?

— Se on entinen sotamies.

— Jahah, sanoi hän ylenkatseellisesti, — joku vanha rahjus.

— Ei ollenkaan, hän on mies parhaillansa, neljänkymmenen iässä, ja on kaartissa palvellut, ei sinne rahjukset kelpaa, kyllä siinä miestä on. Ehkäpä kuitenkin haluaisitte nähdä hänet. Hänkin on pohjoisesta päin kotoisin ja voisi tuntea teidät.

— Oletteko hullu? Mitä minä siitä Jaskasta? Ette tänne saa ketään koputtaa.

— Mutta miksi en sitä saisi tehdä, jos minulla siihen olisi halua? Katsoin juuri kuin huvittuneena kamariinkin, jonne silloin tällöin siirsin katseeni. Hän seurasi silmäystäni, astui myymäpöydän kulmaukseen ja äkkäsi nyt vasta, että ovi eteiseen oli salvassa sisältä. Hän rupesi äkkiä kovasti nauramaan.

— Kuinka te olette vetänyt minua nenästä, p—le vie, ison aikaa, huudahti hän; — kun en tuota ennen ole huomannut, että ovi on telkeessä sisältä.

— Kuinkas muuten? Se on aina salvassa, kun luen rahoja.

— Niin tietysti, mutta kuinka se olisi telkeessä, jos siellä olisi vieras henkilö? Totta hän oven kautta on kulkenut sisään, jos hän siellä on, ja kuinka te sitten enää olisitte ovenne telkeeseen pannut?

— Eikö tästä käy toinen ovi ja eikö vieras puodin kautta ole voinut tulla sisään? Se on hyvin tavallista tuttujen kesken.

Tähän olisi minun sopinut vielä lisäksi kysyä, mistä hän tiesi, että sen pitäisi juuri olla vieras henkilö. Kätkin kuitenkin varovasti ajatukseni.

— No niin, sanoi hän taaskin, — mutta se on sittenkin valhe; ei niin suuria rahoja kukaan lue vieraan aikana.

— Niin suuria kuin seitsemänsataa markkaa! Ohoh! Luetaan tuhansiakin. Luuletteko kaikkia ihmisiä rosvoiksi? Kyllä vielä on kunniallisiakin ihmisiä maailmassa, sanoin ylpeästi, — ja paljon enemmän kuin heittiöitä onkaan. Ja jollei niin olisi laita, kyllä maailma hukassa olisi.

— No, on kyllä, on kyllä, sanoi hän vähän hämillään, — kunniallisiakin ihmisiä maailmassa.

Ja ikäänkuin ajatuskulkuaan seuraten hän kysyi:

— Minkä vuoksi te niin kaukaa olette tänne tullut, kun olette vielä nainenkin? Eikö tässä miestä tarvittaisi?

— Tämmöisessä toimessa, kun tässä on sahakin.

— Isäntäni tunsi minut ennakolta ja tiesi, että voisin täyttää paikkani — hänen vaatimuksensa eivät olekaan suuret — ja että hän voi uskoa omaisuutensa minun haltuuni.

— Mutta yksinäisessä paikassa…

— Hän tiesi senkin, etten ole pelkuri, vaan että voisin pitää puoleni tarvittaessa. Ja asuuhan tuossa miehet, Jaska nytkin kotona, mitä minulla olisi pelättävää?

— No ei mitään. Mutta ei se Jaska sentään nyt ole siellä, vaikka sanotte, koska minä en ole kuullut mitään liikettä sieltä. Aina mies jotakin tekee, kun on huoneessa. Minä olen nyt jo ollut tässä melkein tunnin, enkä ole sieltä mitään kuullut, vaikka olen pitänyt korvani auki.

— Ehkäpä hän on pannut maata.

— Missä sänky on?

— Tässä nurkassa.

— Ei mies niin hiljaa nuku; hän kuorsaa taikka hengittää kovaa, kyllä se tältä seinältä tänne kuuluisi.

— Tahi ehkä hän istuu ja paikkaa vaatteitaan.

— Totta hän joskus olisi laskenut sakset kädestään tahi sylkäissyt edes. Minulla on hyvät korvat. Ei siellä ketään ole.

— Mutta ehkäpä hän juuri onkin istunut kuuntelemassa teidän kovaa puhettanne.

— Mitä hän siitä kuuntelisi, kyllä maar puodeissa väliin kovaakin puhutaan? Hän alensi äänensä kuitenkin ja lisäsi: — Te vain koetatte eksyttää minua.

— Minä koputan niin saatte varman tiedon. Oikaisin taaskin kättäni sinne päin.

— Oletteko hullu, mitä minä sillä tiedolla? Älkää koskeko seinään, sanoi hän matalammin, — taikka…

— Taikka mitä?

— Mitä se teihin kuuluu? Te kyllä ymmärrätte. Tulkaa pois siitä tähän lähemmäksi, heti! Minä otan itse tiedon asiasta.

— En minä liiku paikaltani tästä.

— No, seisokaa paikallanne sitten ja älkää liikauttako jäsentäkään, kun minä kuuntelen.

Hän seisoi keskellä pientä lattiaa, hänen katseensa oli julma ja puolikolea äänensä kamala. Minua vapisutti, kun hän hammasta purren jatkoi:

— Olette koko illan pitänyt minua pilkkananne ja uskotellut minulle, mutta siitä tulee nyt pian tosi eteen. Hiljaa nyt!

Hän kallisti päätään ja kuunteli.

Rohkenin tuskin hengittääkään. Sielustani nousi sanaton avunhuuto, ainoan auttajan luo, joka niin monesti ennen oli kuullut minua.

— Nyt minä tiedän, sanoi hän muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen, voiton hymy huulillaan, — ettei ole ketään lähellä. Kulmakamarista tuolta kuuluu lasten juoksemista ja melua, ei muuta.

En väittänyt vastaan; mitä se olisi auttanut? Hänellä olikin tarkka kuulo, sillä minä en kuullut sieltä mitään, vaikka seisoin lähempänä, eikä minullakaan huono kuulo ollut.

— Ja nyt minä pian alan tehdä niitä suuria kauppoja.

Hän katsoi puhuessaan taaksensa ovinurkkaan. Hänen katseensa viipyi noissa kankiraudoissa; sinne oli hän jo useita kertoja vilkaissut.

Pelkäsin hänen alkavan etsiä asetta nurkasta alhaalta, jossa tiesin olevan kirveen ja nuo kaksi raudankappaletta.

— Ne ovat ylen pitkiä, sanoin nyt häntä häiritäkseni, vähän ivallisesti, juuri kuin hänen ajatustaan lukien.

Iva minusta oli kaukana ja käsitin sanojeni vaarallisuuden, sillä kävinhän siten jyrkästi asiaan.

— Niin ovat.

Hän loi minuun myrkyllisen silmäyksen ja kääntyi pois. Hänen silmänsä harhailivat ympäri, niinkuin otaksuin, asetta etsien. Mutta taaskin hän kääntyi pian sinnepäin. Nyt hän katsoi alas.

Sydämeni alkoi lyödä kovemmin.

— Mitä tuossa laatikossa on? Nahkaa, sanoi hän, itse vastaten kysymykseensä. — Ehkä siitä saisi hyvää kengän paikkaa, jos katsoisi.

Hän astui lähelle, kumartui alas, nosti muutamia liuskoja ja koperoi syvemmälle.

— Kyllä siitä kengän paikkoja saa ja erinomaisen hyviä kärpäsen lätkiäkin, jotka hyvin paukkuvat, sanoin minä. — Sitäpaitsi saa noista isoista vuodista, jotka siinä päällä ovat, hyviä loukkaita siihen lattialle, kun ne kaatuvat siihen ja kivertyvät.

Niistä kyllä voi nähdäkin, että niillä oli halu kivertyä. Hän käsittikin sentähden, että hänellä voisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä nahkojen koskemisesta, jos ne siihen kaatuisivat, koska hän ei voinut tietää niiden takana mitään piilevän, eikä huomannut koko onttoa nurkassa, jonka ne peittivät.

— Millä te rautaa hakkaatte, sanoi hän ilkeästi nauraen, — kun tuossa on rautaakin?

— En millään. Miehet sitä hakkaavat, eikä sitä täällä hakata, vaan ulkona.

Hän astui taaskin lähemmäksi myymäpöydän kulmaan asettuen.

— Minä olin hullu äsken, puhui hän enemmän itsekseen kuin minulle, — tuossa sokerilaatikolla, kun annoin teidän pettää itseni… Kyllä te olette terävä ihminen, en minä sitä kiellä, mutta sentään vielä järkenne tarvitsettekin tässä. Olette koko ajan pitänyt minua hulluna ja kujeillut selkäni takana, ha, ha, hah; no tottakai, en suinkaan minä sitä muuten olisi uskonutkaan. Mutta ei poika anna pettää itseänsä, ei hän ole niin hullu kuin luullaan; ette te minua enää kierrä. Sano kumminkin, kun aika on kulunut suotta, kello on jo pian kuusi. Mutta ennätän minä sentään vieläkin toimia, kun kohta rupean. Enkä minä siitä nyt enää piittaa, onko huoneissa ketään vai eikö, yksi enemmän tahi vähemmän, kun kerran työhön ryhtyy.

Hän kurkisti kamariin.

— Tuolla seinällä ei ole ovea, siinä on sänky. Mikä huone sen seinän takana on? Vastatkaa selvästi; vaikka tiedän minä sen nyt muutenkin.

— Patruunan sänkykamari.

— Mihin tuo ovi vie?

— Eteiseen.

— Meneekö tuolta miesten kamarista sinne patruunan kamariin ovea, ei suinkaan?

— Ei sanota.

— Ei siellä ole ovea, ja jos onkin, niin se on kiinni sisäpuolelta.
Ja tuokin ovi on telkeessä.

— Mitä tuommoiset ovet ovat, mies kerran potkaisee, niin ne lentää auki? Ne ovat hyvin hataraa tekoakin, näette.

— Niinpä niinkin, mutta ei sitä tehdä hiljaa. Ja tässä porstuaan vievässä ovessa on luja haka. Minä panen sen jo kiinni.

— Antakaa olla, sanoin tyynesti, — joku voi tulla milloin tahansa ja ovi on haassa; teette tyhmästi, jos suljette sen.

— Minä suljen sen jos tahdon.

Hän astui oven luo ja pani sen hakaan.

— Mutta sisäänpyrkijä juoksee toisen oven taakse, kun minä huudan. Ovi on auki eteiseen. Ja voi siellä olla useampikin ihminen ulkona näin lauantai-iltana, vaikkei niitä ilman vuoksi tänne näe; on juuri kylpemisen aikakin naapurissa, aina joku on liikkeellä.

— Niin no, kyllä minä sen sitten hakaan saan; on pieni asia, milloin se tapahtuu.

Hän kuunteli ovella vähän ja aukaisi haan. Sitten hän astui lampun luo ja väänsi sydäntä alemmaksi.

— Antakaa lampun olla! huusin minä — näettekö, maalarin ikkunassa on taaskin ihmisiä, ne katsovat tänne? Ja eukon kahvi huomiseksi on vielä ostamatta, hänelle tulee kiire puotiin, kun kuulee jo suljettavan.

— Lapsia siellä on, eivät ne mitään huomaa.

Hän puhui nyt tyynesti ja näytti vähemmän ärtyiseltä ja päättävämmältä.

— Siinä on äiti ja yksi pojista.

— Eipä siinä äitiä ole, väitti hän, — ne ovat vähäisiä molemmat.

— Hän on pikkuinen ihminen; näettehän, ettei lapsella noin isoa palmikkoa ole kuin hänellä on pään päälle kierrettynä. Ja vilkas ihminen hän onkin, kyllä hän teidän liikkeenne sinne huomaa. Näettekö, hän nostaa päätään ja katsoo nyt varmaan juuri tänne? Vääntäkää heti tuli ylös!

— No, ei suinkaan hän siinä koko iltaa ole, sanoi mies, vääntäen ylös sydämen, — saan minä sen sittenkin alas. Mitä se siinä häärää, se akka?

— Hän pesee pöytää ja ikkunapenkkiä.

— Kello lyö kuusi jo heti, ei tässä ennätä kauan odotella, kyllä nyt jo saakin pyhäksi puodin sulkea.

Hän irrotti myymäpöydän ulkopuolista ikkunaluukkua seinästä ja alkoi sitä sulkea, siten että itse seisoi sen varjossa, ja työnsi sitä päin kuvakaappia, joka oli myymäpöydällä lähellä ikkunaa.

— Kuvakaappi näkyy maalarille, sanoin kylmästi, — ja jos suljette nyt ikkunan, näkevät he sen siinä ja tulevat juuri siitä arvailemaan, ettei täällä ole oikein asiat, kun näin aikaisin suljetaan ja kun tekin kaappinenne vielä olette täällä. Vaimo näkee sitäpaitsi kaappinne sivusta minut tässä ja tietää siis, etten minä sulje.

— Nähkööt, eivät he kumminkaan sitten enää sisään näe, kun luukut on suljettu.

— Näkevätpä. Katsokaa, luukku ei täytä alhaalta. Myymäpöytä on korkeampi ja kapeampi kuin ikkunapenkki, ja niin jää siihen aukko molemmin puolin.

— Ei siitä tänne asti näe mitään, kun kaappikin siinä on.

— Näkee, puolivälistä pihaa jo.

— No, tulkoot katsomaan, kyllä ne aukot tukkoon saadaan, riippuupa tuossa villaisia kaulahuiveja. Hyvä oli että huomautitte. Hän katsoi ilkeästi nauraen minuun ja heitti niskojaan. — Mutta taitaa ollakin paras, että panen tuon toisen luukun ensiksi kiinni, kyllä tämän sittenkin saan.

Hän avasi luukun, jonka oli työntänyt kiinni.

— Kun ne nyt vain tahtoisivat mennä siitä ikkunasta, en minä usko pihalla tässä pyryssä ketään olevan kurkistelemassa.

Poika lähti samassa ikkunasta.

— Jopa toinen lähti; kun nyt tuo ämmäkin lakkaisi pesemästä sitä. Samassa lähti vaimokin pois ja ikkuna jäi tyhjäksi. Nyt saatoin odottaa pahinta.

— Ahah, sanoi hän naurahtaen — jopa lähti! Kun minä nyt vain saisin tuon toisen puoliskon kiinni, kyllä tämän toisen sitten pian saan ja kaapin siitä välistä raappaan ja tukin aukot.

Hän katsoi kattoon. Siinä riippui useammanlaatuisia piippuja kimpuissa. Sieltä hän irroitti yhden pitemmän nauraen kiellolleni ja luvaten ostaa sen, kun koetin häntä estää.

Nyt hän nojautui kuvakaapin suojassa myymäpöydän ylitse, pisti piipunpesän luukun alitse sen taakse ja koetti vetää sitä kiinni.

— Ei ne minua tästä näe, jos sattuvat tulemaankin ikkunaan taikka jos siellä olisi joku ulkonakin.

Laskin jo käteni eräälle maaliastialle, heittääkseni sen ikkunaan, ennenkuin se olisi myöhäistä. Mutta turvauduin kuitenkin vielä siihen, että luukku, jossa ei ollut keskisaranoita ja joka oli vinossa sekä jykevää tekoakin ja aina minullekin ollut kankea kääntää, nytkin tekisi vastuksen. Se ei ottanutkaan totellakseen, vaan pysyi jäykkänä päin seinää, kuin olisi tietänyt tehtävänsä. Piipun pesä heltisi varresta ja putosi kolisten lattialle. Hän kirosi luukun kankeutta, käänsi varren, mutta se oli letkuvarsi eikä notkeutensa vuoksi voinut vetää, vaikka hän teki useita turhia kokeita. Sadatellen itsekseen sitä, joka luukun oli pannut seinään, lopetti hän:

— Olisi minulla nyt sentään se kyynärpuu kädessäni, — sillä tämä vinoveräjäkin kääntyisi.

— Niin, sanoitte, ettei siitä isoa vahinkoa ollut.

— Niin sanoin, ei kaikki tule edeltä mieleen. Te olette pettänyt minua koko illan, mutta… mutta… ventta, ventta korven norven, ja ska krassa pyssyn min. Osaan minä ruotsiakin hi hi hi. Ettekö antaisi minulle sitä kyynärpuuta tuolta, ette taitaisi katua.

— En.

— Ei suinkaan. No, sama se, saan minä tuon kädellänikin tuosta. Mutta kuinka te olette lapsellinen, hi hi hih. Ette olisi tainnut katua, mutta samapa sekin.

Hän venyi puhuessaan pitemmälle yli myymäpöydän ja kurotti kättään luukun luo, sormin sitä tavoitellen. Mutta se ei totellut sormienkaan ensi kosketusta, sillä käsi ei ulottunut tarpeeksi kauas, kun kaappi oli tiellä.

Nostin jo vähän kättäni maaliastiaan tarttuen. Olin melkein epätoivossa, en ymmärtänyt mitä tehdä.

Hän katsahti samassa sinne, missä seisoin. Kuuliko hän tuon hiljaisen liikkeeni, vai katsoiko sattumalta, en tiedä.

— Seisokaa paikallanne, huusi hän, — koettakaapa liikkua siitä tai hiiskua. Koettakaapa koskea seinään; mitä kätenne siellä tekee? Jopa nyt p—u onkin, kun minun pitää teitä vartioida ja kiire tässä muutenkin on.

Hän loi julmia silmäyksiä minuun ja ääni sähisi hammasten välistä.

Seisoin kooten voimiani viimeiseen ponnistukseen — tunsin etten kauan kestäisi — epäröiminen, mitä tekisin, lähtisinkö jo juoksemaan pakoon vai enkö, tai mitä pitäisi tehdä, melkein lamautti mieleni.

Voi, kun eivät miehetkään jo tule kotiin! ajattelin. Ja missä se Jaskakin on tänä iltana? Jos nostan melun, niin hyökkää hän heti päälleni, eikä minua kuule kuitenkaan kukaan. Kun Jumala lähettäisi edes jonkun lapsen oven taakse, jolle voisin huutaa. Tämä viime ajatus oli jo muutamia kertoja tänä iltana rukouksena noussut sielustani.

— Ei se vietävä käänny, minun täytyy mennä yli tiskin sitä kääntämään; no, pian se on tehty, en minä usko siellä olevan ketään näkemässä; ja nähkööt, ehdin minä sittenkin. Jos katsoisi ensiksi.

Hän meni taaskin kurkistamaan ulos ja kuunteli tarkasti.

— Ei mitään. Hän astui takaisin.

Nyt oli hän juuri liukumassa yli myymäpöydän, jonka päällä hän makasi poikittain; jalat olivat nousseet lattiasta ja pää riippui alas toiselle puolelle.

— Hiljaa, huusin minä, — joku tulee!

Kuulin mielestäni etäisiä askeleita. Luulen, että kuulin ne enemmän sielun kuin ruumiin korvilla — en ole milloinkaan voinut selvittää sitä — niin vienoa se oli. Se oli pikemmin ajatusta, sisäistä tietoa kuin kuuloa; minä vain tiesin varmasti, että joku tuli. Olin melkein taintumaisillani pitkästä sielun voimain ponnistuksesta.

Hän vetäysi yläruumiillaan mykkärään kuin kissa kuvakaapin taakse ja kuunteli, laskien jalkansa nopeasti maahan.

— Eipä, te valehtelette! Juurihan kävin katsomassa, ja pitäisi minunkin kuuleman.

— Eipäs, kuunnelkaahan!

Huomattava on, että minä seisoin sisimmän seinän ääressä ja lähellä ikkunaa, ja huone oli leveä. Hän kuunteli vähän aikaa.

— Totta tuhannen… te olette oikeassa. Teilläpä korvat on. Jos vain ehtisin…

— Taitaa hän mennä ohi, huudan apua ja juoksen eteisen kautta ulos, ajattelin; kaikissa tapauksissa on se nyt Jumalan lähettämä apu.

Askeleet tulivat lähemmäksi.

— Mikä se on?

Hän katsoi kysyvästi minuun.

— Ehkäpä joku lapsi tallustelee siellä, askeleet ovat kevyet.

— Ei se lapsi ole, kyllä maar sen kuulette, se on miehen astuntaa, vanhan miehen, kyllä nyt pehmeä lumi kevyesti vastaa töppöseen.

Nyt olivat hänen korvansa taaskin tarkemmat kuin minun.

Useita kertoja tuon pitkän tunnin kuluessa olin ajatellut, miten kummallista oli, että me välillämme olevasta ristiriidasta huolimatta aivan kuin vain keskustelimme siitä, ei kertaakaan itse asiaa mainittu, vaikka siitä puhuttiin ja väiteltiin selvästi, kuten asiasta ainakin. Sentähden minua ei nytkään kummastuttanut, vaikka huomasinkin, että hän epäröiden ja kuin neuvoa kysyen kääntyi minuun sanoen:

— Minä panen oven hakaan ja telkeeseen! Samalla hän juoksi ovelle ja teki sen.

— Älkää sulkeko, huusin minä.

— En minä päästä häntä sisälle, mitä hän täällä tekee!

Hän katsoi odottavasti minuun. Tietystikin hän tahtoi kuulla, oliko minulla kylliksi pätevää syytä tuoda esiin esteeksi hänen teolleen.

— Ette saa sulkea ovea, huusin vieläkin.

— Suu kiinni! ärjäisi hän.

— Ei!

Hän astui myymäpöytää lähemmäksi.

— P—kö sen nyt tänne veti, sähisi hän, — kun minun juuri piti… Hän polki jalkaa ja oikaisi nyrkkiään minua kohti. — Hiljaa! minä sanon. Minä kuulen, meneekö hän sivuitse. Mutta jos ei, niin jumal'avita näette, että minä sittenkin kerkeän tehdä ne suuret kaupat.

Hän puhui matalasti ja ilkeästi minuun tirkistäen.

— Tämä haka pitää kyllä, lisäsi hän, — ja apua telkeestäkin on. Hän astui ovelle ja kuunteli.

Sieluni huusi palavasti apua.

Askeleet tulivat ylös porrasta. Lunta kopisteli tulija jaloistaan. Rosvo astui taaskin myymäpöydän mutkaan ollakseen minua lähimpänä siinä, ja pisti päätään pitkälle kuin käärme.

— Kuulkaa nyt mitä sanon, sanoi hän matalasti ja tähdäten minuun katseen, joka puhui enemmän kuin sanat, — pitäkää nyt suunne kiinni, jos henkenne on teille rakas, niin hän luulee teidän sulkeneen oven. Mutta jos huudatte, on se viimeinen hetkenne… Ei minun kanssani leikitellä, olen minä semmoinen mies. Muistakaa se! Nyt sen kuulitte.

Minä vapisin. Hänen katseensa ja äänensä melkein herpaisi kieleni. Mutta tieto siitä, että huutaminen juuri olisi ainoa keino pelastukseeni, antoi uskallusta. Nyt oli hän sanonut suoraan, mikä mies hän oli, ja samalla lukenut tuomioni, sillä tietysti ei hän aikonut jättää minua eloon itseänsä vastaan todistamaan, vaikken huutaisikaan.

Taaskin hän siirtyi lähemmäksi ovea.

Askeleet tulivat porstuaan ja pysähtyivät puodin oven taa. Niinkuin lukija jo edellisestä muistanee, tämä ovi kävi porstuaan, eikä suoraan ulos. Ovea koetettiin avata.

— Avatkaa ovi! huusin minä niin kovaa, että se kuului porstuaan.

Katala kulkuri astui taaskin äänettömin askelin äkkiä lähemmäksi ja sanoi hampaitaan kiristellen:

— Tukitteko suunne, taikka minä raivostun, ja silloin saatte nähdä, miten teidän käy!

Hän astui äkkiä päin sokerilaatikkoa ja oikaisi kättään kirvestä kohti.

Hänen katseensa ja tuo tukahutettu karjunta hänen kurkustaan oli hirveä. Hän oli kamala kiukusta.

— Ss, hiljaa, se kuuluu, sanoin minä, ja astuin myöskin nopeasti siihen, — en minä pahaa tarkoita.

— Mitä? Olen teitä jo kyllin kauan kärsinyt; loppu tästä tulla pitää. Mutta olettepa te ymmärtäväinen ihminen, — hän muutti äkkiä äänensä imartelevaksi ja katse tuli kavalaksi, — pitäkää nyt järki päässänne ja olkaa hiljaa, niin voimme yhdessä tehdä ne suuret kaupat. Se käy nopeasti, annatte minulle avaimet, hi hi hi, minä jaan kanssanne. Sitten voitte sanoa mitä tahdotte, kun olen mennyt. Mutta jos ette… niin saan minä teidät vaikenemaan, ja teen ne yksin. Haka on luja.

Valitkaa!

Hänen muotonsa oli taaskin pelottava. Hänen silmänsä saivat vihreän kiillon.

Tuskin voin hillitä inhoani purkautumasta sanoihin jo hänen esittäessään tuota kurjaa jakamista — jos se muuten oli todelliseksi aiottukaan —, mutta varovaisuus kuitenkin antoi malttia.

— Vaiti! vastasin siis tyynesti. — Luulisin teidänkin ymmärtävän sen, että tänne tulee ihmisiä heti. Ja muistakaa, ettette tule lähelleni! Tekin tunnette minut, jos minäkin teidät.

Katsoin rohkeasti häneen. Tunsin itsessäni uskallusta taaskin.

— Ei se aukene! sanoi samassa miehen ääni oven takaa. — Ei avain liiku, onko se salvassa?

Tämä luuli käskyni oven avaamisesta koskeneen häntä ja oli koko sanailumme ajan turhaan koettanut saada avainta liikkumaan.

— On, huusin minä, — ja haassakin! Täällä on eräs mies sisäpuolella, joka sen sulki, mutta hän avaa sen heti. Älkää menkö oven taa, kyllä se avataan.

— Avatkaa ovi pian! lisäsin käskevästi.

— Kun ette tuki leukaanne! Tietäisin minä vain, minkämoinen tuo on tuolla, ja ettei ole muita lähellä… sanoi heittiö.

Hän näytti epäröivältä ja seisoi silmänräpäyksen pää alaspäin. Kädet olivat nyrkissä ja hän kiristeli hampaitaan. Näkyi miten hän taisteli halun ja pelon välillä. Tietysti olisi hän minut voittanut, jos olisi ryhtynyt väkivaltaan.

— Teidät saataisiin heti kiinni, sanoin kylmästi, — ei tänään ole monta ihmistä liikkunut, jäljet näkyvät pehmeässä lumessa; lumen tulo lakkaa yöksi, kun sitä on koko päivän kestänyt, ja lyhtyjä tässä talossa on kyllä, sekä miehiä joka puolelta etsimään: he tulevat pian kotiin.

Nähtävästi hän oli vieläkin kahden vaiheilla, mutta kääntyi kuitenkin myymäpöydän luukkua kohti, siitä rynnätäkseen.

Ovessa oli heleä-ääninen, iso tiuku, joka kuului läpi koko huonerivin ja ulos pihaan. Tämä laitos oli sentähden tehty, että koska tässä syrjäisessä paikassa väliin oli lomahetkiäkin, jolloin ei käynyt ostajia niinkuin tänäänkin — niin voi myyjä sulkea oven ja mennä sisähuoneisiin tai ulos, ja tiu'un helinästä saada tiedon, että oli ostajia oven takana. Ellei tiu'un ääni ulottunut, juoksi Juhon vaimo tai lapset sanomaan myyjälle.

Kulkurin nyt kääntyessä myymäpöydän luukkua kohti huusin äkkiä:

— Soittakaa kovaa!

— Mitä? huudahti hän ja pysähtyi vähän. — Mitä minä soitan?
Kulkunen rupesi heti kimakasti ja hätäisesti soimaan.

Mies hätkähti ja katsoi taaksensa ylös.

— No tulinen… kun en tuota nuoraa ole nähnyt. Mitä varten soittaa käskitte? Sanokaa!

— Sitä varten, että Juhon vaimo tulee heti tänne, kun soi, ja voin minä nyt antaa hänelle käskyn.

— Uskaltakaapa!

— Kuunnellaan.

Ja olikin kulmakamarin ovi avattu, sillä porstuan perältä kuulin vaimon sanovan jotakin.

— Kyllä hän sisällä on, vastasi ensimmäinen ääni oven takaa, — mutta siellä on joku mies, hän sanoo, joka on pannut oven hakaan, eikä avaa sitä, vaikka hän on huutanut ja käskenyt avata. Sieltä kuuluu kuin väittelyä, en minä ymmärrä, mitä se on. Olisin mennyt toisen oven taa, mutta hän kielsi tästä lähtemästä ja käski soittaa.

Vaimo tuli nyt lähemmäksi ja he puhuivat hiljaa.

— Jos menen tästä toisen oven taa, sanoi sama ääni kysyvästi.

— Ei, ei, huusin minä, — kyllä tämä avataan.

Jos olisin jättänyt paikkani ja lähtenyt kamarin ovelta salpaa avaamaan olisi mies juossut perässäni, ja ken tietää miten olisi käynyt lopuksi, kun toinen ovi oli haassa.

— Avatkaa pian, tai se on myöhäistä, kun tulee muita ihmisiä, ja ryntäävät toisen oven kautta sisään; sillä jos ette avaa, niin huudan apua. Näette, että rohkenen huutaa. — Kyllä hän pian menee, kun saa kauppansa, lisäsin tyynesti.

Nuo viime sanani virkoin parhaasta päästä sillä mielellä, ettei hänen olisi vaikea peräytyä, vaikkei uskoisikaan sanojani tositarkoituksella sanotuiksi.

Hän ei vastannut mitään, katsoi vain julmasti minuun kuin häkissä oleva ärsytetty tiikeri ja avasi oven.

Helpotuksen huokaus kohosi rinnastani. Kiitin Jumalaa sielussani, sillä käsitin, ettei nyt enää olisi hätää ja miehetkin jo pian tulisivat kotiin. Kuitenkin sykki sydämeni nyt vielä kovemmin, ja nyt vasta tunsin vavistusta, sillä tähän asti oli ponnistus estänyt sen!

Ovi aukeni ja sisään astui hyvin lyhyt, noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen ukko.

— Mitä ovi haassa tekee? kysyi tämä terävästi katsoen kulkuriin ja mitaten häntä silmillään.

— Me olimme täällä vain kaupanteossa, vastasi jälkimmäinen, — ja panimme sen kiinni, ettei kukaan häiritsisi meitä; minä teen paljon kauppaa.

— Ei se ole tosi, väitin minä, — kielsin minä teitä sulkemasta, ettekä te ole markankaan edestä vielä ostanut, vaikka täällä jo olette ollut toista tuntia ja koko ajan puhunut suurista kaupoista.

Tahdoin, että ukko heti saisi selvän käsityksen asemasta.

— Käskittehän te sulkea itse! huusi kulkuri luoden murhaavan katseen minuun. — Mitä te sitä kiellätte?

— Minäkö?!

— Niin juuri te!

Ukko siirtyi tämän puhelun aikana ikkunan ääreen kuvakaapin viereen seisomaan. Minäkin astuin vähän kauemmaksi.

— Kuulin minäkin, sanoi hän, — että te huusitte ja kielsitte sulkemasta. Mitä semmoiset vehkeet ovat?

— Mitä kummallista siinä on? Ettekö näe, että minä olen nuori mies, eikö nainen minuun voisi rakastua, sanoi edellinen röyhkeästi nauraen, — vaikkei hän sitä tahdo myöntää enempää kuin Potifarin emäntä ennen maailmassa? Mutta mitä vanhat enää semmoisia asioita käsittävät! Hih hih hih.

— Suusi kiinni, hävytön! Kun kehtaatkin!

Ja ukko ruiskaisi ihan kuin sanojensa vahvistukseksi suullisen mustaa mehua pitkänä juovana yli lattian ovea kohti. Tuommoinen suun purkaus oli aina ennen inhoittanut minua, mutta nyt oli se minusta niin paikallaan, että olisin oikein halunnut kiittää ukkoa siitä.

— Tee kauppasi ja lähde matkaasi! lisäsi hän.

Itse en viitsinyt tuhlata sanaakaan vastaukseksi hävyttömyyteen.

— Mitä sinä ukkorahjus puhut, ärjäisi tämä, käsi puristuneena nyrkkiin ja katsoen kiukkuisesti ukkoon, — tahdotkos?

— Katso niin pahasti kuin tahdot, vastasi viimemainittu tyynesti, työnsi puhuessaan vasemman jalkansa vähän etemmäksi ja nojasi oikean olkansa päin kuvakaappia, saadakseen mukavamman asennon katsoessaan kulkuria silmiin. — Luuletko että minä sinua pelkään?

Ukosta kyllä näki, ettei se ollut tyhjää kerskausta, vaikka hän oli kolmannen osan lyhyempi ja arvattavasti kaksi kertaa niin vahva kuin toinen. Hänen mustat silmänsä säteilivät tuuheain kulmakarvain alta kuin kaksi mustaa timanttia. Hänen tummanruskeat kasvonsa, joita ympäröivät pitkät, mustat, vähän harmahtuneet hiukset ja parta, osoittivat lujine piirteineen tyyntä rohkeutta. Hänen ruumiinsa oli tanakka, maasta asti, kuten sanotaan.

Ukon sanoille antoi lisää pontta se, että hänen vasemmalla lonkallaan, etupuoleen siirrettynä, riippui vaskihelainen tuppi, josta pisti ulos visapäinen, myöskin vaskella helattu puukonpää.

Lurjukseen teki ukon pontevuus heti vaikutuksensa.

— Noh, en minä mitään pahaa tarkoittanut. En minä ole mikään paha mies, sanoi hän, heitettyään silmäyksen ukkoon; — minä olen hyvä mies, minä, vaikka vähän kiivas.

— Antakaa nyt vain vaarille tavaraa, jatkoi hän toimeliaasti minuun kääntyen, — ei minulla kiire ole, jotta vaari kerkeää kotiin, kun on paha ilma.

— Mutta sanoitte äsken tullessanne olevan kiireen, vastasin minä, joka en suinkaan tahtonut ukkoa ensiksi pois päästää; — vaari on vain hyvä ja odottaa kunnes me lopetamme kauppamme.

— Kyllä minä odotan, sanoi ukko.

— Ei, teidän pitää antaa vaarille ensiksi, ärjäisi kulkuri kiivaasti.

— Mitä sinä huudat? virkahti ukko taaskin. — Pidä pienempää suuta.

— Suu kiinni, taikka, tiuskaisi edellinen luoden julman silmäyksen ukkoon.

Hän seisoi keskellä vähäistä lattiaa, kääntyi ja katsahti sokerilaatikkoa kohti josta kirvesvarsi pisti ulos, sitten hänen katseensa lensi minuun, joka seisoin edempänä myymäpöydän kulman kohdalla; hän näytti epäröivältä. Näin selvästi, että hänellä olisi ollut halu hyökätä meidän molempain kimppuun ja että hän juuri kuin punnitsi meidän yhdistettyjä voimiamme. Hän vetäytyi jo pari askelta lähemmäksi tuota mainittua laatikkoa, vaikka selin siihen.

— Kahvia varmaan ostatte, sitä jota ennenkin, sanoin ukolle ja astuin nopeasti sen laatikon luo, jossa parasta kahvia oli ja joka oli sokerilaatikon vieressä.

— Niin, kahvia, samaa vain, ja sokeria, puoli naulaa kumpaakin.

— Minä tein tötterön, vedin auki laatikon ja punnitsin kahvin. Mutta jättäen tämän toimen puoliväliin sanoin:

— Ehkäpä saan tarjota vaarille vähän nuuskaa ensiksi kaupan aluksi.

— Kiitoksia paljon, koska hyvä pahaa tekee? vastasi ukko.

— Saanko teillekin tarjota? sanoin kulkurille, täyttäessäni ukkoa varten pöntöstä myymäpöydän alta tötteröä, jonka juuri olin paperiliuskasta kivertänyt.

— En minä nuuskaa, vastasi tämä äreästi. — Mitä sen nuuskan kanssa nyt aikaa kulutatte?

Menin antamaan nuuskaa ukolle.

Nyt olisi edellisellä tosin ollut tilaisuus anastaa sokerikirves siitä, mutta hän uskoi nyt, että minulla oli aikomus antaa ukolle ensiksi hänen ostoksensa. Hän seisoi siis ja odotti vain selin myymäpöytään, seuraten minua silmillään. Minä kyllä tiesin, miten tärkeä ukon lähtö hänelle olisi, ja ettei hän siis vielä uskaltaisi anastaa kirvestä. Ja samalla oli hänelläkin tieto siitä, että hän nyt oli kylliksi lähellä saadakseen sen, jos tahtoisi; mutta vastapainona oli vakuutus siitä, että minä nyt varmaan aioin päästää ukon lähtemään, koska olin rohjennut jättää kirveen siihen.

Olen monesti itsekin huomannut tuon tekoni uhkarohkeaksi, että jätin hänet kirveen vartijaksi. Mutta tahdoin ehdottomasti antaa ukolle merkin, sillä hän näytti ylen välinpitämättömältä tuosta roistosta, ja ajattelin siis, että hän ehkä ei käsittäisi koko vaaraani eikä viitsisikään tällä ilmalla olla kauan puodissa, vaikkei hän sanonutkaan kiirettä olevan. Samalla oli myöskin tarkoitukseni antaa ukolle häneen itseensäkin nähden varoitus. Antaessani tötterön ukolle katsoin pyytävästi häneen, ettei hän kiirehtisi pois. Hän vastasi samoin silmäyksellä vastaanottaessaan tötterön ja kiittäessään. Näin, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni. Ehkä hän olisi ollut pyytämättänikin, mutta minä tunsin niin suurta ahdistusta, etten olisi voinut rauhassa odottaa asiain menoa. Huolettoman näköisenä palasin sitten entiselle paikalleni.

Kulkuri kääntyi nyt sivuttain päin myymäpöytää, nojaten siihen. Hänen sormensa leikkivät pöydällä.

Sidoin kahvitötterön kiinni ja laskin sen pöydälle. Mutta nyt kun oli sokeria punnittava, työnsin äkkiä sokerikirveen laatikon sisälle ja laatikon kiinni.

— Ettepä te punninnutkaan vaarille sokeria, vaan lykkäsitte kiinni laatikonkin, huudahti hän kummeksuen ja vihaisesti, pettyneen näköisenä.

— Lupasihan vaari odottaa niin kauan kuin te lopetatte ostoksenne.

— Mitä kureja ne on? Kun kerran aloititte vaarin kanssa kaupanteon, niin tehkää se loppuun asti, että hän pääsee kotiin; hänellä on pitkä matka ja muori odottaa kahvia. Mitä ihmistä tämmöisellä säällä täällä kiusaatte!

— Ei ikään odotakaan hän sitä niin kovin. Ei minulla pitkä matka ole, älä minua surkeile; en minä tässä kiusaannu, olen jo kylpenytkin. Eikä minulla kiirettä ole, kuten sanoinkin, antakaa hänelle vain ensiksi, joka ensiksi tullutkin on.

— Ei vaarin kiire ole matkan vuoksi, väitin minäkin — hän on melkein naapurista.

— Mutta minä teen paljon kauppaa, enkä ole vielä oikein alkanutkaan, ei vaari, vanha mies, täällä niin kauan viitsi olla. Minä teen suuria kauppoja.

— Noh, tee vain, kukapa sinua estää? Kyllä minä tässä voin katsella, kun suuriakin kauppoja tehdään, koska aikaa on.

— Mutta te häiritsette meitä kaupanteossa. Miksi ette osta mitä ostatte ja mene matkaanne?

— En minä sekaannu kenenkään kauppaan. Ja kylläpä tässä saa olla toinen niinkuin toinenkin.

— Mutta kun on tullut pimeä jo, niin en minä tänä iltana aio mihinkään enää mennäkään, jos minua menemään pyydätte; niin otan tässä talossa yösijani, tottapa se annetaan, sillä eihän matkustavaiselta saa yösijaa kieltää. Onpa täällä huoneita kyllä tässäkin talossa; minä otan eri huoneen, ha ha hah.

— Ei suinkaan sinulle tässä talossa huonetta taideta antaa, ei tämä kestikievari ole, sanoi ukko tyynesti kuin ennenkin, — mutta kyllä tuolla on toisia rivejä alhaalla, mene sinne pyytämään. Kyllä nyt miehetkin kohdakkoin kotiin tulevat, että yösijan saat.

— En minä mihinkään osaa, minä olen outo.

— Tuossa ne ovat vähän tämän rivin alapuolella, ei siinä eksy. Ja tulen minäkin oppaaksi, että osaat. Pane nyt joutuin vain kaupat luistamaan.

— Niin, sanoin minä, — aloitetaan nyt heti ne suuret kaupat; mitä nyt ensiksi otan esiin?

Kulkuri kääntyi ärtyisesti minuun.

— En minä tuon ukon aikana niitä tee, ei hänen tarvitse saada kuulla hintoja. Mitä häntä tähän pysäytitte? Olemmepa tässä olleet kahdenkesken jo ylitse tunnin, kyllä vieläkin voimme olla sen aikaa kuin kauppaa teemme, ei siinä todistajaa tarvita. Sitten ne tahtovat ottaa samoilla hinnoilla, kun saavat tiedon, millä minäkin olen ostanut. Antakaa ukolle hänen kahvinsa ja sokerinsa, että hän saa mennä.

Hän seisoi selkä päin ukkoa. Hänen katseensa oli nytkin uhkaavan käskevä.

— En minä sinun hinnoistasi välitä, sanoi ukko järkähtämättömän tyynesti, — enkä käy niitä juoruamassa; osta niin paljon kuin haluat ja jaksat, ja niin halvalla kuin saat.

— Mutta en minä usko teitä, en minä usko outoa, eikä minun tarvitsekaan uskoa.

— Ole uskomatta sitten.

— Kyllä te vaaria voitte uskoa, sanoin minä johtaakseni hänet taaskin toisaalle, — näette sen päältäkin että hän on kunnon ukko. Tehkää vapaasti kauppanne. Ja voin minä sanoa hinnat hiljempääkin, onpa teillä hyvä kuulo.

— En minä tee hänen aikanansa, ärjäisi hän. — Te pysäytitte hänet tähän vain minun kiusallani; te olette oikea kiusanhenki, olette koko illan tehnyt kiusaa ja valehdellut minulle, muuten olisin ne kaupat jo aikaa tehnyt. Mutta kun pääsen vain Tampereelle, niin kyllä kerron isännällenne, minkämoinen olette, kun pitäisi kauppa tehdä teidän kanssanne.

— Mitä minä olen teille valehdellut? Itse te äsken väititte, että kamarissa tuolla on joku, en minä sitä sanonut. Ja samoin väititte, että miehet kaikki olivat poissa, vaikka Jaska on kotona.

Tahdoin samalla antaa ukollekin tiedon, mistä kysymys oli ollut.
Kulkuri tähtäsi minuun julman katseen.

— Olette te valehdellut, huusi hän, — aina te valehtelette! Itse tiedätte kyllä, että olette valehdellut, eikä kristitty ihminen saa valehdella; en minä kärsi valhetta, ja Jumala rankaisee valheen.

— Mitä sinä huudat ja saarnaat! Tee nyt kauppasi, äläkä ihmisiä kiusaa, sanoi ukko taaskin, — taikka jos et mitään osta, niin lähde pois.

— Tahdotkos, ukko, että heitän sinut ulos ovesta! huusi roisto ja astui lähemmäksi häntä. — Kyllä semmoisia ukkoja on ennenkin heitetty!

Hän seisoi hyökkäykseen valmiina.

Pelkäsin hänen ryntäävän heti ukon kimppuun täyttääkseen uhkauksensa, ja valmistausin jo antamaan apua minkä voisin.

— Ei minua ole ikinä vielä heitetty mistään ulos eikä nytkään heitetä, sanoi ukko ihan tyynesti ja itseään liikauttamatta; ainoastaan silmät leimahtivat. — Pysy rauhassa, taikka sinun käy huonosti!

Kulkuri kääntyi minuun.

Olin jo laskenut käteni sokerilaatikon nappulalle vetääkseni laatikon auki. Aioin, jos hän karkaisi ukon kimppuun, antaa hänelle sokerikirveen selällä iskun takaraivoon. Hänen katseensa oli synkkä ja raju kuin ärsytetyn kahlekoiran. Vedin kuin teossa tavattu varas värähtäen pois käteni.

— Jassoo sanoi hän samassa nauraen, mutta se nauru kuului kamalalta, — joko nyt aiotte antaa vaarille sokeria koska olette laatikkoa avaamassa? Vai ettekö saa sitä auki, kun se käy ahtaasti, niinkuin äsken sanoitte? Kyllä minä autan teitä sitä auki vetämään, hi, hi, hi.

Hän astui puhuessaan taaskin lähelle ja oikaisi kättään laatikkoa kohti vetääkseen sen auki, nojautuen samalla yli myymäpöydän, ja sai kätensä nappulaan, sillä minä vedin käteni inhoten pois. Hänen silmissään paloi tuli, joka ei hyvää ennustanut, ja hänen hymynsä oli ilkeää.

— Kyllä minä sen auki saan, kun tahdon, vastasin minä ja painoin kiinni laatikkoa sivusta.

— Ei se käy tältä puolelta, kun se on ahdas, niinkuin sanoittekin; minä tulen sille puolelle, sanoi hän tekeytyen leikilliseksi.

Hän siirtyi nopeasti askeleen, tarttuen nauraen sukkelasti luukkuun ja sai jo nostetuksi sitä vähän. Minä painoin kaikin voimin sitä alas. Nytkin paloivat hänen silmänsä kiukusta, vaikka hän oli nauravinaan.

— Ette tule tälle puolelle! sanoin.

— Mitä sinä siellä teet? Pysy tällä puolella! huudahti ukko ankarasti, oikaisten itsensä suoraksi. — Jos et vain ole rauhassa, niin katso miten sinun käy! Kuuletkos?

— Mitä te meidän puheeseemme sekaannutte? Tiesin minä sen, että teistä on haittaa. Enhän minä häntä syönyt olisi, jos hänelle olisin laatikon avannutkin. En minä mikään paha mies ole, ja puhtaat kirjatkin minulla on, mitä minusta tahdotte?

— Seiso siivosti sitten!

Kulkuri siirtyi taaskin myymäpöydän kulmaukseen ja näkyi miettivän. Hän väänsi päätään vasemmalle ja kurkisti hetken tarkasti kamariin kaappia kohti, jossa rahakirstu oli, sekä alas noihin isompiin painoihin. Otaksuin että hän mietti kestäisikö tuon kaapin lukko hyvää lyöntiä parin leiviskän painolla, jos olisi juossut yli myymäpöydän ja koettanut mäiskäyttää oveen. Tai mitä miettikään hän siinä? Kyllä se ovi oli hatara, olihan siinä iso rakokin lukon puolella, joten se ei suinkaan olisi pitänyt. Mutta näitä sen heikkoja puolia ei voinut nähdä puotiin, koska kamari ei ollut valaistu, eikä valo puodin lampusta käynyt siihen. — Kaappi ei ollut aluksi aiottukaan muuksi kuin pienien taloustarpeiden säilytyspaikaksi ja näytti tuoreesta aineesta tehdyltä. Kylläpä vain olisi ollutkin sukkela kepponen viedä rahat kaapista meidän nähtemme, jos se olisi käynyt päinsä!

Mutta miksi oli hän aseettomana tullut, jos hänellä oli rosvoamisen mieli, sillä aseeton hän oli, sen kyllä käsitti? Asetta oli nyt vaikea saada ulkoa vahvan lumipeitteen vuoksi, eikä sitä ollut juuri hyvä mistään ottaakaan, sillä semmoinen teko voidaan heti huomata ja juosta perässä. Ja ehkäpä hän ei voinut saadakaan mitään asetta anastetuksi sen jälkeen kun oli tehnyt päätöksensä käydä puodissa. Ja olihan puodeissa aina aseita tarjona. Sitäpaitsi oli puodissa nainen myyjänä.

Hän seisoi kuunnellen ja katsellen epäröivästi taaskin meihin.

— Kummallista, ettei Juho jo tule, sanoin minä ukkoon kääntyen, — minun mielestäni hänen pitäisi jo olla kotona; ei tänään metsässä ole oltu, ilman vuoksi.

Koetin näillä sanoilla antaa kulkurille uutta miettimistä, jotta hän olisi uskonut myöhästyneensä.

— Ei suinkaan hän nyt enää kauankaan viivy, vastasi ukko; — kyllä ne kotiin aikanaan ovat lähteneet, kun on noin paha ilma; mutta keli on nyt kovin hankala. Kyllä ne kuitenkin jo pian tulevat, varrotaan vain vähän aikaa. En minäkään tästä ennen lähde. Menen sitten kuulemaan, kun tulevat, mitä kuuluu.

— Mikä se Juho on? kysyi kulkuri, joka oli kääntynyt meihin.

— Se on se, joka asuu tuossa kulmakamarissa, vastasin minä.

— Mutta mikä mies hän on? Onko hänkin sotamies?

— Ei, työmies vaan.

— Minkä tähden häntä odotatte?

— Minulla on hänelle vähän sanomista.

— Mitä sanomista? tiuskaisi hän.

— Mitä se teihin kuuluu?

Minua huvitti käyttää hänen omia sanojaan.

— Jaa mitäkö? huusi hän. — Te aiotte puhua minusta.

— Eikö teistä puhua saisi?

— Ei! Ei minusta tarvitse mitään puhua. En minä kärsi takapuheita ja parjauksia.

— En minä ole ilmoittanut, mitä aion sanoa, enkä ole velvollinenkaan teille tiliä tekemään sanoistani.

— Ei, ei, muuta tiedän minä sen sittenkin.

— Mitä sinä kinaat? Tee kauppasi äläkä turhia kinaa, muistutti ukko taaskin.

— Älkää sekaantuko meidän puheeseemme, koska kehuitte olevanne sekaantumatta, taikka minä suutun teihin. Minulla on äkäinen luonto.

— Suutu, jos tahdot. Ulkoa kuului reen rahina.

— Nyt tullaan! huudahdin minä.

Heti astui miehiä jalkojaan kopistellen ylös porrasta, puhellen keskenään; he menivät leipomatupaan.

— Se on Juhon ääni.

Nostin luukkua, aikoen juosta sinne. Tahdoin välttämättä heti puhutella miehiä, ennenkuin he lumiset päällystakit riisuttuaan lähtisivät sieltä omiin huoneisiinsa. Niin suuri oli kuitenkin vielä pelkoni ja inhoni, vaikka jo olin varma siitä, ettei hän tällä hetkellä uskaltaisi minua hätyyttää että epäröin, miten rohkenisin astua nuo pari askelta luukun ulkopuolella ovea kohden, sillä minua kauhisti tuon konnan koskeminenkin, jos hän ehkä olisi kädellään minuun kiinni tarttunut. Mutta tiesin, että minun täytyi mennä, miehet voivat muuten jättää koko huonerivin, kiirehtiä kylpemään. Nostin siis luukkua, astuin askeleen ja aioin kiireesti mennä ovelle.

Kuin haukka hyökkäsi hän eteeni ja tarttui vasemmalla kädellään luukkuun, oikealla aikoen nyhjätä minut takaisin.

— Mihin te menette? Ette saa mennä, pysykää sisällä!

Minä vavahdin, astuin äkkiä taaksepäin ja painoin molemmin käsin luukun alas, niin että se paukahti.

— Oletko järjiltäsi, mies? huudahti ukko kavahtaen suoraksi ja astuen askeleen eteenpäin. — Mitä sinä häntä komennat? Mitä sinä käsket täällä, ja tietä häneltä suljet?

— Ei hän saa mennä ulos ja jättää puotia, sanoi edellinen paikaltaan siirtymättä, kuitenkin vähän hämillään.

— Saa hän kyllä mennä, jos hän tahtoo, ja hänellä on asiaa. Tule pois sinä siitä.

— Ei hän saa jättää puotia outojen ihmisten haltuun.

— Ei se ole sinun murheesi, kyllä hän itse asiansa tietää. Tule pois tänne sinä, heti!

Ukon ääni oli käskevä ja ryhti arvokas.

Kulkuri siirtyi myymäpöydän kulmaukseen taaskin, mutisten jotakin rehtiydestään itsekseen. Hän oli kuin läksynsä takaisin saanut koulupoika.

— Menkää te vain vapaasti minne tahdotte, jatkoi ukko minuun kääntyen; — kyllä minä takaan, että tässä pysyy mitä onkin.

— Niin, kyllä tässä pysyy, sanoi edellinenkin teeskentelevästi. Katsoin kiitollisesti ukkoon, joka taaskin oli siirtynyt kuvakaapin viereen, ja kiiruhdin ulos.

Kuinka vapaasti löikään sydämeni, kun astuin läpi porstuan leipomatupaan.

Siellä sanoin parilla sanalla Juholle, että hän heti tulisi sisään, koska siellä oli outo mies, jota minulla oli syy epäillä ja jota en saanut lähtemään pois. Oli siinä Jaskakin, joka oli oleskellut pirtissä alhaalla. Hänellekin huomautin, ettei hän ollut koko iltapuolella käynyt sisällä, ja käskin nyt hänenkin tulla. Tämä hymyili minun pelolleni, edellinen oli väsyneen näköinen, ja molemmat sanoivat: — Kyllä maar se sieltä menee, ei suinkaan se mikään semmoinen ole, eipä niitä ole kuulunut, mutta lupasivat kuitenkin tulla. Siihen tuli samassa Juhon eukkokin pienen poikansa kanssa sekä eräs nuori naapurin eukko. Heitä kutsuin kuvakaappia katsomaan. Kiirehdin kuitenkin itse edellä sisään.

— Joko nyt näitte sen Juhonne? ivasi kulkuri pahoin nauraen. — Joko käskitte hänen tulla?

— Jo.

— Taisitte sen Jaskannekin nähdä?

— Näin.

Hän alkoi tehdä poislähtöä, etsi vanhoja kintaitaan lattialta ja kiroili, kun toinen niistä oli joutunut piiloon. Aikoipa jo lähteä ilman sitä, sillä hänellä oli nyt kiire, mutta ukko kielsi sanoen:

— Kyllä nyt rasansa tarvitsee, mihin sinulle noin kiire nyt tuli?
Etsitään nyt sitä. Ja katseli hänkin lattialle.

Vihdoin löysi hän itse sen, otti nopeasti kaapin selkäänsä ja aikoi lähteä.

Samassa avautui leipomatuvan ovi, ääniä ja askeleita kuului.

Kulkuri laski kuvakaapin, joka olisi ollut haittana, jos joku olisi tahtonut häntä hätyyttää, takaisin selästään myymäpöydälle, jota vastaan hän asettausi selin. Tukien itseään tarttui hän siihen käsin molemmin puolin kiinteästi ja käänsi kysyvästi katseensa minuun, mutta hänen silmänsä kipinöitsivät uhasta, ja kasvojen veltot piirteet kävivät lujiksi. Hän oli kuin hyökkäystä odottava.

Puodin ovi avautui ja sisään astuivat hymyssä suin Jaska ja Juho; näkyi, etteivät he uskoneet vierastani vaaralliseksi. Heidän jäljessään tulivat toisetkin, jotka olin kutsunut.

Kulkuri loi levottoman katseen heihin, mutta rauhoittui kun näki miesten naamat.

— No, mitä te nyt tänne noin paljon väkeä käskitte? sanoi hän äkisti. — Olenko minä mikään kummitus, että minua niin tarvitsee käskeä katsomaan? Minä lähden heti pois, koska minua niin katsomaan tullaan.

Nyt olisi mieleni tehnyt kysyä hänen todistuksiaan, jotta olisin nähnyt, olivatko "kirjat" niin puhtaat kuin hän kehui; ja tiesin, että se kysymys olisi ollutkin paikallaan. Mutta en tahtonut sitä tehdä, koska ei ollut mitään rikosta tapahtunutkaan. Kiitin, kun pääsin hänestä vapaaksi ja toivoin ainoastaan, ettei hän toiste sattuisi niin lähelle saalista, että joutuisi kiusaukseen. Ja olinpa minä sanonutkin hänelle, etten pahaa tarkoittanut. Mieleni teki kuitenkin estää häntä heti lähtemästä, koska huomasin, miten kiire hänelle tuli, kun hän tiesi miesten tulevan. Huomasin hänen käyvän araksi, kun hän näki nuo tanakat miehet edessään.

Hän tarttui taaskin kaappiin, nostaakseen sen selkäänsä ja sanoi: —
Minä lähden heti pois.

— Ei, älkää vielä menkö, sanoin minä.

— Mitä minusta tahdotte? tiuskaisi hän.

— Minä olen kutsunut heidät kuvakaappiin kurkistamaan.

— Teettekö pilkkaa minusta? huudahti hän, luoden minuun kiukkuisen ja loukkaantuneen katseen. — Koko illan olette minua pilkannut! Pidätte minua hulluna, mutta hullu minä en ole.

— Onko pahoin tehty tuoda väkeä kurkistamaan kaappiinne? Ettekö anna katsoa siihen?

— En. Minä lähden pois ja etsin itselleni yösijan, minä en ole teidän hovinarrinne.

Hän tuli yhä rohkeammaksi, kun huomasi, ettei "kirjoista" kysymystä otettu.

Miehiä ja naisia huvitti tämä näytelmä, joka alkoi kääntyä naurettavaksi.

— Mutta minä olen heidät tänne kutsunut kuvakaappiin katsomaan — niin miksi ette sitä näytä, koska sitä kannatte? Minä maksan kaikkien puolesta, ei teidän sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä. Viisi penniä hengeltä, se on vanha taksa, luullakseni. Minä katson itse ensimmäiseksi. Olkaa nyt niin hyvä.

Hän ei vastannut, katsoi ainoastaan kiukkuisesti minuun ja sovitteli selkäänsä.

— Ette saa mennä, sanoin minä painokkaasti, — minä tahdon katsoa kaappiinne! Eikö teidän mielenne nyt rahaa teekään?

Hän katsoi minuun kulmainsa alta, mutta ei vastannut, oli vain kuin kiukkuinen koira, johon ruoska oli letkahtanut ja joka sentähden ei uskalla purra. Ei laskenut kaappia alas, mutta ei lähtenytkään.

— Etkös nyt saa näyttää sitä kaappiasi, sanoi ukko, joka parhaiten käsitti tarkoitukseni ja jota asia myöskin alkoi huvittaa.

Hän kyllä näki, että kulkuri oli levoton kuin muurahaispesään kaatunut, eikä ainoastaan suutuksissaan.

— Noh, mitä siinä vehkeilet? sanoi Jaskakin. — Kuka sinusta pilkkaa tekee. Näytä kaappisi heti, rahaa siitä tulee, tottapa sitä siksi kannat, ettäs sinä näytät.

Hän katsahti synkästi puhujaan ja laski kaapin taaskin myymäpöydälle.

— Mitä te tämmöistä viitsitte katsoa, sanoi hän katkerasti hymyillen minulle, — te käytte kaupungissa teatterissa, kyllä teillä parempaakin katsomista on.

Minusta tuntui kuin hän olisi vaatinut, että olisin säälinyt häntä, kun ryöstön aie ei ollut onnistunut.

— Minua huvittaa nyt, vastasin ainoastaan, — tänä iltana katsoa kaappiin.

Hän valmistautui näyttämään.

— Tulkaa nyt vaari, ensimmäiseksi minun kanssani katsomaan. Minä sijoittauduin oikeanpuoleiselle kurkistusreiälle, jolla puolella kaapin omistaja seisoi. Tätä katsahdin silmiin. En voinut estää hymyä huuliltani. Hän näkyi käsittävän, että kiusallakin asetuin sille puolelle.

— No, saapa tuohon nyt kerran katsoa, sanoi ukkokin hymyillen ja astui rinnalleni kuvakaappiin kurkistamaan.

Nyt alkoi kulkuri vääntää kaapin väännintä niin kovaa, että kuvat tanssivat tulista vauhtia ohitse.

— Ei kelpaa, huudahdin minä, — ei siinä mitään ehdi näkemään.
Vääntäkää hiljaa, ei kuvakaappia noin väännetä.

Hän väänsi nyt hiljempaa, joten hyvin ehti nähdä, että ne olivat vanhoja, likaisia ns. kuvapapereita. Huomasin kuitenkin, että hän oli varsin tottumaton tehtäväänsä, sillä oikea "kuvakaappimies" tekee pienen pysähdyksen joka kuvan kohdalla, jotta katsoja ehtii katsomaan ja sanoo samalla kuvan nimen ja pienen selityksen siihen. Tätä lukee hän tottumuksesta ulkoa, yksitoikkoisella äänellä kuin jotakin säveltä. Tämä sen sijaan väänsi yhtämittaisesti mitään puhumatta.

— Mutta ettehän te sano ollenkaan mitä ne ovat, huomautin hänelle, — olkaa hyvä ja sanokaa.

— Kyllä te itse ne paremmin tiedätte kuin minä, sanoi hän hyvänsävyisesti.

Hän oli nyt peräti muuttanut säveltä minua kohtaan.

— Mutta asiaan kuuluu, että te sanotte, mitä ne ovat.

Hän alkoi nyt höpistä niiden nimityksiä. Että hän niissä erehtyi, ei suuresti kummastuttanut minua, sillä tuskinpa hän osasi niitä lukeakaan, koska ne olivat enimmäkseen saksalaisia, ja kirjaimet siis vähän oudompia harjaantumattomalle silmälle. Oli niiden joukossa kuitenkin muutamia ruotsalaisiakin, esim. kuvat kaupungeista, jotka näyttivät muutamaa vuosikymmentä uudemmiltakin, mutta niiden nimissä hän erehtyi samalla tavalla, joko sitten välinpitämättömyydestä tai tiedonpuutteesta, tai ehkäpä hän teki sen tahallaan. Niinpä teki hän Tukholmasta Helsingin, Pietarista Konstantinopolin, Pariisista Pietarin jne. Annoin sen kuitenkin käydä täydestä. Näitä erehdyksiä ovat osaksi muutkin hänen virkaveljensä tehneet. Huvittavin niistä kuitenkin oli, että hän paavista [Pius IX] teki Turkin "keisarin". Ne olivat yleensä hyvin vanhoja ja karkeita sekä ajan tahrain mustaamia. Siinä oli esimerkiksi hallitsevia henkilöitä menneeltä vuosisadalta tai tämän alulta, mutta ei nuorempia, venäläistä ja saksalaista sotaväkeä samalta ajalta, hääväkeä, kasakoita, elefantti, Noan arkki, ritari, pyhä Yrjö lohikäärmeineen, eräs nainen huntuineen ja helminauhoineen. Joku purjelaiva, sotatykki ym. täydensivät kokoelman.

Sekä sisällyksensä ikään että oman alkuperäiseen ulkomuotoonsa katsoen olisi tämä kuvakaappi hyvin puolustanut sijansa jossakin museossa.

Kun Juho poikineen, eukot ja Jaskakin olivat kurkistaneet, maksoin näyttelemisen.

— Näettekö nyt, sanoin laskiessani lantit myymäpöydälle, voimatta pidättää pientä voitonhymyä, — kun saatte näin paljon rahaa yhtäkkiä, koko kolmenkymmentäviisi penniä, ja tahdoitte mennä pois kaappianne näyttämättä. Ei teidän nyt tarvitse katua täällä käyntiänne.

— Niin sain, sanoi hän kuivasti.

Hän kiinnitti minuun omituisen, viivähtävän, tarkan katseen, ikäänkuin painaakseen mieleensä kasvonpiirteeni, veti lakin paremmin otsalleen, otti sitten kuvakaapin selkäänsä ja onnenpöydän oven pielestä käteensä, meni sanaakaan lausumatta ovesta ja astui alas portaita.

— Oikein minä pelkäsin sitä, sanoi Juhon vaimo, — kun se oli niin pitkäkin.

— Ja niin kamala katse, sanoi naapurieukko, — silmät mulkoilivat päässä, mutta nauratti minua yhtäkaikki.

— Ei tuo mikään vaarallinen mies ollut, virkahti Jaska, — se oli hullu.

— Ei se hullu ollut, väitti ukko, — se oli ilkeä, kyllä sitä siinä oli, minä sen kuulin. Kylläpä olisi kannattanut kysyä sen kirjoja, mutta mikä viitsi? Ja mikäpä niiden kirjat tietää?

— Oli se hullu, toisti Jaska, — kyllä sen näki. Kun ei tahtonut näyttääkään, vaan vihastui, kun pyydettiin kaappiin katsoa. Eikö se sitten hullu ole, semmoinen?

— Kyllä sillä oli muuta nokassa, mietti edellinen.

— Hullulta kai se näytti, todisti Juhokin, — en minäkään sitä oikein järjelliseksi usko; mutta ei se niin hullu ole, että sitä pelätä tarvitsee.

Hän katsoi minuun kuin olisi mielinyt sanoa: suotta te olitte peloissanne.

— Mihin se mahtoi mennä? Menikö pirttiin, vai lähtikö kauemmaksi? sanoin minä, sillä johtui mieleeni, että hän yöllä voisi murtautua sisään ikkunasta, vaikka järkeni sanoi tämmöisen pelon turhaksi, koska hän kyllä ymmärtäisi minun nyt olevan varuillani.

— Minä menen katsomaan ulos, sanoi naapurieukko, joka seisoi ovea lähinnä.

Vähän aikaa oltuaan ulkona hän tuli taaskin sisään.

— Hyi, kun oikein pöyristyttää, sanoi hän, — kun se kiroo niin kauheasti mennessään ylös mäkeä tuolla pitkin tietä. Hyvä oli, ettei se tänne mihinkään pysähtynyt, tuommoinen kirokurkku.

— Mutta se oli paha, sanoi Jaska, — kun se lähti menemään, outo mies, näin huonoa keliä ja kantaa noin raskasta taakkaa. Kyllä se olisi tarvinnut viedä pirttiin sentään, se on hullu, kuten sanottu, ja synti oli sitä päästää. Onko se kummallista, että se nyt kiroo?

Hän katsoi puhuessaan nuhtelevasti minuun. — Ei se poika taida olla ensi kertaa taivasalla, sanoi ukko, — kyllä se tiensä osaa, ei sitä surra tarvitse.

Sinä yönä oli minun vaikea saada unta silmääni. Kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tämän illan tapahtumista olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt muistiini ja kuvastuivat vasten tahtoani yön hiljaisuudessa uudestaan sieluni silmän eteen. Näin alituisesti hänen julman katseensa minuun tähdättynä ja kuulin hänen hirveän äänensä ärjyvän minulle.

* * * * *

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän tuli myllärin emäntä maitokannu kädessään luokseni.

— Hyvää huomenta, sanoi hän alakuloisesti, ja hänen muotonsakin osoitti alakuloista mieltä.

Vastasin tervehdykseen ja pyysin istumaan.

— Lähdin tuomaan teille maitoa, sanoi hän, — se kannu on tuolla eteisessä.

— Kiitoksia, minä menen heti tyhjentämään astianne. Oletteko kipeä, kysyin, — näytätte niin alakuloiselta?

— En minä, Jumalan kiitos, kipeä ole, mutta olen koko yön valvonut teidän tähtenne.

— Minun tähteni…

Arvasin kuitenkin, että hänen sanansa olivat jossakin yhteydessä illallisten tapausten kanssa.

— Niin kyllä, ja täytyi minun oikein lähteä katsomaan. Mutta olen minä nyt iloinen, kun kumminkin olette hengissä ja terveenä. Jo minä ajattelin sitä, että ei kuitenkaan tainnut ollakaan mitään perää koko asiassa, kun näin savun kauniisti nousevan kamaristanne äsken.

— Te olette varmaan kuullut jotakin siitä oudosta miehestä, joka täällä oli eilen illalla.

— En minä ole kuullut yhtään sanaa keltään! Ei liikkunut ketään enää illalla täältä sillä puolen kosken, kun oli niin paljon lunta, eikä nyt aamullakaan vielä ole ketään kulkenut; ei tänne ollut yhtään jälkeäkään, kun tulin. Vai tuli se tänne kumminkin, se kuvakaappimies, kyllä meidän isä sitä sanoi, kun se tuli kotiin… Voi kuinka minä olen ollut pahalla mielellä.

— Älkää nyt, hyvä emäntä, olko levoton, juomme nyt kupin kahvia ensiksi, sitten kerromme toisillemme illalliset tapahtumat. Tyhjennän kuitenkin heti astianne.

Kahvin juotuaan kertoi emäntä minulle kuvakaappimiehen kyselemisestä, miehen lähdöstä hautaperunain kiehuessa, omista mietteistään sekä miehensä nuhteista.

Minäkin kerroin eukon sanatulvan lomassa lyhyesti hänelle, minkämoinen vieras tuo kuvakaappimies oikeastaan oli ollut.

— No jo minä sitä ajattelin, vai oli se kumminkin semmoinen lyöppäri! Mutta ei se nyt päivittelemisestä parane, mietti eukko, — antakaa nyt minulle anteeksi: oikein minun täytyi tulla pyytämään, kun minä ymmärtämättömyydessäni sille kaikki asiat niin ilmoitin.

Mieleni ilostui näiden hyväin ihmisten huolehtimisesta minun suhteeni, ja tunsin kiitollisuutta heitä kohtaan.

* * * * *

Muutamia päiviä sen jälkeen tuli puotiin taaskin sama ukko, joka lauantai-iltanakin oli siellä.

Otin puheeksi saman illan tapahtumat. Kerroin alusta alkaen kuvakaappimiehen tulosta ja mitä sitten seurasi. Sanoin, kuinka häntä pelkäsin, kun odotin jonkun ihmisen tuloa ja kuinka kiitollinen olin ukolle hänen pontevasta esiintymisestään, pitäen häntä Jumalan lähettämänä hätääni.

— Kaipa se niin olikin, vastasi hän, — sillä en minä juuri aikonut lähteäkään tänne, kun oli niin paha ilma; eukkokin esteli ja sanoi: — mitäs sinne lähdet lumeen rämpimään, minä otan emännältä lainaksi vähän, onpa hän oma tyttäreni, kyllä hänellä on. — Olkoon sitten, minä sanoin, mutta samalla tuntui niin vaativalta, että kyllä nyt vain pitää mennä, ja tuli oikein kiire. Ja vielä kun olin lähtenyt talosta, niin pysähdyin ja ajattelin: — jos pyörrän takaisin, koska ei isompaakaan asiaa ole, mitä tämmöisellä ilmalla viitsiikään sinne pakotta umpea puhkoa! Mutta samalla oli taaskin niin vastahakoista palatakin, että ajattelin: — mennään nyt sitten vain, koska sitä pitää mennä. Ja kun tulin lähemmäksi, niin tuli sitä kiireempi, niin että hikeä pyyhiskelin, kun ehdin tänne. Mikäs se muu olikaan kuin Jumalan johdatus se? Ja kuulin minä jo teidän äänestänne porstuaan, ettei asiat olleet oikein. Minä olisin tullutkin toisen oven kautta, jos en siitä olisi päässyt sisään.

— Minä luulen, että se on joku vankilasta karannut; se oli niin arka ja pelkuri ja puhui aina puhtaista kirjoistaan.

— Kylläpä se herja jo linnan sisäpuolelta nähnyt oli, kyllä se sennäköinen oli. Ei se mikään selvä mies ollut asioissaan. Eikä se hullu ollut, vaikka ne luulivat, miehet. Kyllä sen näki, että sillä pahat nahassa oli.

— Pelkäsin teidän lähtevän, kun hän niin toimitti teille ensiksi kauppaa antamaan, mutta te käsititte tarkoitukseni, kun annoin nuuskaa ja kun en teille sokeria punninnut.

— Kyllä minä sen ymmärsin. Kylläpä semmoista romua jo pelkäsi, vaikka en minä häntä sentään pelännyt. Enkä minä olisi lähtenyt pois, vaikka olisitte käskenytkin.

— Mutta kuinka hän olisi rohjennut niin törkeän rikoksen tehdäkään, sitä olen miettinyt, kun hänellä oli se kaappikin. Sen kanssa hän ei voinut paeta, ja kun se olisi jäänyt rikospaikalle, olisi se tietysti todistanut häntä vastaan.

— Kuinka se tunsi taikka tiesi, mistä päin se olikaan, taikka mistä se sen kaapin oli saanut? En minä ole moniin herran vuosiin enää nähnyt kuvakaappimiesten kulussa tuommoinen kaappi selässä — ja onko muutkaan? Kylläpä olisi tainnut tulla työlääksi ottaa selkoa siitä, mistä se kaappineen oli aluksi lähtenyt, jos sitä sielläkään olisi tunnettu. Ja kun se olisi päässyt karkuun, niin olisi mennyt maita jättäen, se se oli lintukin, päätti ukko.

Kuulin perästäpäin, että kuvakaappimies oli eräässä talossa nähty parin kilometrin päässä meiltä sunnuntaina sen lauantai-illan jälkeen. Siellä hän oli koettanut onneansa "onnenpöydällä".

Muutamia kuukausi tässä kerrotun tapauksen jälkeen jouduin muuttamaan toisille seuduille. Sen jälkeen en enää ole kuullut mitään kuvakaappimiehestä.