Henrik Renqvist

by Matthias Akiander

RENQVIST SORTAVALAN KAPPALAISENA

Kirj.

P. Poutiainen

Sortavalan kirjapainossa 1887.

Mitä tätä ennen prof. M. Akianderin teoksessa Uskonnollisista liikkeistä Suomessa on kerrottu H. Renqvistin väsymättömästä ahkeruudesta sielun hoitajana, pappina ja hengellisenä kirjailijana, se piti paikkansa aivan hänen elämänsä loppuun asti. Kutsuttuna v. 1835 kappalaiseksi Sortavalan seurakuntaan aukeni hänen siunatulle työllensä suuri vaikutusala. Herra antaa seurakunnille opettajat; armossansa muisti Herra Sortavalan seurakuntaakin, lähetti sille, sen suruttomuuteen vaipunutta kansaa herättämään, kirkkomme herännäisyys-ajan kiivaimman, oikein Johannes kastajan tapaisen, parannuksen saarnaajan. Sen Hengen tuulosen, joka jo silloin etelässä, pohjassa ja lännessä puhalteli Suomen saloilla, soi Herra sen itäiselle perukallekin puhaltaa, keväimen sielläkin tuottaa, sen erämaat ja korvet ihanaksi istutukseksi muuttaa, yhtä ihanaksi kuin näitä seutuja, Laatokan pohjoisrantamia, ympäröimä luontokin on. Renqvist oli todellakin "huutavaisen ääni korvessa" tällä paikkakunnalla, jossa kuten yleensä Itä-Suomen rajamailla historialliset olotkin olivat saattaneet kansan takapajulle. Heränneitä pappeja ja herännäisyysliikettä ei mainita täällä Renqvistin tulon edellisenä aikana olleen. Kansan luku- ja kristillisyyden-taito oli alhaisella kannalla ja elävää kristillisyyttä ei ollut huomattavissa, vaan siihen sijaan vallitsivat monet paheet, raa'at tavat ja erittäinkin taikausko. Vähäinenkin Jumalan sanan tieto käytettiin usein taikauksiin, ja monet viettivät suuremmalla hartaudella Jyrin, Köyrin y.m. pyhitys-päiviä kuin kirkollisia pyhäpäiviä.

Tarpeen, suuresti tarpeen, oli siis että herännyt, innokas kansan mies, oman Karjalan poika, kutsuttiin tänne vaikuttamaan; hänhän kansasta lähteneenä tunsi kansansa ja sen seassa vaikuttaa voi. Nämä seikat, tieto ja aavistus tästä Jumalan johdatuksesta, saattoi Sortavalan seurakuntalaisten antamaan vaalissa enimmät äänensä "Kukkos-papille", joksi kansa häntä enimmäkseen nimitti, tuolle Svartholman vangille, vainotulle "lahkolaiselle" [Ettei häntä kansa liene minään lahkolaisena silloinkaan pitänyt, osoittaa tämä, monelle lukijalle ehkä tuttu, Renqvistiin sovitettu, kertomus, jonka jo lapsuuteni aikana kuulin: Kun piispa tahtoi kuulla, jos Renqvist oikeata oppia saarnasi, pani hän hänen äkkipikaa saarnaamaan, antaen hänelle tekstin asemasta tyhjän paperilapun käteen. Renqvist olisi muka silloin saarnatuolissa käännellyt paperia sanoen: "Tämä puoli on tyhjä, tässä ei mitään, niin on myös Jumala tyhjästä maailman luonut — — — tyhjästä on minuakin vastaan kanteita tehty — — —" Saarna oli niin mainio ja puhdasoppinen, että piispa tuli täydellisesti vakuutetuksi Renqvistin puhdasoppisuudesta ja viattomuudesta.]. Se Hengen voima joka hänen vienosta saarna-äänestänsä värähteli sattui sydämiin, se lempeys, jolla hän tapansa mukaan kaikkia kohteli, se huoli, jolla hänen tiedettiin kaikkien sielun autuutta harrastavan, vaikutti, että huomattiin: "tuossa on meille sielunpaimen."

Ollen vielä miehuutensa ijän voimissa alkoi Renqvist v. 1836 virkaansa astuttua innolla virkansa toimet uudessa seurakunnassansa. Hän oli nyt vapaa mies. Perheensä toimeentulo oli myös taattu. Liiat ulkonaiset huolet, jotka tähän asti olivat häntä rasittaneet, sai hän nyt heittää pois ja pyhittää elämänsä päivät kokonaan virkansa työlle. Kansan luku- ja kristillisyyden-taitoa koki hän kohta parantaa pitäen parempaa huolta kierto- ja sunnuntaikouluista. Milloin vaan aikansa myönsi, kävi hän niitä tarkastamassa, palkkasipa myös omalla varallansa joskus väliaikaisesti lasten opettajia. Saattaaksensa kansan Sanaa ymmärtämään, piti hän uskonnollisia keskusteluja, kysellen ja selitellen. Niitä ei hän laimin lyönyt hartaus-kokouksissaankaan eikä lauantai-iltoina pitämissään rippipuheissakaan, tullen siten selvemmälle ehtoollisvieraiden hengellisestä tilasta. Hänen kysymyksensä yleensä olivat helppoja yksinkertaisenkin vastata, sillä hän johti kysymyksellänsä vastaamaan. Hän näytti käyttäneen kyselevää opetustapaa, pitääksensä sen kautta kuulijat vireillä ja että siten paremmin totuudet painuisivat yksinkertaisenkin mieleen, semminkin kun hän usein niissä käytti vertauskuvia jokapäiväisestä elämästä. Tuollaisen opetuksensa päätarkoitus oli siis hänellä kuulijainsa mielen ja sydämen herätys, saadaksensa kuuliansa niinkuin Nathan Davidin, huomaamaan: "sinä olet se mies!"

Täten hän sairaitakin johti tilaansa tuntemaan, pitäen pitkiä keskusteluja sairaan kanssa sekä yksityisesti että myös muiden kuullen. Muutoin ei hän sairaiden luona koskaan laimin lyönyt pitää rukouksia ja myös veisata sopivia virren värssyjä. Kun näin sairaan luona käynnitkin hänellä olivat opettavaisia ja rakentavaisia, niin kokoontui niihin tavallisesti paljon kansaa; ja milloin hän tulostansa edellä ilmoittamatta saapui sairaan luokse — kuten usein tapahtuikin — lähetti hän tiedon kylälle, että tietäisivät kokoontua. Hän käytti näitäkin tilaisuuksia sieluja Herralle rakastaaksensa pitäen päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla (2 Tim. 4: 2) Hän saikin sairaan kohtalosta aihetta kansalle sydämen sanoja puhuaksensa.

Vallitsevat synnit ja paheet, jopa raa'at tavatkin toi Renqvist keskusteluissaan ja saarnoissaan kauheana esille, nuhdellen ja varoittaen niistä. Enimmän vallitsevia paheita olivat viinan kotipolton synnyttämä juoppous ja myös taikauskoisuus [Myöskin nykyään yhä enemmän lisääntynyt haureus, yöjuoksuissa ja tanssiseurassa y.m. ilmestyvä irstaisuus, kortinlyönnit y.m. olivat myös silloinkin vallitsemassa.]. Ne, samoin kuin muutkin paheet vähenivät Renqvistin vaikutuksen kautta. Erittäinkin suuressa määrässä ja kohta seurakuntaan tultuansa poisti hän taikauskoisuuden ja kukisti maahan epäjumalain (Köyrin, Jyrin y.m.) uhripöydät. Hän vastusti myös Jumalan korkean nimen väärinkäyttämistä, ei suvaiten omituista kyllä, kansassa yleiseen käytettyjä tervehdyssanojakaan: "Jumala antakoon!" "Jumala avuksi!"

Renqvistillä, kuten jo maininneet olemme, oli pääasiana saada kaikkia sanankuulijoitansa heräjämisen ja synteinsä tuntemisen tilaan, ja sentähden ei hän milloinkaan laimin lyönyt puhuteltavaltansa kysyä: "Mitenkä on sielusi asia?" ja erotessa muistuttaa: "Muista sielusi asiaa!" Usein hän, jos vain mitenkin tilaisuus salli, seisatti tiellä ajaessansa hevosensa puhutellaksensa vastaan tulijaa, päästäksensä siten myös sielun asiasta puheesen. Hevosensa olivat tuollaisiin seisahduksiin niin tottuneet, että ne Renqvistin kuoleman jälkeenkin tuon tapansa pitivät.

Vaikka suuressa Sortavalan seurakunnassa on muutoinkin paljon sairasmatkoja, oli Renqvist sittenkin niin väsymätön ja innokas tuossa sielunhoitotoimessa, että missä hän vaan kuuli sairaan oleman, ajoi hän heti omalla hevosellaan sitä oppimaan eli kuten hän itse sanoi "tunnustelemaan." Usein kuultiin sairastalossa kummastellen lausuttavan: "kappalainen tulee!" Kaupungin sairashuoneessa kävi hän myös hyvin usein kutsumatta sairaiden luona. Tällainen paimen-rakkaus herätti tietysti seurakuntalaisissa luottamusta opettajaansa, siitä syystä saikin Renqvist useammat sairasmatkat tehdä. Hän kirjoittaa v. 1842 eräälle ystävällensä [Katso Akianderin edell. teoksen VII osa sivu 46.]: "Täällä Jumalan armo saa ihmisiä heräjämään synnin unesta, niin että alinomaa ympäri koko seurakunnan synteinsä tähden joutuu syntisiä suruun ja hätään, joitten kanssa minulla on yöt ja päivät tekemistä, kuin sen lisäksi melkein kaikki sairasten ripitykset lankeevat minun toimitettavaksi. Sentähden en kerkiä mihinkään muuhun toimitukseen — — —" Vielä vanhoilla päivilläänkin, ja jo muutenkin kivulloisena ollen nähtiin hän usein — vaikka hänellä apulainenkin oli — sairasmatkoilla kulkevan, saaden teittömissä paikoin milloin jalkasin käydä milloin ratsastaa. Ihanteelliselta näytti tämän kirjoittajalle tuo ratsastava vanhus hevosen selässä, sadetakki hartioilla, ripityslaukku kainalossa. Unhottumattomat olivat ne hetket kuin sai tuota kunnon vanhusta nähdä ja kuulla sairaan luona. Tuossa sairaan vieressä istuu hän hopeainen liperi kiillellen kaulassa. Vakaasti ja lempeästi hän puhuu. Lempeä on hän neuvoissaan ja varoituksissaan Näkyy se vaan että hänellä on suuri huoli sairaan sielun tilasta. Hän koittaa kaikin tavoin sairasta taivuttaa. Hän veisaa virren värsyjä sovittaen selittää niitä sitten sairaalle. Hän kantaa, polvilleen laskeutuen sairaan vuoteen viereen, hartaassa rukouksessa sairaan asian Herran kaikkein armahtajan eteen. — — —

Hänessä palava rakkaus Herraan Jesukseen saattoi hänen noin innokkaaksi sielunhoitoon, osoittamaan rakkautta sanankuulijoillensa. Jesuksen rakkauden tuleekin olla oikean paimenen tuntomerkki. Jesus kysyi kolmasti Pietarilta: "Simon Jonaan potka, rakastatko minua?" ja saatuansa aina myöntävän ja vakuuttavan vastauksen, sanoi Jesus hänelle: "kaitse minun lampaitani." Meillä on tilaisuus eräästä Renqvistin yksityisestä kirjeestä [Ed. t. VII. s. 47.] pilkistää hänen sydämensä tilaan tuossa suhteessa. Hän sanoo: "En minä voi salata Jumalan ja meidän Herran Jesuksen Kristuksen suurta armoa ja rakkautta minua suurta syntistä kohtaan siinä, että hän rakkaudellansa on ruvennut täyttämään minun sydäntäni. Nyt on hän sytyttänyt rakkautensa kipunan sydämeheni, ja se kipuna nyt niin kiirehtää minua, että minä yhtä suoraa huudan lisäämään rakkautta sekä istuessani että astuessani, sisälle ja ulos käydessäni, mutta erinomaittain rukouksissani ja yksinäni ollessa sekä öillä vuoteessa että päivillä kammioissani, ja reissä sairaita ripittämään vaeltaissani on alinomainen huutoni huokaukseni ja anomiseni: anna, anna rakkautta, sinä rakkaus, sinä kolmeyhteinen rakkaus, anna rakkautta anna, anna ja anna! — — hän täyttää minun palavalla rakkaudellansa, niinkuin Pietarin, joka taisi sanoa: Herra sinä tiedät, että minä rakastan sinua" (Joh. 21: 15).

Renqvistin erinomainen hartaus ja into sekä yksityisessä sielunhoidossa että kaikissa virkansa toimissa rupesikin kohta hedelmiä kantamaan. Herätyksiä tapahtui kohta hänen seurakuntaan tulonsa jälkeen varsinkin nuoremmassa kansassa suurissa joukoissa, esim. Hakalan, Soukanrannan Wehkalahden Kuokkaniemen, Nukuttatalasden, Karmalan, Tuoksjärven ja Tuokslahden kylissä. Tämä hengellinen liike oli jo v:na 1841 valtanaan koko pitäjässä. Renqvist kirjottaa samana vuonna [Katso ed. t. VII s. 45.]: "Täällä on Herran armo saanut paljon syntisiä hätään synteinsä tähden, niin ettei enään ole monta kylänpäätä jossa ei joku eli joitakuita olisi huolessa asiastansa. Muutamissa kylissä on puoleksi, jos ei enemmäksi katumuksen murheessa." Kun noin yleiset herätykset tapahtuivat, ei ihmekään siis, jos hänellä oli heränneitten kanssa "yöt ja päivät tekemistä", ja ilotunteella hän toimikin, kun sai Herran työn tuottaman siunauksen. Nämä ja seuraavat ajat olivat Sortavalan seurakunnalle suloisia Herran etsikon aikoja, ylkä ja morsian, Kristus ja seurakunta, kohtasivat silloin toisensa yrttitarhassa, jossa keväimen ihanuus vallitsi, jossa viinapuut kukoistivat, granatiomenat viherjöitsivät kukkaiset antoivat hajunsa ja meidän ovemme edessä olivat kaikkinaiset hyvät hedelmät (Korkeaveisu 6: 11; 7: 12, 13). Hengen hedelmät (Gal. 5: 22) näkyivät kaikkialla. Silloin yhdyttiin sekä kirkolla että perheissä ja kylissä yhteen rukouksissa, sanantulkinnoissa ja veisuulla hartautta harjoittamaan. Kartanoista ja vainioilta kaikuivat, renkkulaulujen sijaan, hengelliset laulut. Enemmän kokeneet heränneet pitivät kyläisissä hartauskokouksissa rukouksia ja antoivat neuvojaan vasta-alkaville. Pyhäinpäiviksi riennettiin jo ajalla lauantaina kirkolle ja pappilaan, huolimatta siitä, jos suruton väki pilkaten sanoi heidän "torppasäkeissään aikaa kantavan."

Suuri oli ihmistulva Renqvistin pappilassa varsinkin pyhän tienoissa. Sielunsa autuudesta huolehtivia ei vaan omasta seurakunnasta, mutta usein kaukaakin — Mikkelistä Liperistä, Kaavilta, Kontiolahdelta, Tohmajärveltä, Ilomantsista, Pälkjärveltä, y.m. sekä naapuriseurakunnista — riensi sinne neuvoa kysymään, hartautta harjoittamaan. Renqvist oli rakennuttanut omalla kustannuksellaan pappilaansa hartauskokouksia varten erinäisen tuvan. Siellä piti hän pyhän tienoissa aamuin illoin hartaushetkiä, jotka lauantai-iltoina kestivät usein hyvin myöhään asti. Näissä hartauskokouksissa piti hän itse hengellisiä keskusteluja ja rukouksia, luki ja selitteli jostain hartaus- tai saarnakirjasta. Alussa ja lopuksi sekä eri hartaus-osien välillä veisattiin virsiä; tavallisesti käytetyt virret olivat N:o 250, 251, 249, 258, 259, 263, 252, 235, 276, 282, 292, 294, 406 ja 407. Virret osattiin ja veisattiin parhaastaan ulkomuistista. Joskus Renqvistin poissa ollessa pitivät muutkin siellä rukouksia ja kun hän silloin rukouksia pidettäessä sattui sinne tulemaan, pani hän myös polvillensa. Välistä sattui harrasmielisille apulaisillensa myös tilaisuus pitää siellä hartaushetkiä. Vaikka väkeä oli, varsinkin lauantai-iltoina ja pyhäaamuinakin hyvin paljon näissä kokouksissa läsnä, kävi kuitenkin kaikki järjestyksessään ja hiljaisesti, ilman innostus-ilmauksia, ekstatillisia kohtauksia ja kielillä puhumisia, joita et koskaan tapahtunut. Renqvistin ja Renqvistiläisten esitys- ja opetustapa ei ole intoilevaa, kiihoittavaa, tunteiden tulvaa vaikuttavaa, vaan tyyntä, hiljaista, sydämeen vaikuttavaa. Varsinaisia raamatun selityksiä ei Renqvist kokouksissaan pitänyt, puhui vaan jonkun raamatun paikan johdosta. Rukouksissa, joita illan kululla useampiakin pidettiin, olivat kaikki polvillansa.

Tahdomme tässä sivumennen lausua jonkun sanan näistä Renqvistin n.k. polvirukouksista, joita monet kristillismielisetkin toisin ajattelevat ovat ehkä tietämättänsä väärin tuominneet Renqvistin rukoukset olivat teeskentelemätöntä sydämen puhetta Jumalan kanssa, lapsen puhetta Isällensä. Siinä ei etsitty kauneita sanoja, puhuttiin vaan yksinkertaisia sydämen syvällisiä sanoja. Otamme tähän yleiset pää-piirteet Renqvistin rukoustavasta. Ensin rukouksen alussa anoi hän usein armon ja rukouksen henkeä oikeaan rukoilemiseen ja kiittämiseen. Kiittämisensä alkoi hän usein "kiitos"-sanan mainitsemisella: "Kiitos, kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, siitä että — — —" Tämän kiitos-puolensa esitteli hän niin monipuolisesti, että tuntui kuin ei vähinkään Jumalan hyvä työ olisi jäänyt kiittämättä. Rukouspuolessa kertoo hän samoin monasti yksiä sanoja, esim.: armahda, armahda, [Renqvistin kerrottiin sanoneen, että hän kerran unissan oli kuullut kirkonkellojen äänen sointuneen: "armahda, armahda, armahda", ja että hän sentähden käytti tätä sanaa rukouksissaan.] tai auta, auta, tahi kuule, kuule. Tähän laihin: "auta, auta, rakas Isä, meitä näkemään oman tehottomuutemme ja kauhiat syntimme, jolla olemme helvetin ansainneet. Armahda, armahda, r. J., meitä, ja olethan sinä meitä Pojassasi Jesuksessa Kristuksessa jo armahtanut — — —" Hänen rukouksensa oli armon järjestyksen mukainen. Hän kantoi kaikki meidän puutteemme ja tarpeemme rukouksessa Jumalan eteen. Hän rukoili kaikkein ihmisten, esivallan, isänmaan, pakanain ja vihamiestensäkin edestä. Renqvistin rukous oli niin harras ja vilpitön, että sen täytyi liikuttaa supi syntisenkin sydäntä. Jokainen, joka tunsi tarvitsevansa rukoilla ei laimin lyönyt käydä Renqvistin rukouksissa. Rukouksen lahjan voimme sanoa olleen Renqvistin pää-lahjan (carisma), ja sitä hän samoin kuin vielä tänäkin päivänä hänen seuralaisiensa pääasiallisesti kokouksissa käyttävät, joka kyllä tuntuu yksipuoliselta.

Mainitsimme Renqvistin luona käyneen ihmisiä myös pitkien matkain päästä. Ne tulivat tuomisten kanssa ja viipyivät useammat — jopa viikonkin — päivät Renqvistin pappilassa. Kävi myös häntä oppimassa kirkkomme eteviä ja eräitä sittemmin korkeaan arvoon astuneita miehiä, esim. sittemmin piispoiksi tulleet J. B. Johnsson ja C. H. Alopaeus, joka jälkimäinen, sen tiedon mukaan kuin me eräästä yksityisestä kirjeestä olemme saaneet, on lausunut mielensä ihastusta ja iloa rakentavaisesta seuran pidostansa Renqvistin kanssa v. 1865. Piispa Johnsson kertoi tämän kirjoittajalle käynnistään nuorempana ollessaan Renqvistin luona, kuinka siellä hartautta harjoitettiin j.n.e. Moni muu herännyt pappi kävi Renqvistiä tervehtimässä. Erittäinkin, vähemmistä erimielisyyksistä opin käsityksen suhteen huolimatta, piti hän hurskasmielisen provastin J. Fr. Bergh'in kanssa seuraa: he vierailivat joskus toistensa luona. Provastien G. Monell'in (Johan Arndt'in postillan suomentaja) ja K. J. G. Sirelius'en lämpöisistä kirjeistä Renqvistille näkyy, että heidän välillänsä oli henki-heimolaisuutta. Vallassäätyisistä, jotka joko etempää hänen luonansa kävivät tai olivat kirjevaihdossa, voimme Akianderin antamain tietojen lisäksi mainita neidet Järnefelt Pälkjärveltä ja jo aikaisesta v. 1838 kirjevaihdostaan tunnetun [Katso ed. t. VII s. 226.] neiti C. W. Gripenberg'in, jonka viimeisestä kirjeestä, kirjoitettu Turusta Renqvistin kuolinvuonna v. 1866 Huhtikuun 7 päivänä otamme eräitä kohtia: — — — "Oi miten suloista ja autuaallista on nauttia Jesuksen armoa ja sydämessänsä tuntea hänen armollista ja autuaallista rukouksen kuulemista ja rakkaudesta rikkaita sanojansa, ja ristin painaessa paeta hänen uskollisen ja suloisen sydämensä turviin, saada lohdutusta ja voimaa ja nöyryydessä jättäytyä hänen tahtoonsa ja hallitukseensa. Minä halajan sisällistä sabatin lepoa ja Hengen sisälliseen tilaan pääsemistä. Siihen tarvitaan suurta hiljaisuutta. Armas opettajani ja veljeni, auta esirukouksellasi mutua siihen armoon, sehän on alku ijäiseen elämään Jesuksessa, joka meitä on rakastanut ja antanut itsensä meidän edestämme. Meidän sielumme ja henkemme, koko meidän olentomme olkoon hänelle uhratut. Hänelle olkoon kunnia ja kiitos, ylistys ja majesteetiys ijankaikkisesti. — Rakas Weli, vaikka olemme kaukana toisistamme, kohtaamme kuitenkin hengessä jokapäivä toisiamme Jesuksen ristin juurella" — — —. Oman seurakunnan vallassäätyisiä oli varsin vähän, jotka uskonnollisista syistä tai muutoinkaan kävivät Renqvistin luona, sillä Renqvist ei maallismielistä seuraa pitänyt eikä maallisissa seuroissa käynyt. [Renqvist selittää 'Kuolleen Uskonopin Ilmoittajassa' siv. 23 ja 24, että häntä vieraana käymisestä esti ajan puute, kun häneltä ajan tärkiksi vievät virkatoimet ja kirjain kirjoittamiset. Hän sanoo myös, ei tahtovansa mennä sellaisiin pitoihin, joissa ei hän luule saavansa sielun puolesta kehoittaa eli hyödyttää itseänsä eikä lähimäisiänsä, vaan pikemmin pelkää saavansa niissä liikoja haavoja sielulleen, erinomattain sisällisen aina rukoilemisen estymisen ja hämmentymisen suhteen. Seuroissa vaativat maailman herrat olemaan rahvaan miehinä eli elämään maan tavalla, niinkuin eräs herra on Renqvistille suoraan sanonutkin: 'Elä maassa maan tavalla eli maalta pois pakene.' Tähän Renqvist vastasi: 'Se sananlasku on monta pettänyt, kun paitsi monia muita kauheita esimerkkejä, vedenpaisumisen aikuiset ihmiset ja rikas mies elivät maassa maan tavalla, niin he myöskin maan tavalla pettivät itsensä. Paitsi sitä, apostoli sanoo: Joka siis tahtoo maailman ystävä eli rahvaan mies olla, hän tulee Jumalan vihamieheksi.' Jak. 4. 4.] Luonansa kävijöitä vallassäätyisiä kohteli hän samantapaisesti kuin talonpoikaisiakin vieraita, puhellen heille elämän tärkeimmistä asioista ja pitäen usein ennen eroamista rukoukset. Hän kohteli kaikkia kuin veli veljeään ja sisartaan lempeästi johtaen puheensa senkin kanssa, jolla maallisia asioita oli puhuttavana, hengelliseen, tiedustellen ja muistutellen sielun asiaa. Likistäen lämpimästi kättä sanoi hän aina luotaan lähtevälle: "muista sielusi asiaa!" Kanssapuheessansa ja keskusteluissansa sanankuulijainsa kanssa ja myös saarnoissaankin olivat erittäin seuraavat raamatun totuudet hänen mielilauseitansa, joita hän kuulijainsa mieleen teroitti: "Ellette paranna teitänne, niin te kaikki hukkaan tulette" (Luuk. 13: 3). "Laittakaat pelvolla ja vapistuksella, että te autuaiksi tulisitte" (Phil. 2: 12). "Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan" (Matth. 18: 3). "Pyytäkäät ahtaasta portista mennä sisälle" (Luuk., 13: 24). "Jumalaton hyljätköön tiensä ja pahointekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin Hän armahtaa häntä" (Jes. 55: 7). "Heräjä sinä joka makaat ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee" (Ef. 5: 14). "Tehkäät parannus ja uskokaat evankeliumi" (Mark. 1: 15). "Jos minulla olisi usko, niin että minä vuoret siirtäisin ja ei olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi" (1 Kor. 13: 2). "Usko ilman töitä on kuollut" (Jak. 2: 20). "Rukoilkaat lakkaamatta" (1 Thes. 5: 17). "Aina tulee rukoilla ja ei väsyä" (Luuk. 18: 1). "Väärä tuomari auttoi leskeä, eikös Jumalan pitäisi valituitansa auttaman, jotka yötä ja päivää huutavat" (Luuk. 18: 7). "Avukses huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua" (Ps. 50: 15). "Kussa kaksi taikka kolme tulevat kokoon minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä" (Matth. 18: 20). "Antakaat ja teille annetaan" (Luuk. 6: 38). "Tehkööt itsellenne ystäviä väärästä mammonasta" (Luuk. 16: 9). "Ottakaat kaikki Jumalan sota-aseet j.n.e." (Ef. 6: 13 j. s.). "Tutkikaat raamatuita, sillä niissä te luulette teillenne ijankaikkisen elämän olevan" (Joh. 5: 39) y.m. Lempeydellään, alttiiksi antamalta nöyryydellään ja vakavuudellaan voitti Renqvist luottamusta, ja niin sai hän tilaisuutta lausua kullekin sopivan sanan, neuvoa, lohduttaa ja nuhdella. Suuri olikin häneltä taito yksityisessä sielun hoidossa. Otamme tähän siitä erään esimerkin. Kerran tuotiin seurakunnan kirkkoherran luokse ripitettäväksi eräs mies, joka, ollen ennen näkevä ja kuuleva, oli joutunut kuuroksi ja sokeaksi. Kun kirkkoherra ei mitään keinoa voinut keksiä miestä huomioon saattaaksensa, niin lähetti hän miehen Renqvistin luokse. Renqvist mietti hetkisen mitä tehdä, sitoi sitten papin kapan hartioilleen, pani liperit kaulaansa, asetti ehtoollis-esineet pöydälle, käski sitten miestä taluttaa luoksensa, tarttui miehen käteen johtaen sen liperiänsä ja kappaansa koskettamaan. Mies huomasi nyt olevansa papin luona, ihastui suuresti ja selitti sydämensä halun oleman ripittää itsensä ja käydä Herran ehtoollisella. Renqvist johti miehen käden ehtoollis-esineisin ja avattuun kirjaan sekä merkkipuheella käsin koskettamalla — esim. synnin tunnustukseen kehoittaessansa pannen miehen sormet ristiin ja taivuttaen polvia — onnistui tarpeelliset huomautukset miehelle antaa ja ehtoollisen sakramentista osalliseksi tehdä.

Luonansa kävijöille myöskenteli Renqvist pyhiä raamatuita y.m. hengellisiä kirjoja, joita aina hänellä kaupaksi oli. Monelle, ainakin köyhemmille, jakoi hän ilmaiseksi kirjojaan, ja velaksi antamiaan ei hän koskaan takaisin kysynyt. Hänen kauttansa levisi paljon p. raamatuita ja muita hengellisiä kirjoja seurakuntaan. Raittiutta edisti ja harrasti hän sekä ankaroilla Jumalan sanan varoituksilla ja kuvailemalla juoppouden kurjuutta että kehoittamalla ihmisiä raittiuslupauskirjaan kirjoituksella, ja myös jakamalla ja kaupitsemalla raittiuskirjoja, jotta hän muutamia ["Juopumuksen erinomaiset edut" v. 1833. "Wiinan kauhistuskirja" v. 1835. "Suomalaisten Raittiuteen kutsumus jo suostumus" 1836. Hänen toimestaan tuli v. 1843 Sortavalassa painosta ulos "Kertomus Robert Bairdista ja kuinka Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kohtuullisuuden seurat ovat edistyneet.">[ itsekin sepusteli. Hän olikin Suomen ensimäisiä raittiudenharrastajoita, ja suuresti siunattu oli siinäkin suhteessa hänen työnsä. Monet juopot pelastuivat hänen toimintansa kautta kurjasta tilastansa. Hänen talossaan ei kellenkään tarjottu päihdyttäviä juomia eikä edes§ tupakkiakaan, jonka polttamista hän myös ankarasti vastusti, moittien sitä myös joskus saarnoissaankin.

Yhtä ahkera kuin Renqvist oli yksityisessä sielunhoidossa, oli hän myös muissakin papillisen virkansa toimissa; mihinkään kunnallisiin toimiin ei hän puuttunut. Jumalanpalveluksesta ei häntä voinut muu estää kuin sairaus. Saarnaamiseen oli hänellä vanhuuden päivinänsäkin — jolloin jo hänellä monet vuodet apulainen oli — sellainen halu ja into, että harva pyhä hän nähtiin saarnatuolissa. Usein veisattiin apulaisen saarnavirttä, kun Renqvist, tuntien vastustamattoman halun saarnata, apulaisen suostumuksesta astui saarnatuoliin. Hän saarnasi vapaasti ilman mitään muuta saarnapaperia kuin edessään oleva pyhä raamattu. Ei edes saarnanjuuria ole häneltä jälelle jäänyt. Äänensä oli vieno. Muutoin oli nuorempana ollessa ollut kuuluva; vanhana kaikui se vaan, etempänä kirkossa oleville sanoja ei paljon- kuulunut. Sanat lähtivät sydämestä ja lausuttiin vakuuttavalla voimaila. Saarnansa kesti tunnin, välin liki kaksikin, ehken enemmänkin. Innostuessaan kohotteli ja heitteli hän nyrkkiään saarnatuolin laitaa vasten. Vapaasti saarnatessansa ja parannukseen kehoittamisen innossansa tulivat usein jo vanhuutensa päivinä samat seikat ja mielilauseensa raamatusta esille. Sodomasta ja Gomorrasta sekä Niniveläisistä usein kuuttiin. Varoittaen kansaa pahuudesta uhkasi hän sitä Jumalan tuomioilla, kalleilla ajoilla, sodilla ja nälkävuosilla, ja kun usein nuo uhkaukset toteutuivat, uskottiinkin Renqvistin ennustusten toteenkäyvän ja niitä peljättiin. Syksyllä v. 1865 ennen sairauttansa saarnasi hän viimeisen kerran, saarnansa alkulauseenaan pitäen Jeremiaan 8 luvun 7 värsyä: "Kaikesa taivaan alla tietää aikansa, mettinen, kurki ja pääskynen huomaitsevat aikansa, koska heidän pitää tuleman jälleen, vaan minun kansani ei tiedä Herran oikeutta." Kun hän tässä saarnassansa tautia, nälkää y.m. Herran vitsauksia ennusti ja seuraavina vuosina ne kansallemme tulivatkin, niin sanottiin: "niin kävikin kuin Renqvist oli ennustanut." — Joiden korvat syyhyivät ja jotka ei karvasta totuutta kärsiä voineet, niitä ei Renqvistin saarna miellyttänyt, ne riensivät pois kirkosta; vaan nöyrämieliset kuulijat tulivat runsaasti ravituiksi.

Vaikka Renqvist oli parannuksen saarnaaja, ei hän milloinkaan kuulijoitansa toivottomaan tilaan jättänyt. Hän ei julistanut katumattomille, synnin unessa makaajille: usko, usko, niin olet autuas! mutta katuvaisia, työtätekeväisiä, raskautettuja sieluja hän uskoon kehoitti, julistaen Jumalan armon Jesuksessa Kristuksessa. [Näin on hän mielipiteensä selittänyt esim. kirjassansa "Kuolleen Uskon Opin Ilmoittaja" sivut 10, 17 jo 22 ynnä monessa muussa paikassa.] Jesuksen Kristuksen tykö tahtoi hän lain-saarnallansa sieluja kurittaa ja ajaa. Hän, varoen kuollutta uskoa ja ei tahtoen panna pään-aluksia suruttomille, julisti varovaisesti evankeliumia. Hän varoitti evankeliumin löyhästi saarnaajia vastaan sanankuulijoitaan kuolleesta luulo-uskosta, teroittaen heille oikeaa uskoa ja oikean uskovaisen tuntomerkkejä, että nim. oikea usko osoittautuu hyvissä töissä, uudessa kuuliaisuudessa ja rukouksen elämässä. Rukoukseen kehoittaminen oli hänen mieli-aineensa saarnoissaankin, usein puhui hän siitä, vaikk'ei teksti olisi siihen aihettakaan antanut. Hänen saarnansa sopivat siis suruttomille herätykseksi ja myös uskossa oleville pyhityksessä kilvoittelemisen neuvoksi. Joka puolueettomasti tarkastaa Renqvistin kirjoituksia, näkee kyllä että hänen yksipuolisuutensa oli vaan näennäistä; itse asiassa oli hän ja ovat hänen seuralaisensa puhtaalla kirkkomme opin kannalla.

Yksipuolisuudelta näyttävään menettelyynsä saarnoissaan ja opetuksessaan — se näkyi selvään — oli usein aihetta antanut virkatoveriensa häntä ja hänen opetustansa vastustavat toimet. Usein nuoret apulaispapit sekä pitäjällä yksityisesti että julkisesti opetuksissaan ja jopa saarnoissaankin vastustivat Renqvistin opetusta. [Renqvist puhuu "Kuolleen Uskon Opin Ilmoittajassa", painettu 1856, sellaisesta häntä vastustavasta apulaispapista, ja eräästä käsilläolevasta asiapaperista näemme toisenkin apulaispapin samoin menetelleen Renqvistiä kohtaan.] Eräskin apuloisensa vastusti saarnatuolista polvirukousta tähän tapaan (ruotsin voittoisesti): "Ei Jumala katso niskan pääll', eikä polven pääll'." Eräs toinen lausui: "He huutavat: armahda, armahda, armahda, rakas Isä, vaikka jo vuosituhansia sitten olemme armahdetut." Tämän laatuisia väitelauseita Renqvistiä vastaan saivat seurakuntalaiset suureksi mielipahaksensa saarnatuolista kuulla. Ei ihme siis, jos tyynimielinen Renqvist harmistuneena myös julki noita vastaan nousi. Saattoi olla, että Renqvistissä myös oli syytä ja että hän pitäen oman opetuksensa oikeana muita syyttäkin moitti; se vaan kuitenkin tiedettiin, että Renqvistin kiivaus oli kiivaus totuuden ja Jumalan valtakunnan puolesta, mutta ainakin eräällä vastustajallansa tiedettiin taas olleen lihallinen kiivaus. Oli kuitenkin monta Renqvistin virkatoveria, jotka eivät opettajille sopimattomiin väittelyihin Renqvistiä vastaan ruvenneet, vaan erimielisyyksistäkin huolimatta tekivät sovussa Herran työtä. Kerran sattui, että yksi seurakunnan apulaispapeista oli yksipuolinen evankeliumin saarnaaja, toinen saarnasi melkein yksinomaan uskovaisten elämästä. Tuo eri suuntaisuus opetuksessa tuotti Renqvistille mielipahaa; hän pelkäsi sen synnyttävän häiriötä seurakunnassa. Kun hän tuosta eräälle ystävällensä valitteli, lausui ystävä hänelle: "Älkää liioin murehtiko, ehkäpä se ei niin pahaksi ole. Te kaikki opettajat teette saman Herran työtä, te teette nyt työtä juurikuin tehtaissa työ tehdään: yksi haavustaa kappaleen, toinen paremmaksi sen muodostaa ja kolmas sen lopullisesti valmistaa ja kiiloittaa. Samoin tässäkin: Te herätätte sielut synnin unesta, toinen evankeliumin saarnallaan saattaa ne uskoon ja kolmas uskossa ylläpitää. Kaikkia teitä siis Herra tarvitsee, tehkää vaan sovussa Herran työtä." Tuohon selitykseen tyytyi Renqvist, myöntäen: "Aivan niinhän se voi olla!"

Ei kuiteiltaan suuremmassa määrässä, esimiehille valituksiin asti, ilmestyvää kiukkua Renqvistin ja hänen virtatoveriensa välillä tiedetä täältä ollessa syntyneen, valitukset puolin ja toisin jäivät vaan paljaisiin uhkauksiin. Ei tarvitse luulla Renqvistin eläneen virkatoveriensa kanssa alinomaisessa epäsovussa; päinvastoin eli hän useampain apulaispappien kanssa, muutamia lukuun ottamatta, hyvässä ystävyydessä ja sovussa. Renqvist oli tyyniluontoinen rauhan mies ja vastustajansa papit, ainakin heränneet niistä, käsittivät Renqvistin vilpittömyyden ja jumalisuuden hartauden virkatoimissaan. On kuitenkin kerrottu, että vakinainen virkatoverinsa olisi pyytänyt saattaa Renqvistiä edesvastaukseen hartaushetkien pitämisestä. Vaadittuna, vainko kenenkään vaatimatta, tahtoi kuitenkin kerran Renqvistin Sortavalassa olon aikoina nimismies A. polisi-voimalla estää Renqvistiä kotoisia hartauden hetkiä pitämästä. Tapaus oli ollut tälläinen. Renqvist oli parhaallaan perheensä ja suuren sanankuulija-joukon kanssa ruokasalissaan hartaushetkeä pitämässä; silloin astuu nimismies A. täydessä virkapuvussaan kahden lautamiehen seuraamana huoneeseen ja kysyy vihaisesti: "Mikäs kokous tämä on?" Renqvist selittää nyt tyynesti kokouksen tarkoituksen. "Mutta tälläiset kokoukset ovat kielletyt", lausuu nimismies. Renqvist vastasi tuohon: "päinvastoin pyhässä raamatussa käsketään rukoilemaan, ja papin velvollisuus on opettaa kansaa ja herättää harrastusta Jumalan valtakuntaan." Muuta ei tästä polisi-toimesta sen enempää tullut kuin että kokous sillä kertaa tuli vaan häirityksi.

Erään kerran — niin on meille varmana asiana kerrottu — päättivät Sortavalan herrat kaivata Renqvististä piispalle, jonka määrättynä aikana piti saapua Kiteelle. Sinne päätettiin lähettää lähetyskunta valitusta piispalle viemään. Renqvist ei tietänyt mitään koko asiasta, mutta myöhään illalla ennen lähetystön lähtöpäivää tuli postimestari N:n rouva, jolle oli käynyt sääliksi tuollainen vehkeileminen asiallisen tietämättä, ja ilmoitti asian Renqvistin rouvalle. Asiasta tuumailtiin ja päätettiin, että Renqvist itse menee myös Kiteelle piispaa tervehtimään, saadaksensa jos tarvitaan siellä kohta valituksiin vastata. Seuraavana aamuna pantiin pillit pussiin ja Renqvist lähti matkalle. Lähetystön jäsenet nähdessänsä Renqvistin piispan tuona nolostuivat suuresti, eikä kaipauksestansa mitään tullut; aivan tekemättä se jäi. Näitäkö vainon yrityksiä Renqvist lienee tarkoittanut kirjeessään 24 p. Heinäkuuta 1841 eräälle ystävällensä, mainitessaan siinä [Katso Akianderin ed. t. VII s. 45.], "häntä vastaan on virkaveljiltä ja muilta herroilta uhkauksia", vainko lienee muitakin vainon yrityksiä ollut, jotka siksensä jäivät. Voimme sanoa Renqvistin täällä olo-ajallaan, verrattuna sitä edelliseen aikaan, saaneen rauhassa virkaansa hoitaa ja katkeamatonta työtänsä Jumalan valtakunnan hyväksi tehdä, jos emme lukuun ota vastaan sanomisia ja pilkkaa, parjausta, jota kaikki oikeat Jumalan valtakunnan jäsenet saavat maailmalta osaksensa.

Vainoista ja vainon ajoista puheemme päätteeksi saakoon tässä myös eräs lystinmoinen Renqvistin kertoma tapaus sijansa. Renqvistin vainonsa aikana Porvoossa koulun rehtorina ollessa, kun kansaa rupesi hänen luonaan hartauskokouksissa käymään, oli piispa hänelle sanonut: "Ihan ilmanen kumma, kun taas rupeat keräämään kansaa luoksesi." Renqvist vastasi: "Vihittehän Te minun papiksi?" Piispa: "vihinhän minä." Renqvist: "Täytyyhän minun opettaa, kun olen papiksi vihitty." Piispa: "Isäsi kysyi minulta: panenko minä pojan kouluun, ja minä kehoitin panemaan, mutta jos olisin tietänyt, että tuommoinen hupsu tästä tulee, niin en olisi kehoittanut."

Sanoimme Renqvistin saaneen Sortavalassa rauhassa katkeamatonta työtänsä Jumalan valtakunnan hyväksi tehdä ja katkeamatta hän sitä tekikin. Voimme sen hyvin arvata, kun hän tavattoman uuraan virkatoimensa ohella toimitti painosta mitä suomennoksia mitä omiaan 60 kirja-teosta.

[Luettelemme tässä lukijain tiedoksi kaikki Renqvistin toimittamat kirjat. Renqvistin omia kirjoittamia kirjoja ovat seuraavat:

1 "Anttikristuksesta." Kuopiossa 1861; 2 "Ilmoitus minkälainen pyhän Raamatun ytin kirja on." Wiipurissa 1852; 3 "Kuolleen uskon opin ilmoittaja." Kuopiossa 1856; 4 "Lyhykäinen itsekoettelemus ja parannuksen neuvo." Kuopiossa 1862; josta on jo kuusi vanhempaa painosta; 5 "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta." Helsingissä 1835; 6 "Raamatun ytin." Wiipurissa 1853; 7 "Tutkistelemus, jossa osotetaan pyhä Raamattu olevan Jumalan sana ja ei ihmisten sana." Viipurissa 1851; 8 "Wiinan kauhistus." Sortavalassa 1848 ja 1 painos siitä ennen v. 1835; 9 "Wäärän opin kauhistus." Kuopiossa 1854 ja Helsingissä 1835; 10 "Wastaus-kirja sille kirjallen, josa wäärän opin kauhistus-kirjaa wastaan on." Turussa painettu v. 1846, Kuopiossa 1854 ja Sortavalassa 1848.

Suomentamiansa ovat seuraavat kirjat: 4 Johan Arndtin kirjaa "Totisesta kristillisyydestä"; 2 Lutheruksen kirjaa: "Ankara Waroitus ahkeraan rukoukseen" ja "Wanhurskaudesta ja Uskosta"; 3 Freseniuksen kirjaa, nimittäin: "Neuwo Neuwojille ja Neuvottaville", "Armosta langenneista" ja "Lyhykäinen Neuvo katumattomille"; Johan Bernierin 2 kirjaa: "Salattu elämä Christuksen kanssa Jumalassa"; 3 J. Rittmeijerin kirjaa: "Herran Ehtoollisen kirja", "Rukouskirja" ja "Synnin Rikisteri"; 1 Ch. Sturmin "Rukouskirja"; l "Pieni Kemppi"; 1 "Armella Nikolasin tyttären elämäkerta"; 1 B. Stegerin "Historia pakanain kääntymisestä"; 2 A. Fritschin "Mirhami Kimppu" ja "Tutkistelemus Christuksen kärsimisestä"; 2 Terstegen kirjaa: "Sangen hengellinen puhe Christuksen rakkaudesta" ja "Monen hurskaan sielun puuttuvainen kristillisyys"; 1 A. G. Spangenbergin "Syntein anteeksi saamisesta"; 1 Merle d'Aubignén "Kristityn welvollisuus pakanoita kohtaan"; 1 D. Hollazius'en "Lyhykäinen neuvo sydämen rukoukseen"; 1 J Ch. Schinmeierin "Perheen Wanhinten ja Palwelijain welwollisuudet toisiansa kohtaan"; 1 "Historia Kolmesta Juudalaisten tyttärestä"; 1 "Hyvä paimen"; 1 S. Schultenius'en "Epistola Postilla"; 1 "Huutavan ääni korvessa"; 1 E. Wallströmin "Herran Koston aika syntisen kansan tarjona"; 1 B. L. Sellergrenin "Wäärä oma-wanhurskaus"; 1 B. Tollessonin "Kiivas Waroitus aina walwomiseen ja rukoilemiseen"; l G. Murrayn "Niiden ihmisten sielunwaara, jotka parannuksensa viivyttävät"; 1 "Sielun Pelastus"; 1 "Tänä päivänä, koskas kuulet Herran sinun Jumalas äänen, niin älä paaduta sinun sydäntäs"; 1 "Kristityksi kääntynyt Murjani"; 1 "Kuinka autuaaksi tullaan"; 1 "Kaksi Pyhää Marttyriä"; 1 "Ystäwällinen waroitus huolimattomille"; 1 "Waroitus Sana suruttomille syntisille"; 1 "Ruotsalaisen Lapsen Piijan kääntyminen ja autuaallinen kuolema"; B. Monlin'in kirjaa "Kristityn sodasta"; 1 Johan Bunyanin "Taiwaasen Juoksija"; 1 Godwinin "Ihmisen turhista ajatuksista"; 1 R. Lucas'en "Päiwäkirja eli kristilliset ajatukset kunakin päiwänä kuukaudessa"; 2 Jacob Jannevay'n kirjaa: "Seitsemän Lapsen kääntymisestä" ja "Lasten Kaswmattamisesta"; 1 G. Hagerupin "Pyhäin marttyrien merkilliset Esimerkit.">[

Renqvistin kirjailija-toimi ottikin häneltä kaiken liian ajan. Hän kirjoitti usein öillä, valvoen hyvin myöhään iltasilla, sekä myös aamulla ja milloin vain sai ihmisiltä siksikään rauhaa. Kirjallisissa toimissaan piti hän varsin vähän apumiehiä; jonkun ajan oli hänellä tunnettu runoilija Antti Räty kirjurina auttamassa. Renqvistin toimesta luullaan kirjapainaja Holmströmin pitäneen Sortavalassa kirjapainoa, jossa parhaastaan Renqvistin kirjoja painettiinkin. Holmström ja hänen perheensä olivat heränneitä ihmisiä. Paljon toimi myös Renqvist pakana-lähetyksen hyväksi, pitäen lähetysrukouksia, kooten rahoja ja kaupiten lähetyskirjasia. Hän kertoo eräässä meillä käsissä olevassa kirjeessään esimerkkejä, miten hänen suomentamansa Merle d'Aubignén kirjoittama kirja "Kristittyjen velvollisuus pakanoita kohtaan" vaikutti anteliaisuutta pakanalähetykselle. Mikkelin talvimarkkinoilla 1853 oli eräs käsityöläinen W., jolle Renqvist oli lahjoittanut mainitun kirjan, kohta sen luettuansa, ostanut sitä 200 kappaletta ja oli lahjoittanut 9 ruplaa pakanalähetykselle. Eräs suruton kreikanuskoinen talonpoika Sortavalan seuduilta, jolle Renqvist lähetti mainitun kirjan, oli, kohta sen luettua, Renqvistin kautta lähettänyt pakanalähetykselle 52 ruplaa. Renqvist lähetti Tukholman lähetysseuralle v. 1847 162 ruplaa, vuosina 1848-1852 vuosittain kaksi ja kolme sataa ruplaa; mutta v. 1853, jolloin ylempänä mainittu kirja painosta ilmestyi, 500 ruplaa ja vuosina 1854-1858 ajalla yhteensä noin 500 ruplaa. Syynä vähennykseen sanoo Renqvist olleen sen, että Tuomiokapituli oli subsecreto-kiertokirjeessään kieltänyt Tukholman lähetystoimelle varoja kokoomasta. Renqvist arvelee sen tapahtuneen "erään kateellisen esimiehensä vaikutuksesta." Renqvistin täytyi siis sen jälkeen, siksi kuin oma "Suomen lähetysseura" toimeen saatiin, toimia lähetyksen hyväksi enemmän "subsecreto", salakähmään.

Olemme jo Renqvistin kirjojensa ilmaiseksi jakamisessa nähneet esimerkin hänen anteliaisuudestaan. Samoin oli hän myös antelias ja avulias muissakin suhteissa. Velkojaan ja saataviaan ei hän koskaan hakenut ulos ryöstöllä; köyhemmille kuittasi hän usein ilman mitään. Rahansa lainasi tarvitsevalle, vaatimatta velkakirjaa, eipä usein merkinnyt edes muistikirjaansakaan, harvoin lienee korkokaan juuri kysymykseen tullut. [Hän valittelee "Wäärän Opin Kauhistuskirjassaan" s. 64 ja 65, kun papitkin ottavat köyhältä ja varattomalta koron, lausuen, että "köyhä kyynelissä silmin itkee ja veisaa opettajansa kovuutta virrenvärsyissä näillä sanoilla: Korko korkia on köyhän kuorma, Ahne odotus vaivaisten hävitys: Näist' näkyy jo joutuu tuomiopäivä. N:o 401, 6.">[ Kerromme tässä sivumennen erään merkillisen kohtauksen Renqvistin ja muutaman velkamiehensä välillä. Mies ja Renqvist olivat velkomustilin tähden joutuneet oikeuteen. Mies väitti ei olevansa velkaa Renqvistille ja tarjoutui väitettänsä valallaan vahvistamaan. Renqvist, peläten oikeuden siihen myöntyvän, huudahti tuskan tunteella: "Älkää, älkää, korkea oikeus, laskeko häntä valalle, hän menettää muutamain ruplain tähden kuolemattoman sielunsa; minä ennen kuittaan tuon velan kuin annan hänen sielunsa hukata!" Tämä säälintunteinen puhe vaikutti niin mieheen, että hän heti tunnusti oikeuden edessä velkansa ja pyysi Renqvistiltä vääryyttänsä anteeksi.

Köyhät ja kerjäläiset eivät avutta Renqvistin luota lähteneet. Hän antoi omalla kädellään kokonaisia leipiäkin, rahaa y.m. ja käski perheensä jäseniä ja emännöitsijää aina köyhille antamaan, usein määräten: "tälle pitää antaa ruista — —." Kun rouvansa, ollen vähemmin antelias, tahtoi miestään estellä leipää ylen määrin köyhille jakamasta, täytyi Renqvistin keksiä keinoja voidakseen auttaa vaimonsa tietämättä. Välistä kätki hän köyhälle annettaman lahjansa nuttunsa alle. Köyhiä ja vaivaisia elätettiin, eräitä varsinaisesti, toisia pitkät ajat Renqvistin pappilassa.

Olemme kertomuksessamme täten joutuneet Renqvistin perheellisiin ja yksityis-elämää koskeviin seikkoihin. Renqvistin voimme sanoa olleen enemmän papin kuin yksityisen perheenmiehen. Papillinen virkansa vei häneltä enimmän aikansa ja siinä oli hänen pääharrastuksensa, vaikk'ei hän kuitenkaan laiminlyönyt perheellisiäkään velvollisuuksiansa. Hän hurskaana perheenisänä koki perheessänsäkin samaa vaikuttaa kuin muissakin, joiden pariin hän joutui, nimittäin, että he totuuden tuntoon ja autuaaksi tulisivat. Renqvist oli itse harras; hän koki myöskin perhettään taivuttaa jumalisuuteen ja hartaudenharjoituksiin. Kun hän lastensa pienoisina ollessa opetti heille piplian historiaa, koetti hän opetuksessaan herättää heidän mieltänsä ja päätti opetushetkensä aina rukouksella. Lasten tuli myös olla läsnä hänen perheensä kesken joka aamu ja ilta pitämissään hartauden hetkissä. Hellä hän oli lapsillensa, mutta ei niin, että olisi vitsaa heiltä säästänyt. Hän käytti välistä ruumiillistakin kuritusta lapsillensa. Maallisia huvituksia ei hän suosinut eikä niitä lapsillensakaan sallinut. Maalliset laulut ja soitto [Soitanto-musikin suosija ei Renqvist ollut. Hän vastusti urkujen hankkimista kirkkoon, sanoen niiden vaan häiritsevän hartautta. Yksiäänistä kirkkoveisua hän suosi ja veisasi myös itse, virret alkaen, hartaustilaisuuksissaan. "Sionin virret" ynnä muutamat muutkin "Hengelliset virret" ja laulut hyväksyi hän ja niitä hänen seuralaisensa veisasivat ja vieläkin veisaavat, esim. "Käy lähteeks' kyynelten", "Kiitos Karitsall' kuolleell", "Neitseet joutukaat" y.m.] olivat myös lapsille luvattomat. Tällä iloja kieltävällä, hartaudellisella kasvatustavalla ei Renqvist kuitenkaan ylempänä mainittua tarkoitustaan kaikin puolin voittanut, se kun oli pakkomielistä lapsille ja kun toisen vanhemman löyhemmyys usein sen salli mitä toinen oli kieltänyt.

Renqvist vietti hiljaista, rauhallista koti-elämää, jossa hänellä aika parhaastaan kului kirjojensa ääressä kamarissaan. Kun hän aamusilla heräsi, kävi hän, vedettyään kamarinsa oven kiinni, polvillensa ja piti aamurukouksensa yksinäisyydessä. Sen jälkeen, jos ei ollut neuvon kysyjiä tai muita asiamiehiä, istui hän kirjoitus-pöytänsä ääreen, joko painoon valmistettaviaan kirjojaan kirjoittamaan tai lukemaan Raamattua, jonka perinpohjaiseen tuttavuuteen hän alinomaisella lukemisellaan oli päässyt. Tieteellistä jumaluusopillista kirjallisuutta ei hän sanottavasti viljellyt, vaan luki Raamatun ohella askeetillisiä hartauskirjoja, erittäinkin hänen mieli-luettavansa oli Scriver'in Sielun aarre ["Seelenschatz"; kirja löytyy myös käännettynä ruotsiksi.] niminen mainio teos ja myös eräät muut vanhat jumaluusopilliset kirjat, paitsi hänen yksittäisiä rukouksiansa ja hartauden harjoituksiansa kamarissansa — joita luonansa kävijöiden sielun tarpeen mukaan hän piti sieltä usein päivilläkin — piti hän, kuten jo maininneet olemme, joka aamu ja ilta oman perheensä ja palvelusväkensä kanssa ruokasalissa rukouksiansa, joissa järjestys oli melkein samantapainen kuin rukoushuoneessansakin pitämissään hartaushetkissä. Ensin hänen itsensä alottamana veisattiin muutamia värssyjä, sitten polvillaan pidettiin rukoukset ja luki hän lopuksi jostakin hartauden kirjasta [J. Arndtin, T. Kempin y.m. teoksia.] tai myöskin Raamatusta.

Vaikka Renqvist oli harras ja vakava, ei hän kuitenkaan mikään synkkämielinen mies ollut. Usein piti hän leikillistäkin puhetta. Sydämen sisällinen rauha vaikutti hänessä hyvää humoria, rattoisuutta. Pitäjälläkin ollessa tarinoi hän lapsuutensa ja koulunkäynti-oloista [Otamme tähän luotettavan henkilön antaman erään Renqvistin suusta kuullun kertomuksen. Herätykseen tulemisestansa oli Renqvist kertonut, että kun hän kerran Kuopiosta tuli koulusta, oli hän mennyt eteiseen ja sieltä löytänyt hyllyltä Dentin "Kääntymisen harjoitus" kirjan. Hän luki siitä ensimäisen lehden ja meni sitten äitilleen sanomaan: "Emme äitirukka tällä keinoin eläessämme pääse taivaasen." Äiti vastasi: "Eihän sitä lapsirukka tiedä eläessään ennenkuin kuoltua, mihin tullaan." Tähän hän äitilleen vastasi: "Mene sitten kuoltua haparoimaan; johan pitää eläessään tietää mihin joutuu." Siitä asti oli hänellä jo ollut halla nahkan alla. — Oli myös kertonut, että kun hän lapsena kävi äitinsä kansa kirkossa ja kuuli papin saarnaavan, niin ajatteli: "Rahvas toisin elää, toisin pappi saarnaa.">[ tai miehuutensa monimutkaisen elämänsä vaiheista, tahi muusta sopivasta aineesta, sovittaen kuitenkin puheensa niin, että pääsi pujahtamaan hengellisiin asioihin. Tyyni ja lempeä oli hänen tunteensa; harvoin hän kiivastui. Hyvästi ja ystävällisesti kohteli hän apulaisiansa. Papisvaltainen arvon antamisen vaatimus ei tullut heidän välillänsä kysymykseen. Ei pyytänyt hän heitä oman saarnansa mukaisiksi, eipä vaatinut heitä olemaan läsnä hartaushetkissään, jos eivät vapaasti tahtoneet niihin tulla. Palvelusväkensä vaati hän niissä läsnä olemaan. Palvelusväkeänsä kohtaan oli hän myös hyvä ja ystävällinen, eikä sallinut muidenkaan osoittavan ynseyttä heille, vaan heitä tuli pitää perheen jäseninä talossa. Palvelijat, erittäinkin heränneet [Heränneitä palvelijoita oli: Jaakko Lamberg Hakalasta, Liisa Kekki Tuoksjärveltä, Heikki Koponen Kaavilta, Beata Savolainen Tuusniemeltä, Pekka Luostarinen Hakalasta, Lauri Kohonen Lavijärveltä, Hanno Sahlman Mikkelistä ja Renqvistin veljen tytär Brita Kukkonen Ilomantsista.], pysyivät useita vuosia Renqvistin palveluksessa. Näyttääksemme yhdeltä puolen miten lämpöisessä ja isällisessä, "patriarkallisessa", suhteessa Renqvist oli palvelijoihinsa ja toiselta puolen miten suuri nöyryys hänessä vallitsi, otamme tähän esimerkiksi vaan erään tapauksen. Kerran vanhalla ijällään ja sairaana sekä epäilyksissä ja ahdistuksissa ollessansa kutsui Renqvist renkinsä Jaakko Lambergin luoksensa kamariinsa ja valitteli hänelle epäilyksiään. Jaakko lohdutti Renqvistiä sillä, että Renqvistillä oli kyllä usko, ja että vaikka ihmisellä on epäilyksiä ja ahdistuksia kuolinvuoteellaankin, niin voittaa hänen uskonsa kuitenkin. Niinhän kävi kristityn Bunyanin "Kristityn Waelluksessa." Jaakon tämän tapainen lohdutus-puhe ilahutti ja virkisti Renqvistiä. Kuolinvuoteellaan, joku päivä ennen kuolemaansa, sanoi Renqvist tälle Jaakko-rengillensä: "Kuules, Jaakko, älä heitä kristillisyyttäsi!" — Kuinka tarkka Renqvist oli palvelijainsa siveellisestä menetyksestä ja samalla kuinka oman voiton pyytämätön hän oli, näkyy seuraavasta. Kerran lähetti Renqvist erään renkinsä kaupunkiin markkinoille hevosta myymään. Kun renki, saaden hyvän hinnan hevosesta, toi rahat Renqvistille, ihmeksi hän hinnan suuruutta ja kysyi rengiltä: "Kuinkas niin paljon hevosesta sait? ilmoititkos ostajalle hevosen vian?" "En ilmoittanut; mitä minä niin vähästä viasta olisin ruvennut ilmoittamaan." Renqvist nuhteli renkiä ja lähetti hänen heti kaupunkiin sanalla: "Ostaja on saatava käsiin, vika on ilmoitettava, liiat rahat pois annettavat." Ja niin tapahtuikin.

Taloudellisiin asioihin, töihin ja toimiin ei Renqvist paljon ryhtynyt. Niistä piti rouvansa huolta. Nuorempana ollessaan oli Renqvist ollut ahkera kalastaja, mutta vanhempana puolen ikäänsä ei hän mitään ruumiillista askaretta toimittanut ja eipä hänen vanha vikainen ruumiinsa olisi sitä liioin sietänytkään. Renqvistin pappilassa vietettiin ruoan ja kaiken muunkin puolesta yksinkertaista maapapin elämää. Siten, vaikka vähäiset olivatkin kappalaistulonsa, oli varoja auliisti köyhille jakaa ja muihin hyviin tarkoituksiin käyttää. Joksikin lisäksi oli Renqvistillä kirjailija-toimensa tuottamat tulot. Velkoja ei Renqvist jälkeensä jättänyt.

On jo mainittu Renqvistin olleen kerran epäilyksessä ja ahdistuksessa, jossa hän tarvitsi renkinsä lohdutusta. Sellaisia enemmän tai vähemmän ahtaita aikoja sattui tietysti hänelle kuten kaikille oikeille kristityille kyllä monasti. Silloin nähtiin hänen ehtoollispyhinä usean kerran perätysten käyvän Herran armo-atrialla. Muutoinkin kävi hän siellä, samoin kuin hänen seuralaisensa myös käyvät, useat kerrat vuodessa. Vuonna 1840 kehoittaa hän erästä ystäväänsä ahkeraan rukoukseen sekä "useasti Herran pyhällä ehtoollisella käymiseen ynnä uskon ja Sanan ja valvomisen kanssa", lausuen että "näitten suuren tarpeellisuuden opettavat meille ristit ja murheet, joita minullaki on ollut vielä suuremmat ja enemmät kuin ennen [Katso Akianderin ed. t. VII s. 44.]." Kaksi vuotta myöhemmin kirjoittaa hän samalle ystävällensä, että Jumalan ja Herran Jesuksen Kristuksen rakkaus on hänestä ajanut pois pelvon ja epäilyksen [Ed. t. VII s. 47 ja 48.]. Samalle ystävällensä kirjoittaa hän v. 1862 [Ed. t. VII s. 51 ja 52.]: — — "minulla ovat raskaat ristit olleet monta vuotta. — — Mutta kyllä sitte on ollutki kurituksia toista toisensa perään, joiden käsissä on täytynyt huutamista pitää sekä usiasti polvilleni että alinomaa sisällisesti, jonka kautta elävä usko on seisattunut sieluhuni ja sen kautta se rauha, jota ei maailma taida antaa. Kiitos ja kiitos, kiitos ja kiitos, rakkain Herrani Jesus, armahtamisestas nyt ja ijankaikkisesti!" Me emme tarkemmin voi tietää, mitä kaikkia nämä murheet, raskaat ristit ja monet kuritukset ovat olleet, joita hänellä vuosien kuluessa oli. Lienee osittain kirkossamme vallitsevat oppiriidatkin ja vastustajain parjaukset hänelle murhetta tuottaneet. Lienee ne myös olleet perheellistäkin laatua. Ainakin tiedämme poikansa Edvardin kohtalon, erittäinkin hänen mielenvikaan tulemisensa ja sellaisessa tilassa v. 1861 kuolemisensa tuottaneen hänen hellälle isän sydämellensä syvän surun. Tästä raskaasta kurituksesta on hän nähtävästi kirjeessään vaikeroinnut eräälle ystävällensä K. J. G. S:lle, joka sitten kirjeessään [K. J. G. S:n kirje löytyi säilössä.] seuraavin sanoin häntä lohduttelee: "Kun Herran tahdon mukaan raskaat surut ja murheet päällemme karkaavat, niin olen minä puolestani tuntenut sen hengellisesti sangen terveelliseksi, kuin alkaa taivaalliselle Isälle, Kristuksessa sovitetulle ja rakkaalle taivaalliselle Isälle, sillä tavalla kaivata, että ensin Häntä rupeaa kiittämään kaikesta Hänen sulasta armostansa. Sillä tavalla raukiaa murheen katkeruus ja, niinkuin kirjeessänne sanotte, mieli vierastuu maallisista ja katoovaisista enemmän ja enemmän ja muuttuu taivaallisien mukaiseksi, ja valitus käypi siis nöyremmästä ja tyytyväisemmästä sydämestä. Ja mitä erittäin poikanne kuolemaan tulee, niin ainakin sen mukaan kuin Herra minulle senkaltaiset seikat on selittänyt, voimme toivoa sen rakkaan ja uskollisen Jesuksemme, joka hänenkin sielustansa kalliin hinnan on maksanut, toki ei viimeisilläkään hetkillä jättäneen häntä kadonnutta lammasta etsimättä. — — Monta asiata meille täällä maan päällä eläessämme on salattuna, sillä me ainoastaan 'ymmärrämme puolittain', vaan siellä Herran kasvoin edessä ne meille täydellisesti selviävät. Herra Jesus, joka meitä niin äärettömästi rakastaa ja joka voi lohduttaa, Hän lohduttakoon Teitäkin tässä murheessanne."

Ruumiillisten vaivainkin ristiä sai Renqvist kantaa. Vuonna 1848 Ilomantsista matkaltansa tultua kääntyi hän lavantautiin, sairastaen sitten kuusi viikkoa ja ollen jo kuoleman kielissä. Vuonna 1858 valittelee hän eräässä kirjeessään [Katso ed. t. VII s. 51.] olevansa kivulias. Hänen kivulloisuudestansa, että hän on "ruumiin voimista heikontunut", mainitsee myös eräs kirje samalta vuodelta [Katso ed. t. VII s. 263.]. Kuolemaa ajatteli Renqvist usein. Jo kolme vuotta ennen kuolemataan oli hän antanut ruumisarkkunsa valmistaa. Syksystä 1865 lähtein oli Renqvist niin kivulloiseksi tullut, ett'ei hän enää jaksanut kirkkoonkaan mennä. Saarnaamaan teki vielä silloinkin hänen mielensä. "Sanoisin jäähyväiset seurakunnalle ja pyytäisin anteeksi, mitä on tullut paljoin puhutuksi", lausui hän vaikeroiden. Tämä halunsa ei enää toteentunut. Keväällä 1866 Toukokuussa sairasti hän neljä viikkoa lavantautia, ja syksyllä samana vuonna Lokakuun alussa kääntyi hän uudestaan raskaasen lavantautiin, joka, kestäen kuukauden ja kaksi päivää, teki lopun hänen maallisesta elämästänsä 5 päivänä Marraskuuta.

Tämän kuolintautinsa alkupuolella kutsui hän Kymölän koulun opettajan, pastori A. M. Lyran luoksensa ja nautti lohdutukseksensa sekä uskonsa vahvistukseksi Herran pyhää ehtoollista yhdessä aviopuolisonsa kanssa. Tässä taudissa oli hänellä ollut ahdistuksia ja kovia kamppauksia. Hän oli valitellut, että hänen piti kaikkea kärsiä, että häntä ruoskittiin. Mutta armosta lohduteltuna hän täältä erisi. Kerran oli hän taudissa ollessaan lausunut: "Kuolemaksihan se tulee, ja armahdetaanhan minua." Puolitoista viikkoa ennen kuolemaansa oli hän kuume-houreissaan lausunut: "Tähän tulee suuria herroja, ruhtinaitta, kaikkitietäväiset vieraaksi, äkisti kirkkaus leimahtaa eikä ne teidän valkeutta tarvitse ja niiden kanssa minä lähden." Päivää ennen kuolemaansa oli hän tyttärensä kuullen sanonut: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa." Pyhäinmiesten päivänä ei hän enää jaksanut mitään puhua ja rahvaan iltakirkosta kotiin tultua vaipui hän uneen. Yöllä oli vielä sanonut: "Köyhille antakaat" ja oli niitä ravitsevinaan. Oli myös sanonut: "Kirkkoon pitää lähteä". Maanantaiaamuna noin kello 8 aikana nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen 77 vuoden, 8 kuukauden ja 4 päivän ijässä, oltuaan pappina lähes 50 vuotta. Niin huokea oli eronsa, että kun hoitajattarensa ja poikansa, lääkäriä odotellessa, olivat vaan hetken ajan toisissa huoneissa pistäytymässä, oli Renqvist heidän huoneesen tullessa jo kuollut. Tämä tapahtui, kuten jo olemme maininneet, 5 päivänä Marraskuuta 1866.

Renqvist jätti jälkeensä puolisonsa Eva Maria Öhman'in ja lapsia: 1) Henrik, Sysmän kirkkoherra, 2) Johan, majuri, postinhoitaja Wiipurissa, 3) Karl, taapikapteini Oulussa ja 4) Anna, naimisessa tirehtöri Fr. M. Saukon kanssa. Nuorin pojista Edward, joka oli entinen ylioppilas ja kirjapainon omistaja, kuoli, niinkuin jo maininneet olemme, v. 1861.

Renqvistin hautajaiset pidettiin perjantaina 9 p. Marraskuuta. Ruumissaarnan piti apulaisensa K. J. Johnsson kirkossa, jossa myös ruumis oli. Saarnansa alkusanoina käytti saarnaaja Simeonin sanoja: "Nyt sinä lasket, Herra, palvelijas rauhaan menemään" (Luk. 2: 29) ja tekstinä oli: "Ja minä annan teille paimenet minun sydämeni jälkeen, jotka teitä pitää ravitseman opilla ja viisaudella" (Jer. 3: 15). Saarnaaja tulkitsi saarnassansa seurakuntalaisten, nuorien ja vanhojen, syvää surua ja esitteli vainajan suuria ansioita ja väsymätöntä vaikutusta seurakunnan paimenena, pakana-lähetyksen edistäjänä ja hengellisenä kirjailijana ja kirjevaihdon kautta ympäri Suomen Jumalan valtakunnan eteen työn tekijänä [Tämä saarna painettiin sanankuulijain pyynnöstä samana vuonna Wiipurissa.]. Ruumissaarnaa kuulemassa kirkossa ja vainajaa hautaan saattamassa oli paljon sanantuulijoitansa, erittäin talonpoikaista väkeä. Talonpojat olivat kirstunkin kantajoina. Haudan siunasi ruumissaarnan pitäjä hautausmaalla. — Raskas oli syksyinen ilma, raskaampi oli sanankuulijain mieli tuossa rakkaan opettajansa haudalla. Mutta tämä suru ei ollut synkkä ja toivoton. Vanha opettaja oli vaan pannut levolle; ilossa oli hän nouseva. Rauha hänelle!

* * * * *

Hautajaisissa nosti eräs talonpoika Simo Räty kysymyksen muistopatsaan pystyttämisestä Renqvistin haudalle. Tuumaan innostuivat ja mieltyivät silloin erittäinkin talonpojat. Kohta valittiin sitten viisi miehinen toimikunta asiata toimeen panemaan. Keräyslistoilla saatiin kokoon kolmesataa markkaa, joka summa pantiin säästöpankkiin korkoa kasvamaan. Muistopatsaan pystyttämisen aikomus jäi kuitenkin rahojen vähyyden tähden pitkiksi ajoiksi toteutumatta. Yksinkertainen puuristi on aina viime aikoihin asti osoittanut sitä paikkaa Sortavalan hautausmaalla, johon Renqvistin maalliset jäännökset kätkettiin. Vasta tänä vuonna (1887) toteutui muutamien yksityisten henkilöjen toimesta tämä muistokiven pystyttämisen ajatus. Tätä tarkoitusta varten kootut rahat eivät riittäneet, jonka tähden muutamat yksityiset henkilöt, joille vainajan muisto on rakas, lisäsivät uupuvan summan. Kivi on hakattu Sortavalan pitäjässä ja tuli maksamaan noin 550 S. m.

Siellä nyt seisoo kummulla petäjien keskellä yksinkertainen, mutta soma, noin 3 1/2 kyynärää korkuinen kivi tumman harmaasta granitista. Siihen on kirjoitettu:

HENR. RENQVIST
s. 1789 k. 1866.
määr. Sortavalan kappalaiseksi
1836.

Pyrkikäät niitten perään, jotka ylhäällä ovat, eikä
niitten, kuin maan päällä ovat. Kol. 3: 2.
Sanankuulioilta.

* * * * *

Kertomuksemme täydentämiseksi on meidän vielä luotava lyhykäinen jälkikatsahdus Renqvistin elämän työn tuotteisin; sillä töistään tekijä tunnetaan, työ tekijätään kiittää tai moittii. Apostoli Paavali puhuu 1 Korintilais-epistolansa kolmannessa luvussa opettajista, kuinka he ainoastaan Jumalan palvelijoina tekevät seurakunnassa työtä, mutta kasvun antaa Jumala, ja kuinka seurakunnan, Jumalan temppelin, rakennuksessa heidän työnsä, olkoon se kalliimpi tai halvempi arvoista — "kultaa, hopeata, kalleita kiviä, puita, heiniä, olkia" siihen rakennukseksi panemista — tulee kuuloon, kun he vain ovat ainoalle perustukselle Jesukselle Kristukselle rakentaneet. Tuomion tuli on kerran koetteleva kunkin työn; jonka työ pysyy, se saa palkan, jonka työ palaa, se saa vahingon, mutta työntekijä tulee itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin tulen kautta. Emme puhu nyt uskollisen Herran palvelijan Renqvistin työn palkasta. Emme myös tiedä puhua hänen työnsä pysyväisyydestä tuomion tulessa; siitä tiedämme me vain puhua, että hän oli väsymätön rakentaja ja että hän rakensi oikealle perustukselle ja että mitä hän rakensi, sillä on ainakin ollut tähän päivään asti pysyväisyyttä. Väsymättömästä virka-uutteruudesta ei ole kukaan osannut Renqvistiä moittia; on vaan moittien hänestä sanottu, että jos hän tavattoman uutteruutensa olisi käyttänyt esim. nuorison ja lasten opettamiseen — jota ei hän myöskään laimin lyönyt ja oli varsinkin nuorempana ollessaan siinä uuttera [Esim. katso ed. t. VII s. 62.] — olisi siitä suurempi siunaus Jumalan valtakunnalle tullut. Tulee muistaa: yhdet rakentavat "kultaa", toiset "hopeata" y.m., kukin lahjainsa ja kykynsä mukaan; niin teki Renqvistkin lahjainsa ja kykynsä mukaan uskollisesti Herran työtä, ja hänen työnsä oli monipuolinen jo kylläkin. Renqvistin monipuolisen työn hedelmiä ei osata kyllin suureksi arvata ja arvostella. Hänen siunatun työnsä hedelmät ulottuivat ja ulottumat yltä ympäri armaan isänmaamme ja kaikkialle, missä suomalaista hengellistä kirjallisuutta luetaan; voimme sanoo Renqvistin työn hedelmäin ulottuneen hänen ahkeran lähetystoimensa kautta aina Afrikan ja Aasian aroille. Hengellisen kirjailija-toimensa ja kirjain levittämisen [Käsillä olevasta Englannin Piplia-seuran asiamiehen laskukirjasta näemme esim. Lokak. 8 p. 1851 Renqvistille Pietarista lähetetyn tuhatta Uutta testamenttia.] sekä lähettämäinsä kirjeittensä kautta ulottui hänen vaikutuksensa hyvin laajalle. Kirjoittamillansa; ja kääntämillänsä kirjoilla, joita tavataan vieläkin hyvin usean talon hyllyillä ja kirjavasuissa ympäri maatamme, ja joista on otettu useita painoksia, julistaa hän vieläkin, jo poismenneenä, Jumalan sanaa. Niissä on kansallemme tarjolla vahvempaa hengellistä ruokaa kuin nykyaikainen uskonnollinen muoti-kirjallisuus tarjota voipi. Sitä takaavat jo sellaiset kirjailija-nimet kuin Arndt, Fresenius, Bunyan, muita mainitsematta. Jos ei kansallamme olisi tälläistä Henki-ruokaa ollut, kuka tietää millä tiellä nyt hengellisessä suhteessa jo oltaisiin? Hyvä olisi, että kirkkomme vartijat pitäisivät huolenansa, että herännäisyys-ajan, Renqvistin y.m. suomeksi toimittamia ja kirjoittamia kelpo-kirjoja aina myötävänä olisi. Ne tuottaisivat samaa siunausta, jota näemme jo niiden ennenkin tuottaneen, josta, esimerkkejä mainitaksemme, monet eri haaroilta maatamme Renqvistille lähetetyt kirjeet antavat parhaimman todistuksen.

Sisälliset henki-hedelmät Renqvistin työstä näkee ja tietää yksin Herra, joka kasvun antaa. Satoihin tuhansiin sydämiin kylvi Renqvist, ja tuhannet armoitetut hänen työtänsä siunaavat. Kuka voi arvata niiden luvuin, joita hän suu-sanasella opetuksellaan, hartaudellaan ja hurskaan elämänsä esimerkillä armon tielle johti, ja niiden luvun, joita hän esim. vanki- ja sairashuoneissa Herralle etsi.

Suurin siunaus Renqvistin työstä, kuten jo nähneet olemme, tuli Sortavalan seurakunnalle, jonka paimenena hän vähän yli 30 vuotta oli. Renqvistin työn hedelmät tässä seurakunnassa vieläkin runsaina näkymät. Sortavalan seurakunta on muodostunut Renqvistin opinkäsitteiden ja katsantokannan mukaiseksi. Sen voimme sanoa olevan vieläkin, vaikka jo on 21 vuotta kulunut Renqvistin kuolemasta, oikean Renqvistiläisen seurakunnan. Renqvistiläisyys on siihen lyönyt ulkonaisenkin leimansa. Turhaan ovat täällä jalan sijaa pyytäneet muut kirkkomme opinsuunnat, Hedbergiläinen evankelilaisuus, Ruotsalaisen oppi, hihhulilaisuus y.m.; "ne ovat vääriä", sanotaan, "ei niin Renqvist opettanut." Renqvistin neuvoa seuraten käy kansa täällä ahkerasti kirkossa, ahkerammin kuin missään tämän puolen seurakunnissa kirkko on aina täysi, — ehtoollisvieraita on aina paljon, lukusiin ja ripityspaikkoihin y.m. tilaisuuksiin, missä Jumalan sanaa on tarjolla, rientää kansa. Kohta kun joku sairaaksi tulee, haetaan pappi. Rukouksissa käydään polvilleen ja yleiseen rukouksissa käytetään, Renqvistin tavan mukaan, armahtamis-huudahtusta. Rukoileminen pidetään hyvin tärkeänä vaikuttimena. Usein saa pappi kyselmyksissään ja sairasvuoteilla kuulla kysymykseen: "Mitenkäs armoon pääsisit?" vastattavan: "Kun sais rukoilluksi, niin armahdettaisihan minua." Suruttomatkin ovat kuulleet hurskaana pidetyn Renqvistin ja hänen seuralaistensa rukousta harjoittavan, ja yksinkertaisuudessaan panevat he siis pääpainon rukoukseen. Varsinaiset Renqvistiläiset, joita Pyhä Henki on valaissut ja saanut kaikkeen totuuteen johdatetuksi, ymmärtävät kuitenkin rukoukselle oikean siansa armonjärjestyksessä antaa, vaikka antavatkin sille — niinkuin tuleekin tehdä — hyvin suuren arvon ja sitä ulkonaisesti ja sisällisesti alinaikaa harjoittavatkin.

Vaikka yleisemmät herätykset seurakunnassa Renqvistin kuoleman jälkeen suuressa määrässä vähenivät ja hengellinen elämä samalla laimeni, voimme sanoa sen kuitenkin aina jotensakin vireillä olleen. Varsinkin viimeisien vuosien kululla on ainakin muutamissa kylissä paljon herätyksiä tapahtunut, erittäinkin nuoremmassa kansassa. Heränneet yhtyvät kylissään, jos heitä useampia on, usein yhteisiin hartauskokouksiin, joissa, kuten Renqvistin päivinäkin, rukouksia pidetään, sanaa tutkitaan, virsiä ja hengellisiä lauluja veisataan. Ja sattuu välistä, että kokouspaikan sivu kulkevaisen houkuttelee korvihinsa kuuluva harras laulu seuraan menemään ja siellä sitten Herran Henki hänen puoleensa voittaa. He käyvät hyvin ahkerasti Herran huoneessa ja kaikissa tilaisuuksissa, joissa Jumalan sanaa saa kuulla; hyvin usein ovat he Herran ehtoollisella, muutamat toisin ajoin melkein yhtä usein kuin ehtoollista pidetään. Kaikkein pappein opetuksen, jopa nuhteenkin, ottavat he nöyryydessä hyväksensä. Eivät he mestarina pyydä arvostella ja moittia pappejansa, eivätkä suvaitse sitä muidenkaan tekevän. He antavat suuren arvon papeillensa ja rukoilevat heidän edestänsä. Eräs Renqvistiläisiä vastustava pappi torui kerran erästä vaimoa tämän Renqvistiläisyydestä, lausuen lopuksi: "Mitä sinä joka pyhä kirkossa teet? en minä sinun mielesi mukaan saarnaa." Tähän vastasi vaimo: "En minä siellä jouten ole, en turhaan siellä käy, minä kuuntelen tarkkaan Teidän saarnojanne, minä veisaan Herralle ja rukoilen ahkerasti. Hyvä opettaja! aina siellä rukoilen sydämeni pohjasta Teidänkin edestänne, anoen Teillekin Herralta armoa, valoa ja voimaa." Tämä vaimon vilpitön, rakkautta opettajaansa ilmaiseva vastaus hellytti papin mielen niin, että hän ystävällisesti puristaen vaimon kättä lausui kiitoksensa vaimolle ja kehoitti edelleenkin vaimon kirkossa käymään ja edestänsä rukoilemaan.

Kirkolle tulevat Renqvistiläiset heränneet jo lauantai-iltapuolella ja viettävät sen illan ja sunnuntai-aamun sekä myös seuraavan yön tienon, jos on kaksi pyhäpäivää, yhteisessä hartauskokouksessa kirkon vierellä olevassa n.k. pitäjän tuvassa aivan samoin kuin ennen Renqvistin johdolla hänen rukoustuvassansa pappilassa. Rukouksia siellä pitävät jo keskustelemalla neuvojaan antavat tavallisesti vanhemmat kokeneet seurassa kävijät. Väkeä on usein hyvin paljon siellä läsnä. On välistä tapahtunut, että joku hihhulilainen tai muu lahkolainen on sinne tullut seuranpitoa, saarnailemisella, väittelemisellä, jopa rukouksen pitoakin häiritsemällä, estämään. Vaan turhaan ne toimet ovat aina rauenneet. Näyttäisi kuin oikein riivauksen henki kiihoittaisi syrjäisiä tungetteleimaan niin kaunista ja suotavaa seuranpitoa estämään, etteivät saman mieliset kristityt saisi rauhassa Herraa palvella. Joka tällaisia seuroja pyytää estellä, se ei aja Herran asiaa. Kaikkein kristillismielisten ihmisten tulisi pikemmin tuollaisista hartauden seuroista iloita ja niihin mennä ja muitakin kehoittaa. Erittäin pappein ja Jumalan sanassa oppineitten harrasmielisten kristittyin tulisi niihin mennä ja pitää sieltä raamatun selityksiä ja rukouksia, kuten eräät seurakunnassa palvelleet papit ja muutamat seminarin opettajat ovatkin joskus tehneet. Ilolla heitä on sinne vastaan otettu, ja he ovat olleet seuralaisille ja seuralaiset heille keskinäiseksi rakennukseksi. Seuran kokoukset tulisivat monipuolisemmaksi, jos siellä siihen kykeneväin toimesta myös raamatun selityksiä pidettäisiin ja harrastus Jumalan omaan raamatulliseen sanaan sitä tietä kansaan levenisi ja sen kanssa myös valo ja siunaus.

Renqvistiläisiä, jotka ovat nöyriä ja kirkollismielisiä kristittyjä, tulisi kaikkien niiden, joille Lutherilainen kirkkomme on rakas, kannattaa ja suosia, sillä heidän vaikutuksensa on kirkollemme siunaukseksi ja rakennukseksi, eikä niinkuin kirkkoamme vastustavain vapaakirkollisten, metodistain, haptistain ja myös hihhulilais-lahkolaisten toimet kirkollemme vahingoksi. Sellaiset kirkon elävät jäsenet, kuin Renqvistiläiset kristityt, ovat maan suolana (Matth. 5: 15); he saarnaavat ja Herrasta todistavat myös elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten elämä näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he Hänessä, että he ovat oksia totisessa viinapuussa (Joh. 15: 5). Rietas ja paha elämä ja Renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta, irstaisuutta, petollisuutta y.m. pahetta ei heidän seassaan suvaita; maailman mukainen meno, kylän juoksut, tansseissa käynnit, vaatteilla koreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikin puolin siivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta tuleva rauha (Rom. 5: 1.) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää ja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi olla joukossa jotakin, voi olla Renqvistiläistenkin joukossa itsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeata autuuden tietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m. Mutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat Renqvistiläiset ylpeitä, kerskuvia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt ovat he päinvastoin nöyrän publikanin kaltaisia, jotka armahtamista huutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden tunteesta se myös tulee, etteivät he kerskaele uskostaan, sillä he pitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä ja varovat niillä, jotka itseänsä "uskovaiseksi" ja "autuaaksi" kutsuvat, olevan kuolleen suun-uskon. Tuo varovaisuus on syynä, että he varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon tietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen. Mutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovaisen kristityn tulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon olento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että Jesus Kristus on Renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä tulee olla, A ja O, ja että he Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen, ovat niin itsekieltäviä, tulee kyllä puhellessansa heidän kanssansa pian selville. "Kuinka kävisin", sanovat he, "leikkikokouksissa jaloillani hyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani jalat ja kädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla y.m. koreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista pilkka-pukua; kuinka hennoisisin herkutella, kun muistelen Jesuksen tähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja kärsisi vaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun tähteni verta hikoili, pilkattiin ja piinattiin — — —." Tälläinen mieliala, jota usein saa kuulla heidän ilmi tuovan, osoittaa kylläkin heissä oikeata uskon kantaa.

Saakoon tässä vielä sijansa muutamat otteet Renqvistiläis-heränneitten kirjoittamista yksityisistä kirjeistä. Eräs heistä vuoden 1885 alkupuolella kirjoittaa: — — "hengellisesti tunnen heikkouteni olevan suuren itsessäni, usein niin suuren, että en luule vielä alkaneenikaan; mutta armosta minä olen se kuin minä olen. Ja vaikka olen kaikilta tullut pilkatuksi ja oudoksi, ei Jesus minua heitä; Jesus ompi ylkän, kuin ei koskaan hylkää morsiantans köyhää, kuin on hengess' nöyrä. Ja en häpee ihmisten piittaa, sillä eihän Hänkään hävennyt ristin päälläkään edestäni kärsiessä, kaikkein edestä ja edessä. — — Itsekieltämisen tie eli maailman ja sen turhuuden ylenkatsominen on halvin tie maailmassa ja lihalle outo. Veisuvirressä sanotaan: Se usko, jolla taivaasen tullaan, Jo armon ajass' hedelmistään tutaan. Kun hän on nöyrä Hengen vakuudess' Jumalan perään täydess' totuudess'. Suo Jesu hyvä ylösnouseminen Meill' kaikill' yhteinen ja myös riemullinen, Että me sitten kirkkaall' ruumiilla, Herra Jesu, kasvojas' saamm' katsella — — —." Eräs toinen samana vuonna kirjoittaa: — — "Vaikka ruumiin puolesta erkanemme, niin Jesuksen haavoissa olemme koossa. Herran sallimisesta meidän pitää ottaa niin hyvät kuin pahatkin päivät vastaan, vaan me ilahutamme itseämme sillä toivolla, että taivaassa yhtyisimme yhteiseen riemulauluun, siellä ei meitä kukaan häiritse — — —."

Eräässä sanomalehti-kirjoituksessa sanoo eräs Renqvistiläinen talonpoika muun muassa: "Suruinen eli murheellinen sielu, joka syntejänsä suree, on Herralle otollinen, sillä 'autuaat ovat hengellisesti vaivaiset' ja 'autuaat ovat murheelliset'. Sanotaan, että sehän on syntiä olla surussa ja vaikeroida armon perään. Mutta Herran sana antaa meille esimerkkiä Davidista, Jeremiasta, Niniveläisistä, Maria Magdalenasta, Publikanista ja monesta muusta, joilla oli synnin suru ja joille Herra antoi armon. Tahdotaan vaan sitä iloista uskoa. Ilo Herrassa on hyvä, mutta se on Herran lahja; ja joka ei ole synnin surua tuntenut, ei hän voi armosta ja anteeksiantamisestakaan, Herran lahjoista, iloita. Kyllä se niin on, uskovainen aina suree syntiänsä. Täydellisyyttä ei kessään ole; vaivaiset syntiset kuitenkin olemme, vaikka Herran armoon luotamme. Ei pyhä apostoli Paavalikaan täydellinen ollut. Kysytään: oletko uudesti syntynyt ja tunnustatko itses autuaaksi Jumalan lapseksi? Ja jos satuakin olemaan Herran hengeltä nöyryytetty ja omissa silmissään alhainen, hengellisesti vaivainen, joka ei siinä silmänräpäyksessä tunnusta tilaansa kaiken kansan edessä, ja ajattelee, ettei tämä mikään tunnustuspaikka ole, niin silloin he kohta tuomitsevat ja sanovat: et sinä olekaan uudesti syntynyt, et ymmärrä niitä, jotka Jumalan Hengen ovat. Mutta itseänsä he kiittävät: minä olen uudesti syntynyt j.n.e. Rakkaat veljet, Raamattu sanoo: 'älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi'. — — Jos joku pelvolla ja vavistuksella pyrkii autuaaksi, niin ei sitä pidä soimattaman, sillä nöyrälle antaa Jumala armon. He moittivat meitä Sortavalaisia siitä, että me sekä kirkossa että kotona lankeemme polvillemme. Mutta minä kysyn: mitä pahaa siinä on? Onko liikaa, että ihminen nöyryyttää itsensä Herran edessä sekä kirkossa että kotona? Herra yksin tosin sydämet tuntee ja eroittaa vilpilliset kyllä, mutta niinhän hän tekee niittenkin seassa, jotka iloitsevat ja kerskaavat uskossaan. Voipi kristitty tosin rukoilla kävellessään tahi istuessaankin, mutta hyvä tapa se on langeta Herran edessä polvilleen; niin hurskaat ennenkin ovat tehneet."

Vaikka Renqvistiläiset, ollen "hiljaisia maassa", elävätkin enemmän hiljaista yksityis-kristillistä elämää, ei pyytäen olla minään mestarina ja muitten opettajana, ei ollen myös kiihkoilevia muita käännyttämään, eivät he kuitenkaan ole itsehensä suljettuja, muista välittämättömiä; jos niin olisi, silloinhan ei heillä olisi kristillistä rakkautta. Aivan opettajansa Renqvistin tavan mukaan pyytävät he — missä vaan tilaisuutta siihen tulee — muiden kanssa puhellessansa kääntää puhetta hengellisiin ja muistuttaa "sielun asiaa." Usein sattuu, että Renqvistiläinen puhellessansa jonkun heidän seuraansa vielä kuulumattomankin tuttavansa kanssa hengellisistä asioista tahtoo joko itse pitää tai pyytää tuttavaansa pitämään rukouksia, lausuen: "emmekös nyt nöyryyttäytyisi Herran edessä?" Sairaita ja raskasmielisiä käyvät he varsinkin naapurissa, usein etempänäkin, oppimassa, neuvoen ja lohdutellen heitä, lukien ja pitäen rukouksia. Turhaan ei ole mennytkään tällainen kristillisen rakkauden työ — sieluja on voitettu Herralle. Paheita y.m. turmiollisia tapoja vastaan ovat he suurena vastapainona, usein ovat he saaneet niitä estäneeksi ja hävittäneeksi; riettaat tanssiseurat ovat heidän siellä Jumalan sanan nuhteilla ja varoituksilla esiintyessä lakanneet, joskus muuttuneet päinvastaisiksi seuroiksi, nauru on silloin huulilta lakannut, pilkka paennut.

Renqvistiläiset eivät ruokain ja juomain eikä vaatteiden puolesta eroa muista ihmisistä muutoin kuin että ovat raittiita ja koreilemattomia; monet tosin myös jättävät tupakan polttamisen pois, pitäen sen turhana ajanhukkana ja siis synnillisenäkin. Kaikissa suhteissa kokevat siis Renqvistiläiset heränneet, kuten nähneet olemme, seurata ja noudattaa Renqvistin elämän esimerkkiä ja neuvoja, erittäin: käyttää ahkerasti armonvälikappaleita, rukousta ja kaikkia Jumalan sota-aseita (Ef. 6). Ja siitä syystä, näitä käyttäen, he ovatkin pystyssä ja virkeässä elossa pysyneet ja, noin tehden, tulevat edelleenkin pysymään, kun sitä vastoin Ruotsalaisen seura on hajonnut ja melkein peräti loppunut. Renqvistiläisillä on armonvälikappaleitten ja rukouksen ahkerassa käyttämisessä hengellisen elämän ehdot. Hartauskokoukset sen lisäksi heitä koossa ja virkeinä pitävät.

Tähän päättyköön kertomukseni, jossa olen parhaan ymmärrykseni ja totuuden mukaan koittanut esittää H. Renqvistin elämän vaiheita ja vaikutusta Sortavalan kappalaisena, sekä luoda lyhykäisen jälkikatsahduksen hänen työnsä vielä jäljellä oleviin hedelmiin, erittäinkin millaisina ne vielä tänäkin päivänä näkyvät tässä hänen seurakunnassansa. Kyhäykseni täytyi minun siitä syystä supistaa näin puolinaiseksi ja lyhykäisesikin, kun tämän tuli vaan olla jonakin liitteenä prof. M. Akianderin nyt suomenkielellä julkaistuun teokseen Renqvistin aikaisemmasta elämästä. Nämä tiedot, jotka tässä julkaissut olen, ovat osittain lapsuuteni ajoista asti tässä syntymä-seurakunnassani omin silmin näkemiäni, omin korvin kuulemiani; olen myös, ollen pappina jonkun ajan tässä seurakunnassa, ollut tilaisuudessa tarkemmin tutustumaan tämän seurakunnan hengelliseen elämään. Monien vuosien kuluessa olen myös erityisiä tietoja tätä varten luotettavilta henkilöiltä hankkinut, sekä on myös ollut käytettävänäni Renqvistin perillisten haltuuni antamia muutamia säilyneitä asiapapereja. Arvosteluissani ja mietteistäni olen pyytänyt puolueeton olla. Tarkkaan olen miettinyt, mitä paperille pannut olen.

Suokoon Jumala tämänkin pienen kyhäyksen, tämänkin lehtisen Jumalan valtakunnan historiaa, olla sen lukijoille hengelliseksi rakennukseksi ja kehoitukseksi etsimään ja harrastamaan ennen kaikkea niitä kuin Jumalan valtakuntaan ja Hänen vanhurskauteensa kuuluvat. Lähettäköön myös seurakunnan Herra eloonsa tällaisia uskollisia, väsymättömiä työmiehiä kuin kertomuksemme henkilö Renqvist oli, jotka kovimmassakin helteessä samoin järkähtämättöminä pysyisivät. Tällaisia heränneitä hengenmiehiä, valppaita Sionin vartijoita, kirkkomme tarvitsisi, sillä sitä uhkaa lähestyä sangen vaaralliset ajat. Mutta turvatkaamme Herraan ja luottakaamme Häneen; voitto on meidän!