V.
Nikko Nille oli aivan varmaan aikonut sovittaa niin, että hänellä olisi sopiva etumatka Biettar Oulan edellä etelään muutettaessa.
Mutta silläaikaa kun hän ja muut tunturilappalaiset hautoivat tuumiaan ja harjoittivat vakoilua, oli Biettar Oula eräänä arvaamattomana päivänä lyönyt kamansa kokoon ja lähtenyt teilleen, ennenkuin kuultiin hiiren hiiskausta.
Hän oli jäänyt syystiloille ainakin viisi penikulmaa kylästä pohjoiseen, erään laakson pohjoispuolelle, juuri sinne, missä mäntymetsä loppui ja tunturikoivu alkoi, erään puron luo ja aivan postimiesten polun alapuolelle.
Biettar Oula ei huolinut vältellä valtateitä eikä etsiä syrjäsoppeja — kuten porovarkaat.
Räntäiset ilmat olivat tätä nykyä, ja telttaa ympäröiviä puita verhosi märkä harso. — Eräänä iltapäivänä pysähtyi Nikko Nille teltan eteen, tervehtien hyvän päivän.
— Jumala antakoon! vastasi Biettar Oula, ottaen hänet sydämellisesti vastaan ja vieden hänet telttaan.
— Sinultakin on hävinnyt poroja muuttomatkalla, sanoi Biettar Oula, heidän istuutuessaan poronnahoille.
— Niin, niin on! Ja nyt minä kuljeksin etsimässä niitä naapurien porolaumoista.
— Minä näin, että yksi sinun poroistasi on minun karjassani.
Nikko Nille hämmästyi niin äkikseltään ja osasi sen niin huonosti salata, että Biettar Oula olisi loukkautunut, jos olisi nähnyt hänen ällistyneet kasvonsa.
Sillä totta puhuen Nikko Nille ei järin uskaltanut toivoa, että vieras poro, joka oli joutunut Biettar Oulan ylettyviin, näkisi vielä päivän valon.
Mutta Biettar Oulan kasvoilla pysyi tavallinen, rehellinen ilme, niinkuin hän olisi ollut tottunut puhumaan karjaansa joutuneista vieraista poroista.
Sillä kun yhdellä ainoalla poro-rehjalla saattoi kohentaa muutamilta puolilta hieman ontuvaa nimeään, niin voipa Biettar Oula kestää sen vaivan, että antoi suopungin jäädä liikuttamatta olalleen. Ja Elle hymyili aivan ihastuneena ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko Nille. Etua puolelta jos toiseltakin! — Ja muori Biettar oli aikeen hyväksynyt. Ensin hän kyllä oli sanonut, että se olisi hävyttömän julkea uhri kunniallisuuden alttarille; mutta kun hän kyllin ajatteli sitä, niin hän taipui arvelemaan, että hitunen hyvää mainetta ei myöskään pahaa tekisi. "No niin, anna elukan sitten olla!" oli hän sanonut.
Puhe kadonneitten porojen etsinnästä oli Nikko Nillelle oikeastaan syyn varjo, jotta hän voi tehdä kiitos- ja sovintovierailun Biettar Oulan luo. Biettar Oulahan ensimäisenä oli tuonut tuntureille tuon paljon lupaavan viestin ämmän taudista. Sitten oli mennyt päiviä ja viikkoja, ja eräänä onnen päivänä tuo tieto palasi suurempana takaisin, kuolinuutisena. Ja Nikko Nille punastui, kun se hänelle kerrottiin.
Niin että hän olisi hyvinkin mielellään suonut Biettar Oulalle ilon iskeä suonta yhdeltä hänen poroistaan. Mitä merkitsi hänelle yksi halpanen poro nyt, kun hän oli humaltunut adventtiajan suloisen hämäristä aavistetuista: kaikki hänen kokemattomat unelmansa ja kaipuunsa viittoivat häntä häitä kohden.
Nikko Nille säteili onnea ja kainoutta, istuessaan nauttimassa Ellen ja Biettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.
Elle vaihtoi kuivat saraheinät hänen kesäkenkiinsä [komager = pohja hylkeennahasta, kauto sekä varsi parkitusta poronnahasta], ja hänen kanssaan oli niin erinomaisen hauska jutella avomielisesti ja ystävällisesti. Nikko Nille oli voittanut Biettar Oulan ystävyyden. Ja eipä siltä — hyvä oli tietää porokin pelastuneeksi. Nyt hän jonakin päivänä lähtisi kylään — yhdessä kullan kanssa, niin yhdessä kullan kanssa! Sen salaisuuden hän uskoi Ellelle ja Biettar Oulalle — noin täydessä ystävyydessä.
Herra isä — kuinka hän soikaan hyvää niille molemmalle!
Hän kainosteli ilmaista onnentunteensa koko yltäkylläisyyttä; nyt hänellä oli varaa antaa heidän tuntea, että he elivät omasta takaa.
— Eira Marit onkin paras otettava koko pitäjässä, sanoi Elle.
— Ja sinun rinnallesi ei yksikään nuorimies pysty edes yrittämään, mitä omaisuuteen tai miehenmieleen tulee, sanoi Biettar Oula. "Sinä olet laintunteva ja otat osaa pitäjän asiain hoitoon".
Niin, Nikko Nille soi heille molemmille kaikkea hyvää! Soi täydestä sydämestään.
Mutta kun Biettar Oula sitten vei hänet porolauman luo, tuntui sen näkeminen kuitenkin kiertävän Nikko Nillen rintaan kiusallisen pahkuran.
Vähän ajan kuluttua he keksivät Nikko Nillen poron. Toisen korvan kärki oli katkaistu, ja toisen korvan ulkoreunassa oli kulmikas leikkaus.
Nikko Nille piteli viivytellen tervattua suopunkiaan, joka riippui oikealta olkapäältä vasemman kainalon alle. Mutta kun Biettar Oula ei näyttänyt haluavan käydä ottamaan kiinni poroa, täytyi Nikko Nillen vetää suopunki olaltaan. Hän vyyhtesi kauas ulottuvan nuoran sopivan pieniksi renkaiksi, hiipi lähemmä poroa ja heitti, mutta heitti ohi, — joutui hämilleen ja hermostui ja heitti ohi toisen kerran.
Silloin Biettar Oula otti suopungin, vyyhtesi sen loppuun saakka ja heitti, niin että viuhui vain, — ja siellä kaukana lauman keskellä kellistyi poro, niinkuin olisi saanut väkäkeihään ruumiiseensa. Hän veti sen luokseen siirtymättä jalkainsa sijoilta.
Nikko Nille tunsi taas jonkun pahkuran kiertyvän rintaansa. Mutta hänet valtasi liikutus, kun Biettar Oula itse lausui toiveenaan olevan saada kutsu häihin; sieltä kyllä lähtisi lahja, jollaista kukaan ei vielä ollut saanut.
Biettar Oula siis todellakin piti Nikko Nillen ystävyyttä jonkinarvoisena!
Nikko Nille soi hänelle kuitenkin kaikitenkin kaikkea hyvää!