XIII.
Elna ja Jussa istuivat niemellä, kylän yläpuolella. He olivat asettuneet pajupensaikon siimekseen niityn ulkoreunalle. Aurinko valaisi joen leveää ja loivaa hietikkorantaa, ja kiillekivisirut kimaltelivat hietikolla kuin hopea.
Paksuruumiisia mettiäisiä lenteli pensaitten lähistöllä. Laiskanomaisesti istahtivat ne tuon tuostakin keltaisille pajunnorkoille tai niityn sinikelloille. Kesän ehtoopäiväaurinko loi valohämyä puiden varjojen sekaan.
Jussa tunsi sisäistä pakkoa kiittää Jumalaa kesästä ja hänestä, jonka pää nojasi hänen rintaansa vasten ja jonka kuuma rakkaus häneen oli pyhittänyt kesän.
Mutta tähän ihanaan hiljaisuuteen tunkeutui nyyhkytystä Elnan rinnasta. Onnen ensimäinen verso on hento ja vilunarka kuin umppu, joka pakkasessa ja rajuilmassa turmeltuu, ja lakastuu auringon paahteessa…
Jussa ei oikein tiennyt, miksi tyttö itki, mutta hänkin heltyi. "Miksi olet niin murheissasi, Elna?" kysyi hän vapisevalla äänellä.
"Älä pahastu, rakas Juhani! Kuule, kun sanon!" Hänen nyyhkytyksensä muuttui haikeaksi itkuksi. "Minusta tuntuu kuin sydämesi olisi väliin kylmä, ja silloin tulee minun kovin tukala ollakseni." Näin puhuessaan siirtyi hän lähemmäs Jussaa aivan kuin uskaltamatta jättää tilaa heidän väliinsä.
Jussa ei voinut ensin vastata mitään. Tämä oli jotenkin aavistamatonta. Tähän asti oli heidän keskustelunsa ollut surutonta kuin unelmat valoisana kesäyönä.
"Onko sinulla ikävä, Elna?"
"Niin, — en tiedä oikein… Rakas Juhani, älä pahastu minulle!" Hän kietaisi käsivartensa Jussan kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Voi, kuinka tummat ovat silmäsi, Juhani!… Lupaa minulle, ettet koskaan tuota minulle mitään pahaa! — Muistatko ensimäistä kohtaustamme? Muistatko, että silloin ikävöin tänne, — vaikka pelkäsin tätä maata ja ihmisiä sellaisia kuin Biettar Oula? Myöhemmin en sitä usein ole ajatellut, — mutta senjälkeen kun ensi kerran kohtasin sinut täällä, on se usein johtunut mieleeni… Ei minua vallannut — älä pahastu, Juhani, jos sen sanon — yksinomaan ilo tavatessani sinut jälleen. Myöskin tuo kummallinen lapsuusajan tuska heräsi minussa eloon. Mutta silloin kun sinä ajoit jään yli ja suutuit minulle sattuessani sanomaan jotakin, mitä en tarkoittanut, selveni se minulle täydellisesti. Sinä sait hirmuisen kovan kiillon silmiisi. — Ei yksinomaan mielipaha siitä, että olin närkästyttänyt sinua, saanut minua tulemaan luoksesi… Minun oli silloin kovin paha olla! — Ei se ollut yksinomaan mielipaha… Se oli… niin, en tahdo sinua verrata käärmeeseen; mutta olen kuullut tai lukenut, että pienet linnut lentävät käärmeen kitaan, — vaikka ne pelkäävätkin sitä. Mutta ehkäpä juuri pelko ajaakin ne tuohon kauheaan kohtaloon. En kuitenkaan minä pelännyt enkä pelkää sinua, en sillä tavoin. Mutta tuska, tuska, Juhani! Se ei antanut silmänräpäykseksikään minulle rauhaa! Mutta sinä olit minulle silloin vihoissasi, välttelit minua. Ehkä saatoin itseni naurunalaiseksi ihmisten silmissä, mutta siitä en välittänyt. Papin rouva koetti saada minua järkiini. Järkiini! Mitä minä järkevyydestä välitin! Toisinaan näin sinut vilahdukselta, ja silloin näytti minusta kuin ympärilläsi olisi ollut jotain, mitä en osaa oikein selittää. Niin, se ilmaisi jotain sisäistä yksinäisyyttä; se teki minut miltei merikipeäksi."
Ja hän painautui taas nyyhkyttäen Jussaan kiinni. "Ja kuitenkin — kuitenkin rakastan minä sinua, Juhani, kaikesta sydämestäni. Rakastan sinua avuttoman määrättömästi. Ehkä tuskani johtuukin siitä, — ja myöskin siitä, että sydämesi on väliin niin kylmä!… Kunpa ei sinussa olisi tuota kamalaa autiutta!"
Hän vaikeni. Mutta Jussa ei virkkanut sanaakaan.
Ihminen herää ihmeellisen kaukokatseiseen näkemykseen, kun hänen elämänvirtansa äkkiä tunkeutuu hallaiseen hyhmään.
Jussa ajatteli tyttöä, joka polveutui maailman kauneimmasta rodusta, sen mahtavista valtiaista ja valoisista jumalista. Ja hän ajatteli Jäämeren rannikon yksinäisiä majoja ja savupirttejä sekä niissä asustavia ihmisiä. Hän oli itse syntynyt pimeänä syysiltana, äitinsä ollessa kokoomassa poronjäkälää metsärajan yläpuolella. Heidän oli täytynyt yöpyä sinne, ja pimeys oli hänen ensimäisenä katseltavanaan maailmassa… Oliko meri vajottanut raskautensa Elnan silmiin?
— "Juhani! — Rakastatko minua? Voi, sinun pitää rakastaa minua!… Muistatko, kun vihdoinkin tapasin sinut täällä metsässä? Toivottelin silloin olevani kaukana, ja samoin varmaan sinäkin. Emme kumminkaan voineet mennä toistemme ohi. Olit mahtavan näköinen, suuri ja tumma, kun äkkiä ilmestyit koivikon laitaan. Muistatko, että vapisin, kun otit kädestäni kiinni? Silmät kostuivat, en itkenyt; mutta — se vaikutti minuun niin hirveän rajusti."
"Näin sinut, Elna, yöllä sitä päivää vasten, jolloin kohtasimme toisemme; olit varhain aamulla kylpemässä pappilan puutarhan ruohokon kasteessa. Sinulla oli vaaleansininen viitta heitettynä yllesi."
"Näitkö todellakin minut? — Se oli epähienoa uteliaisuutta, Juhani." Puna nousi hänen kasvoilleen ja kaulalleen, ja hän hymyili puoleksi hämillään ja nauttien.
"Olit ihana seistessäsi siinä hetkisen päin aurinkoa. Sinulla oli kasteen kiilto vaaleansinisellä viitallasi."
"Olinko ihana? — Rakasta minua, Juhani! Rakasta!"
Hänen hihansa olivat soluneet ylös. Jussa tunsi kaulallaan hänen vaalean ranteensa valtasuonen tykytyksen ja näki nuoren, uhkean tytön ohuitten kesävaatteitten verhoaman rintakehän liikkeet.
"Se yö oli lämmin. En saanut unta. Ajattelin sinua, ja siitä tuli yhä kuumempi ollakseni. Siksi menin kasteeseen kylpemään, se oli niin virkistävän viileätä."
He olivat jälleen molemmat ääneti.
"Ehkä vihaat minua, Juhani?"
Jussa ei vastannut siihenkään mitään. Sitävastoin kysyi hän: "Miten olet ajatellut suhdettamme? Sano minulle, Elna!"
"Suhdettamme?… Suhdettamme!… Niin, — siitähän emme ole koskaan puhuneet! Voitko sinä käsittää sitä?! Miksi emme ole siitä koskaan puhuneet?!"
"Arvattavasti siksi, että meidän välillämme ei ole milloinkaan ollut mitään suhdetta. Eikä varmaankaan voi koskaan tullakaan."
Tuskin Elna itsekään huomasi, että vapautuksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. "Ennenkuin matkustan täältä, tahdon minä sittenkin sen suloisen tiedon, että rakastat minua kaikesta sydämestäsi!"
Hän kumartui katsoakseen Jussaa silmiin, mutta samassa nojautui hän taakse päin. Jussan katse oli tyly ja kylmä.
"Juhani!"…
"Matkustatko jokea alas kotiisi, Elna?"
"Matkustan! — Enkö ole jo puhunut siitä sinulle?"
"Et ole… Et ole sitä maininnut. Tuskinpa olisit nytkään maininnut, jollen olisi kysynyt… Mieleeni johtui kysyä."
He olivat ääneti. Elna nykki hermostuneesti ruohoa.
Vihdoin sanoi hän: "Vouti kuuluu olevan huvimatkalla etelässä."
"Vai niin!"
Seurasi tuskastuttava hiljaisuus. "Hän asuu joen suussa", sanoi sitte Jussa. "Olen nähnyt hänet yhden ainoan kerran, useita vuosia sitten, nimittäin silloin, kun hän tutki Biettar Oulaa porovarkausjutussa, häntä, jonka sanoit loihtivan metsän, käymällä vain sen läpi."
"En matkusta jokea alas siinä tarkoituksessa, että kohtaisin hänet."
Mutta Jussa ei vastannut mitään. "Juhani!" huudahti Elna ja ojensi peloissaan kätensä hänelle. "Älä ole vihoissasi minulle, Juhani! Älä ole vihoissasi minulle, tyttö-raukalle!"
"Jos pelkäät minua, niin mene pois. Ja sydämellinen kiitos seurastasi!" sanoi hän puristaen ystävällisesti Elnan kättä. "Pakenemallahan pahasta päästään."
Elna lyyhistyi Jussan syliin valittavasti itkien. "Ei — ei voi olla niin, että me eroaisimme ainiaaksi, — emme ainiaaksi, Juhani!… Auta minua, hyvä Jumala! En voi elää sinutta, Juhani! En voi! Sieluni kuoleutuu minussa, ja minä kuihdun elävänä ja nuorena. — Älä katso minuun tuolla tavoin! Ole hyvä minulle, Juhani!"
Tyttö laskeutui makuulle ja sulki silmänsä. "Anna minun suudella sinua vielä kerran!… Koeta, kuinka minun sydämeni tykyttää!… Luulen olevani sairas. Älä tee minulle mitään pahaa!… Voi ei, kenties on turha vaatia sinulta sitä lupausta. — — Hivele otsaanikin!… Kiitos!… Se on kiinni kaulan sivulla; avaan sen itse… Voi, kuinka viehättävästi hengityksesi lämmittää rintaani!… Kiitos, Juhani, kiitos hyvyydestäsi!"
* * * * *
Jussa istui taas yksinään. Ja hän istui siinä kauvan. Paha ajatus ja yksikin kova sana vihloo rakastavan sydäntä aivan kuin hurjan eläimen purema haava. Ihmistä vaivaa polttava jano saada sovitusta, mutta kun hän aavistaa sen olevan lähellä, säikähtää hän ja karttaa sitä.
Kuullessaan sauvoimien kolinaa herää hän mietteistään.
Alempana, toisella puolella jokea, niemen takana, näkee Jussa veneen, jota mies ja vaimo sauvovat ylös leveätä, tasaisesti virtaavaa jokea. He ovat juuri siinä, missä hietasärkkä niemen takana kapeana yhtyy hietikkorantaan, joka vesirajasta nousee loivasti ja etempänä jyrkästi.
Vene on uusi, leveäpohjainen ja korkeakeulainen. Ohueen tervattuna kiiltää se punaiselta auringon valossa. Mies, jolla on valkea paita yllä ja kudottu punainen huivi uumilla, sauvoo perässä, nainen keulassa. Hänen lyhyt, rantuisesta patjaliinasta tehty röijynsä on etupuolelta märkä aina rintoihin asti. He pistävät yhtä aikaa sauvoimensa veteen, ja nojatessaan pitkiin, sileiksi höylättyihin salkoihinsa siirtävät he käsiään ainaisin kolmin ottein latvaa kohti ja työntävät, niin että vesi kuohuu keulan edessä ja aallot vyöryvät loiskien rannan somerikolle.
Hietikkorinne kajahtelee heidän puheestaan ja sauvoimien säännöllisistä kosketuksista veneen laitaan sekä veneen pohjalle heitettyjen kiiltävien peltipannujen kolahduksista. He ovat menossa laidunmajalle.
Hietikkorinteessä, koivun ja katajan juurien koossa pitämän turpeen alla, on pääskysten kaivamia reikiä. Pääskyset lentävät niistä ulos ja sisään ja liitävät ristiin rastiin, pyytäessään kilvan sääskiä ja hietaperhosia.
Jokitörmän, mäkien ja tunturirinteen kuvaiset joessa hajoavat veneen aalloista ja keikkuvat alhaalla kirkkaassa sinivalkeassa vedessä.
Seuraavana päivänä käyskentelee Jussa kylällä. Se on kesälevossaan. Lapset ja vanhemmat ihmiset ovat paimenessa. Miehiä on tukinuitossa ja turskanpyynnissä meren puolella, toisia on lohenpyynnissä joella.
Talojen ovet ja akkunat ovat auki. Avojaloin kutovat naiset sarkaa ja kehräävät villoja. Tuuletetut ja puhdistetut huoneet kaikuvat heidän puheestaan ja kaiteittein tiheistä iskuista. Tuulenpuuska panee väliin heinikot aaltoilemaan ja saa ne kimaltelemaan auringon valossa.
… Palajaisiko hän sittenkin hyvästelemään Elnaa?
— Ei…
Hän laskeutuu makuulle lehtimetsän reunaan kylän aliniemelle; hän ei ole etäämpänä jokitörmästä kuin että saa joen näkyviinsä, jos kohottautuu… Silloin kuulee hän airojen loisketta. — Entä jos hän laskeutuisi rantaan sanomaan hyvästi?
— Ei…
"Soutakaa rantaan", kuulee hän tytön sanovan kyyditsijöilleen. Jussa juoksee syvemmälle metsään ja piiloutuu sinne.
Tovin kuluttua nousee Elna törmälle, tuijottaa hetkisen jännittyneenä siihen paikkaan, jossa Jussa oli maannut… ja juoksee takaisin veneeseen.