AILI.
Kuinka vapaa ja raikas sinä sentään olet! Tuo tuntuu minusta niin kummalliselta — samalla aivan kuin unelmalta vaan. Minun luontoni oli näet alkuaan paljon hilpeämpi, vallattomampi kuin sinun. Sinun kouluun tullessasi rupesin jo muuttumaan. Kun minä lapsena pääsin metsään pujahtamaan, tuntui minusta niin suloiselta, tuntui niinkuin rinnaltani olisi paino vierähtänyt. Minä hengitin vapaasti ja liitelin hurjan lailla puulta puulle, kiveltä kivelle. — Mutta sivistys pani kahleet jalkoihini. Minua alettiin opettaa puhumaan niinkuin sivistyneen naisen tulee, minua kiellettiin juoksentelemasta, sillä se ei muka sopinut hienolle neitoselle. Neljätoista-vuotiaana pantiin päälleni entisen lyhyen hameen sijaan epämukava pitkä leninki, jossa en enää saanut pitkiä askeleitakaan ottaa. Oo, kuinka minä kärsin nähdessäni lasten Esplanaadin hietikolla kilpaa juoksevan tahi Kaisaniemen nurmikolla viereksivän! Kuinka olisi mieleni tehnyt poikien kanssa laipiolla ratsastamaan! — Vakaana, totisena sain sen sijaan käydä töpsyttää äitini rinnalla, tohtimatta edes taakseni vilkaista. — Juoksunhaluinen, uppiniskainen koira saadaan nöyrtymään. Oliko ihme sitten, että minä taivuin?
HELLI.
Aili kulta! Ensi kerran kuulen sinun näin puhuvan. Tosin olen huomannut, että sinussa piili jotakin, mutta näin paljoa en voinut aavistaa. Muistathan, kuinka sinua koulussa pilkkasin fröökinämäisyydestäsi! Anna se minulle anteeksi.