AILI.
Eno kulta, mikä sinun on? Olethan sinä aina niin tyyni ja rauhallinen, ei sinua koskaan näe pahalla päällä, jollei kasvoissasi juuri riemun ilmauksiakaan huomaa. Käyhän nyt tuohon istumaan.
Gryhling käypi istumaan, Aili tulee hänen polvelleen.
Katsoppas minua nyt suoraan silmiin.
Kääntää Gryhlingin pään itseensä päin.
Kas noin! — kyllä siellä pohjalla on jotakin. — No, en minä tahdo olla utelias. Mutta heitä se unholaan, mitä lieneekin.
Silittää poskelle.
Tätä enoani rakastan minä, tiedätkö, Helli, niin suuresti.
HELLI.
Kai hän sen sitten ansaitsee.