AILI.
Kihloihin mennessämme rakastin häntä. Hän olikin ainoa sivistynyt nuori mies, jonka kanssa sain useammin yhdessä olla, hän tuntui minusta niin oppineelta, hienolta. — Mutta nyt on tuo kaikki ruvennut jo tuntumaan ikävältä. Hänen oppinsa tuntuu yksipuoliselta ja hänen käytöksessään on jotakin outoa, niin, tekisipä mieleni sanoa teeskenneltyä, itserakasta. Tosin usein unohdan nuo hänen heikkoutensa ja voin vielä tuntea hänen rinnoillaan entistä onnellisuutta, mutta koetan sitäkin välttää. — Olen niin suuresti muuttunut. Hän on liian nöyrä, taipuu aina äitini tahdon alle. Minä tarvitsisin miehen, joka tempaisi minut sylissään avaraan maailmaan. Sellaista minä oikein rakastaa voisin. Mutta sellaista ei kohtalo ole minulle määrännyt. — Siksipä minä lakastun, kuihdunkin. Ainoastaan uusi, kiivas lempivirta suonissani voisi herättää vereni entiseen eloonsa. Nyt sykkii se sen verran vaan, että elossa pysyn.
HELLI.
Aili-parka. Sinä kärsit. Yhä enemmän kalpenevat kasvosi kyllä sitä hyvin todistavat. Minä olen todellakin huomannut jo kauan aikaa sinun ulkomuodossasikin väsymyksen jälkiä.