AILI.
Huokaa ajatuksiin painuneena.
En minä tiedä todella, mitä ajattelisin.
Aikovat lähteä sisään.
Gryhling tulee puutarhan portista.
AHRÉN.
Tuolla tulee enosi. — Mene sinä sisään. Minulla on hänelle vähän asiata. — —
Aili menee verannalle ja sisään.
X:s KOHTAUS.
Ahrén, Gryhling.
AHRÉN.
Kuule, veli!
GRYHLING.
No!
Antavat kättä.
AHRÉN.
Veli hyvä. Minulle sattui tässä pieni sekoitus raha-asioissa. Aioin juuri mennä vekseliä lunastamaan, kun sain tiedon, että eräs takuu oli maksettava. Olen nyt joutunut pahaan pulaan. Olisi muuten saakelin ilkeätä, jos anoppimuori saisi vihiä raha-asioistani. — Hyväksythän sinä minulle vekselin.
GRYHLING.
Suurenko? —
AHRÉN.
Pienen vaan. Tuhannen markan.
GRYHLING.
No eiköhän tuota — — —
AHRÉN.
Lyö olalle.
Arvasinhan sen. — Kiitos vaan. Minun täytyy nyt rientää naisten luo. —
Tulen sitten kamariisi, niin saat piirtää nimesi. —
Menee.
XI:s KOHTAUS.
Gryhling yksin.
GRYHLING.
Kun ei vaan ukko spekuleeraisikin enemmän eukon rahoja kuin tyttöä. — Hihhihhii! Sitähän minä jo ajattelin. — Mitäpä sitä nuori mies luopuisikaan vapaudestaan, joll'ei siitä mitään palkkaa saisi. — Ja aimo palkan tuo ukko saapi, sitä ei voi kieltää. — Vahinko vaan, että Aili — — no, kyllähän tuosta sillä voi siivo mies tulla, kunhan vaan veloistaan pääsee.
Aikoo mennä verannalle.
Siellä jo vieraita kuuluu olevan. — Menisinkö kyökin kautta. — Se tyttö siellä taasen. — Kiusallista! — Olisin antanut hänen ennen rauhassa olla! — Säälihän sitä nyt vähän on sentään. Hyvä tyttö sydämmeltään. — Mutta tehty on tehty. — Ja enhän minä häntä hoitamaan voi ruveta. — Tässä ruvetkoon omantunnon vaivoihin mokoman piikaletukan takia. — Saan vaan hänet näkyvistäni, niin kaikki hyvä. — Hiisi vieköön koko jutun! — — No, mitä tässä nyt enää sitä tuumailen. — Johan se on myöhäistäkin. Ei se sisareni kauan asiata viivyttele. Voisihan tuolle nyt juuri antaa jotain, jos jalomielinen tahtoisi olla, mutta tuskin se juuri sopiikaan. — Rupeaa vielä enemmän ahdistamaan.
Tuumailee rauhattomana kepillään maata hakaten.
Ash!
XII:s KOHTAUS.
Edellinen, Karhi, Emma.
KARHI.
Tulee aidan taakse. Itsekseen.
En tahdo tuota tavata. — Väistyn hetkeksi! Kun Ailin vaan kohtaan, ja
Hellin — niin lähden. En menesty noitten muitten seurassa.
Menee sivulle puitten taakse.
EMMA.
Tulee ämpärin kanssa.
Luutnantti, yksi sana vielä.
GRYHLING.
Mitä sinulla on kanssani tekemistä.
EMMA.
Kysyn viimeisen kerran, tahdotko pelastaa minut häpeästä, lapsesi kurjuudesta?
GRYHLING.
Mitä sinä höpiset!
Aikoo mennä.
EMMA.
Siinä tapauksessa huudan koko maailmalle, mitä olet tehnyt, vedän sinut kanssani häpeään. —
GRYHLING.
Sinä uskallat! Koetahan! — Ja kenen luulet itseäsi uskovan? — Älä luulekaan voivasi nimeäni tahrata.
EMMA.
Raivostuen.
Sinun nimeäsi tahrata!
GRYHLING.
Eropassin olen sinulle muuten jo toimittanut ja sen aika hyvän. —
Viskaa rahakukkaron Emman jalkoihin.
Nyt on välimme kuitti! Koeta sitten kostaa, jos voit!
Menee.
KARHI.
Itsekseen.
Sepä vasta oli uutinen. Poistun hetkeksi.
Menee.
XIII:s KOHTAUS.
Emma yksin.
EMMA.
Ottaa rahakukkaron.
Teenkö väärin ottaessani tämän? En! Itselleni en sitä ota, vaan hänen lapselleen. — Kun en vaan tätä kadottaisi. En tahdo sitä avatakaan, ennenkuin lapselleni rahaa tarvitsen! Vai eropassin olet toimittanut, vai — — No, kunhan täältä pääsen. Hyvä sekin. — Ehkä voin kuitenkin peittää vielä kaikki, mutta joll'en voi, silloin — niin silloin heittäydyn mereen. — Sillä on kaikki autettu. — Uh! Minun ruumiini löydetään, tutkitaan, minusta itsemurhaajasta kirjoitetaan sanomalehtiin, kaikki minusta kammolla puhuvat, — äitini saapi sen tietää. Ei! Sitä en tee. Olisihan se kauhea rikos. En pääsisi edes siunattuun maahankaan, vaan jonnekin koiranraatojen sekaan. — Ja veisinhän hänet, tuon pienen syyttömän enkelin sinne mukanani. Kauheata! Ennen mitä tahansa! — Oh, jospa voisin äidilleni kaikki tunnustaa, mutta se on mahdotonta. Kuolisihan hän sille paikalle!
Ammentaa vettä.
XIV:s KOHTAUS.
Ulla, Emma.
ULLA.
Tulee portista Emman huomaamatta.
Kuinka viaton, puhdas hän on. Hukkaan ei ole mennyt työni, turhaan en ole hänen tähtensä Jumalaa rukoillut.
Ääneen.
Emma lapseni!
EMMA.
Kauhistuen.
Äitini!
ULLA.
Mikä sinua, tyttöseni, vaivaa?
EMMA.
Ei mikään. — Säikytit vaan minut. —
ULLA.
Jotain on tapahtunut. Ethän uskalla katsoa minua silmiinkään. —
Huokaa. Itsekseen.
Olisinko pettynyt. Ei. Se on mahdotonta!
Ääneen.
Tulin sinulle ilmoittamaan, että pikku veljesi on kovin kipeä.
EMMA.
Hajamielisesti.
Vai niin!
ULLA.
Pitäisi saada lääkäri ja lääkkeitä, mutta rahaa, ei ole.
Odottaa hetken vastausta.
Emma tuijottaa äänettömänä maahan.
Ajattelin, että ehkä sinä voisit — — saada rouvalta.
EMMA.
Olenhan saanut viime kuun palkkani jo.
ULLA.
Eiköhän hän antaisi tästä kuukaudesta edeltäkäsin? — Onhan hän hyvä ihminen. Ja jääthän sinä kuitenkin koko vuodeksi.
EMMA.
Tuskinpa!
ULLA.
Kuinka niin? Älä ole kevytmielinen, lapseni. Muista neuvoni: koeta aina olla tyytyväinen siihen, mitä sinulla on. — Parempi tulee itsestään sitten. Mistäpä voisitkaan paremman paikan saada?
EMMA.
Itsekseen.
Mitä hänelle sanoisin?
Ääneen.
Täällä on niin paha herra.
ULLA.
Eikö muuta! Älä ole milläsikään! Niitä on kaikkialla maailmassa. Täällä olet kuitenkin, sen verran kuin tunnen emäntääsi, hyvässä säilössä. Muista vaan, mitä olen sydämmeesi painanut, niin vältät kaikki loukkauskivet. Rukoile Herralta voimaa vastustamaan viekoituksia. Hän kyllä lapsistaan huolen pitää.
EMMA.
Itsekseen.
Äiti-parka!
XV:s KOHTAUS.
Edelliset, Hartin.
HARTIN.
Tulee verannalle.
Emma! Minne sinä taasen karkasit? Tiedäthän, että pitää olla aina saapuvilla, kun on vieraita.
ULLA.
Armollinen rouva stasrotinna. Suokaa anteeksi. Minun tähteni hän viivähti.
HARTIN.
Vai niin, tekö matami. — Olipa hyvä, että satuitte tulemaan. Mitä kuuluu?
ULLA.
Ei hyvää, armollinen rouva stasrotinna. — Poikani on kovin kipeänä.
HARTIN.
Vai niin! Pitää hankkia lääkäri.
ULLA.
Sitähän minä tänne tulinkin. Tahdoin pyytää teiltä vähän rahaa tyttäreni tämän kuun palkasta, mutta — —
HARTIN.
Minä säälin teitä, hyvä matami, mutta minun täytyy teille sanoa totuus. Emmaa olen tähän asti pitänyt rehellisenä tyttönä, mutta nyt täytyy minun katkeruudella ilmoittaa, että olen suuresti erehtynyt.
ULLA.
Mitä sanottekaan!
HARTIN.
Silloin, tällöin olen huomannut, että pieniä kappaleita on kadonnut, mutta kun sitä aina suuressa taloudessa tapahtuu, en ole siihen huomiotani kääntänyt, mutta nyt on tullut asia, josta minun täytyy hänen rehellisyyttään epäillä.
EMMA.
Minäkö?
HARTIN.
Veljeltäni on kadonnut kallisarvoinen hopeainen sikarikotelo.
ULLA.
Ja Emma olisi sen varastanut.
EMMA.
Se on valhe!
HARTIN.
Kukaan muu ei käy hänen kamarissaan kuin Emma! Siis on hän sen ottanut!
EMMA.
Nojautuu sanattomana kaivonkantta vasten. Itsekseen.
Tätä vielä puuttui! Oo sinä konna!
ULLA.
Voi kauheata! Niinkö suuresti olen minä erehtynyt. Näinkö sinä maksat minulle vaivani, hellyyteni. Voi sinä kurja raukka!
HARTIN.
Epäilen vielä pahempaakin, mutta sitä en tahdo sanoa. Se kyllä vielä ilmi tulee itsestään.
ULLA.
Kauheata, kauheata!
HARTIN.
Minä säälin teitä, matami. Saatte nyt tämän kuun palkan kokonaan ja viekää hänet sitten täältä jo tänä iltana. — En voi nähdä häntä silmissäni.
ULLA.
Menköön hän, minne tahtoo. Minä en hänestä enää välitä. — En tahdo hänen rahojaan. — Hyvästi, rouva stasrotinna. — Minä en tätä kestä. — Täytyy mennä kotiin peittämään häpeätäni. Hyvästi.
Menee.
HARTIN.
Mene nyt teetä laittamaan. Ei sinun kuitenkaan tarvitse yön selkään lähteä. Olet huomiseen asti.
Menee.
Emma nojaa äänetönnä hetken kaivoon, menee.
XVI:s KOHTAUS.
Helli, Karhi.
HELLI.
Tulee kirje kädessä.
Missä se Teuvo viipyy. Vai eikö hän tule eilisen loukkauksen tähden laisinkaan. — —
Käy istumaan verannan luo penkille.
Tämän saa hän lukea. Tehköön sitten, mitä tahtoo. — Hm! Sääli Aili-parkaa. — Niin jalo sydän tuollaisen miehen omana. — Teki niin mieleni sanoa hänelle, että tuo värssyn pätkä oli lainattu, mutta en tahtonut hänen sydäntään loukata. —
KARHI.
Tulee. Itsekseen.
Kas, tuollahan luullakseni Helli istuukin.
Tulee hiljaa Hellin luo, tempaa kirjeen hänen kädestään.
Mitä salaisuuksia!
HELLI.
Uh, kuinka säikähdin. —
KARHI.
Hyvä päivä!
HELLI.
Päivä, päivä, mutta anna pois kirjeeni!
KARHI.
Tuossa, tuossa. En minä niin raaka toki ole, että toisen kirjeen lukisin!
Tarjoaa kirjettä.
HELLI.
No lue, lue!
KARHI.
Katsoo kirjeesen, lukee.
"Teuvo!" Minullehan se on!
"Sanot olevasi uuden ajan ihminen, mutta aineellisista syistä koetat tukehduttaa syvimpiä tunteitasi. Mikä muu kuin varojen puute olisi estänyt sinua kuulemasta sydämmesi ääntä. Eikö sinulla ole rohkeutta liittää kohtaloasi toisen kohtaloon, jonka rinnassa samallaiset tunteet kuohuvat? Onhan käsitysten helpompi kamppailla saman asian edestä kuin yksitellen.
Helli."
Sinä rakastat minua!
HELLI.
No enköhän!
KARHI.
Mutta ennenkuin kauemmas menemme, tahdon minä ilmaista heti, ett'en minä suinkaan vastaa niitä puhtauden vaatimuksia, joita nykyajan naiset miehille asettavat.
HELLI.
Oletko siis sinäkin —
KARHI.
Siihen saakka kuin en keneenkään yksityiseen naiseen ollut kiintynyt, en katsonut velvollisuudekseni vastustaa luonnollisia vaatimuksiani. Mutta heti kun sinuun miellyin, on se ollut suorastaan mahdotonta.
HELLI.
Nytkin ymmärrän sinua. Et ole minua etkä rakkauttasi vastaan rikkonut, olet siis puhdas.
KARHI.
Se oli oikein! Nyt käsitän täydellisesti, minkä aarteen sinussa olen löytänyt. Me olemme toisiamme varten.
Lyövät kättä.
XVII:s KOHTAUS.
Edelliset, Hartin, Aili, Ahrén.
Hartin, Aili ja Ahrén tulevat.
AHRÉN.
Mikä "rendez-vous" täällä?
KARHI.
Voitte toivottaa onnea nuorelle parille!