AILI.
Ponnistaen voimiansa, tyynesti.
Tälläinenkö siis tämä yhteiskuntamme, niin kurjan kurja? — Ja minulle on sitä niin valoisaksi, onnelliseksi kuvailtu. Silmäni ovat auenneet. — Näen sen syvimpiin lomiin asti. Ei löydy täällä siis ketään enää, johon luottaa voisi. Enonikin, jota niin rehellisenä miehenä olen pitänyt! — Oo, kuinka kauhea on isku! Viime aikoina on minusta tuntunut, kuin olisi koristus, pylväs toisensa jälkeen, pudonnut pirstaleiksi yhteiskunta-rakennuksestamme; eilen rupesi se kokonaan huojumaan ja romahti nyt kerrassaan yhteen kurjaan läjään, minä, me kaikki sen mukana.
AHRÉN.
Aili-kulta! Älä anna sen niin kovasti mieltäsi järkyttää. Ei tuo niin kauhea asia ole, kuin se näyttää. —