KOLMAS NÄYTÖS.

Puutarha, jonka vasemmalla puolen on huvila kukilla ympäröittyine verantoineen; perällä aita ja siinä portti; portin vasemmalla puolen kaivo; perällä näkyy meri; oikealla tuuheita koivuja.

I:n KOHTAUS.

Emma yksin.

EMMA.

Kastelee kukkia.

Kukka-parat. Jokainen teitä ihailee, jokainen osaa hyväkseen käyttää silloin, kun olette kauniita, tuoksuvia; mutta harva viitsii virkistää, lohduttaa, kun kuihtumaan rupeatte. — Niin uljaana seisoit sinäkin georgini vielä viikko sitten. — Tuossa nyt seisot surkastuneena, onnettomana, pää kallellaan. Hm! Kuinka omituinen tämä maailma. Samallainen kukkain kuin ihmistenkin kohtalo. Kukaan ei lohduta, kukaan ei tule avuksi. — — En voi muuta kuin itkeä vaan, itkeä itsekseni ja surra kurjaa kohtaloani. — Hän kävelee pää pystyssä, — iloitsee ehkä vaan konnantyönsä onnistumisesta. — — Niin, konnantyön! Kuinka saatoin minä kokematon tyttö niin varoillani olla. — Hän sokasi minut ja vei mukanaan. — Nyt aukenivat silmäni, mutta myöhään. — Kurja! Jättää nyt, kun juuri hänen apuansa tarvitsen, minut oman onneni nojaan. Oh jospa minulla voimaa olisi, kostaisinpa hänelle, kostaisin, että ikänsä minua muistaisi. — Mutta Jumalan sanassahan sanotaan: "Ei ole kosto ihmisten vaan Jumalan." Niin! Väärinhän se tosin olisi! — Mutta miksi hän sitten saattoi minut tähän onnettomuuteen? — Mitä on minun tehtävä? — Aili neiti, hän kyllä on auttavainen ja hyväsydämminen. — Kuinka hellästi hän noita lapsiparkoja kohtelee, syöttää ja vaatettaa. — Mutta enhän häntä voi alentaa tällaista kurjuutta kuulemaan. — Tänne en enää jää. Pois tahdon, pois jonnekin tuntemattomaan paikkaan, minne ei tuttavani ylönkatseelliset silmäykset ylety, mistä äitini ei minua löydä. Oo, äiti, äiti! Hyvin luulit tyttäresi kasvattaneesi. Varoitit minua kyllä seisomaan viettelijöitä vastaan, mutta miksi et opettanut minua tuntemaan vaaran suuruutta, miksi et sanonut, kuinka oli sitä vältettävä. Nyt sen kyllä tiedän, mutta myöhään, myöhään. Lähden stasrotinnan puheille kohta, tunnustan kaikki ja sitten lähden. Niin!

Heittää kannun kädestään.

Hän uhkasi kostaa minulle kamalasti, jos hänen nimensä tahraan. Hänen nimensä! — Mutta mitäpä pahempaa voisi hän enää minulle tehdä, kuin mitä on tapahtunut. Huolinko minä hänen uhkauksistaan. Enpä huolikaan.

Lähtee.

Mutta stasrotinna!

Seisattuu.

Hän on niin tunteellinen, arka tällaisia asioita kuulemaan. Joutuisihan hän epätoivoon. — Voi Jumalani! Tule minulle avuksi!

II:n KOHTAUS.

Edellinen, Kaski.

KASKI.

Tulee. Itsekseen.

Tuossa hän onkin!

Ääneen.

Hyvä päivä, Emma!

EMMA.

Säikähtäen.

Sinäkö se olet?

KASKI.

Katsoo hetken kysyvästi.

Mitä?

Itsekseen.

Toistako hän —

Ääneen.

Vai niin! Lähden siis! — Mutta ennen lähtöäni tahdon välimme kuitenkin selväksi tehdä. Sano suoraan, saanko toivoa sinua omakseni, vai enkö.

EMMA.

Itsekseen.

Poika-parka! Totuutta en sinulle voi sanoa, pettää en sua voi.

Hyvästi!

Antaa kättä, menee.

EMMA.

Poika-parka!

Käy itkemään. Menee talon taakse.

III:s KOHTAUS.

Juho, hänen vaimonsa.

JUHO.

Hoipertelee pullo kädessä tuolla puolen aitaa, laulaa.

Mitä minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla ja ralla.

VAIMO.

Tulee perässä.

Juho, tule nyt kotiin!

JUHO.

Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?

VAIMO.

Etkö sinä häpee tuolla tavoin — ja vielä keskellä päivää. Ajattelehan, että poikasikin jo rupeaa ymmärtämään.

JUHO.

Mene hitoille, akka!

Vaimo tempaa pullon hänen kädestään.

JUHO.

Vai sinä uskallat. — Annatkos tänne.

Väistyvät oikealle takasin.

IV:s KOHTAUS.

Aili yksin.