I.
Yksinään seisoi Kolppanan synkän erämaan sydämmessä pienoinen tölli viime vuosisadan keskipalkoilla. Sodan myrsky oli pyyhkäissyt seudun autioksi asukkaista. Siellä täällä oli toki vielä joku lujempi käsi pysytteleinyt turpeessaan kiinni. Semmoinen oli myöskin tämän, Erätöllin, rauhallinen isäntä. Kyttä-Kaarleksi häntä yleensä nimitettiin. Aikoinaan oli hän ruotsalaisten riveissä taistellut Pietari Suuren sotalaumoja vastaan, oli joutunut vangiksi ja, päästyään vapaaksi sitten, saanut haltuunsa tämän töllin ynnä pienen maatilkun sen vieressä. Täällä eleskeli hän nyt nuoren kasvattinsa kanssa, jonka hän maantieltä oli nälkään nääntyneen suomalaisen vaimoihmisen rinnalta korjannut. Vanhan lehmänsä antimilla ja sillä vähällä, mitä vanhus pienestä pellostaan kokohon sai, elättivät he itseään, mutta erittäinkin metsän riistalla, sillä metsästys oli toki vanhuksen hartainta työtä. Vuosia kului hiljalleen ja pieni Mari kasvoi jo reippaaksi immeksi. Näytti siltä, kuin olisi vanhus täällä saanut elää elämänsä loppuun kaukana maailman melskeestä. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Eräänä kesäpäivänä ilmaantui niille tienoille loistava metsästäjäseura. Pian äkkäsivät vieraat Erätöllin ja päättivät asettua hetkeksi levähtämään. Nytkös töllissä elämä syntyi. Näytti siltä, kuin olisi rauhallisen peipposparin pesälle eksynyt parvi muukalaisia kirjavia lintuja, jotka siinä hyörivät, siksattivat ja kotkottivat mitä liekkin kieltä, josta ei nämä ymmärtäneet sanaakaan. Tyytymättömänä istui vanhus ovensuunpenkillä, äänetönnä katsellen odottamattomia rauhanhäiritsijöitä. Hän kyllä venättä osasi, mutta sitä eivät nuo puhuneet. Suurempi hätä oli Mari raukalla. Hän ennätti kuitenkin vieraitten näkyvistä piiloutua syvälle kiukaan koloon vaatteitten alle, ja siellä oli hän nyt kättyrässä tohtimatta hengittääkään. Kun vieraat olivat lähteneet, ja tyttö viimein uskalsi tulla näkyviin, huomasi hän suureksi kauhukseen, että ne olivat vieneet "äijän" [isoisä] mukanaan. Suuressa tuskassa ja toivottomuudessa vietti Mari suuren osan päiväänsä, kunnes viimein vanhus palasi. Hän kertoi olleensa vierailla oppaana ja sanoi saaneensa kultarahan palkaksi. Nyt muuttui silmänräpäyksessä Marin suru suurimmaksi riemuksi. Säihkyvin silmin katseli hän ihmeellistä aarretta, ihmetellen sen loistoa ja painoa.
Muutaman viikon päästä tultiin taasen vanhusta oppaaksi ottamaan. Tällä kertaa ei Mari ennättänytkään piiloon—suureksi onnettomuudekseen, sillä vaikka nyt vieraita olikin vaan kaksi, toinen nuori, toinen vanha herra, oli Mari pahemmassa kuin pulassa. Ne eivät tahtoneet mitenkään jättää häntä rauhaan kysymyksiltään ja silmäyksiltään. Erittäinkin oli tuo nuorempi ilkeä.
Kun syksy alkoi lähestyä rupesivat nämä kaksi yhä useammin täällä vieraissa käymään. Silloin tällöin tuli tuo nuorempi ihan yksinkin. Pietari herraksi oli Kyttä-Kaarle kuullut muitten häntä kutsuneen ja siksipä rupesi hänkin häntä nimittämään,—välistä paljaaksi Pietariksikin,—ja heistä tuli hyvät ystävykset. Terve tullut oli Erätölliin aina Pietari herra. Eikä hän koskaan lähtenyt sieltä pistämättä rahakolikkoa ukon kouraan. Ihmekö sitten jos vanhuksella oli ruskeassa kolpitsakaapissa "väkevääkin" tämän vieraan varalle. Vaikka yhäti ujona, palveli häntä Marikin aina mielihyvällä. Ensin oli Mari kyllä häntä pelännyt ja sanonut Pietari herraa "pahaksi", mutta nyt oli päinvastoin. Hän rohkeni jo katsoa Pietaria silmiinkin, ja äijänsä kanssa puhui hän Pietari herrasta aina mitä suurimmalla hellyydellä.
Eräänä syys-iltana oli Mari yksinään kotona. Vanhus oli mennyt kylään ja luvannut vasta seuraavana aamuna palata. Kolpitsan vieressä istui Mari jakkaralla rukkinsa ääressä iltaa viettäen. Ei häntä peloittanut. Hän oli niin tottunut täällä metsän sydämmessä yksin olemaan, oli niin monta syys-iltaa katsellut ikkunasta noita liikkuvia lyhty-paria, jotka Venäjän synkkiä erämaita öisin valaisevat, oli saanut tottua kuuntelemaan nälkäisten susien kamalaa ulvontaa. Hän luki silloin vaan iltarukouksensa, kuten äijänsä oli opettanut, ja tirkisteli sitten pelotta pienestä ikkunasta rösöisiä petoja, jotka ulkona vongeltelivat.
Nyt oli luonto ääneti. Kun rukki vaikeni, säesti ainoastaan siristävän sirkan loppumaton laulu hiljalleen äänettömyyttä, sillä eihän Mari usein sitä kuullutkaan. Rukin surina ja sirkan sirinä,—siinä kylliksi Mari neitosen ratoksi. Yhtä ahkeria kuin ne olivat milloin vuoroin, milloin yht'aikaa yksitoikkoista virttänsä vetämään, yhtä väsymätön oli hän niitä kuuntelemaan. Hänen päänsä oli painuneena eteenpäin, hänen vaaleat, purkaantuneet lettinsä peittivät osaksi valkeata, puoleksi paljasta rintaansa. Suuret siniset silmät katsoa tuijottivat kärpäseen, joka kuontalolaudalla hieroi yhteen takakoipiaan ja siipiään, ikäänkuin varustautuen johonkin suureen yritykseen. Vielä oli rukki liikkeessä, vielä olivat sormetkin työssä olevinaan, vaan pian taukosi rukki hyrräämästä kokonaan, päivettyneet kädet vaipuivat hervottomina lepäämään vaalealle esiliinalle. Sirkkakin vaikeni hetkeksi, ikäänkuin ei se olisi tahtonut häiritä rakkaan emäntänsä mietteitä.
Mitä mietiskeli Mari? Hän näytti niin suruiselta. Mitä surua olisi hänellä ollut? Eikö hän ollut keskellä elämän iloisinta kukkakenttää? Olihan hän täyttämäisillään seitsemäntoista, olihan hän terve, huoleton, saihan hän vapaana liidellä erämaan polkuja. Kasvatusisänsä rakasti häntä kuin taivaallista olentoa jonka hän sanoi Jumalan lähettäneen hänen vanhuutensa päiviä sulostuttamaan. Vai olisiko impi surrut kesän lähtöä, olisiko hän kammonnut kolkon talven tuloa? Ei! Jotakin erinomaista liikkui hänen rinnassaan. Suottako se noin valtavasti olisi aaltoillut. Ei noin syviä huokauksia jokapäiväiset syyt voineet esille tuoda.
Äkkiä kuuli hän koputusta ikkunassa. Aivan kuin unen utuisilta mailta viskattuna kolkkoon todellisuuteen, hypähti hän säikähtyneenä jakkaraltaan.
"Ken se? Tähän aikaan?" kysyi hän itsekseen, rientäen pää aivan pöpperössä ovea avaamaan.
"Hyvä ilta!" lausui joku tullen pimeästä näkyviin.
"Pietari herra! Näin myöhään!" huudahti Mari joutuen vielä enemmän sekasin.
"Ethän toki minua ulos ajane, vaikka näin myöhään tulenkin?" kysyi vieras painuen raskaasti oven suuhun lavitsalle.
Nyt huomasi Mari, että vieras oli aivan riutuneen näköinen ja riensi vettä noutamaan. Pian oli hän taasen tuvassa.
Vieras oli sillä välin heittäytynyt vuoteelle.
"Kiitos, tyttöseni, kiitos!" soperti tämä tarttuen ahnaasti vesikauhaan.
"Ohhoo, sepä maistui… Olen kulkenut koko iltapuolen erämaassa eksyksissä ja, joll'en olisi täältä pilkoittavaa valoa huomannut, olisin ollut hukassa". Näin kertoi Pietari herra hetkisen päästä.
"No, tahtonette syödäksenne", lausui Mari ruveten pöytää kattamaan. Käännettyään oikeinpäin valkean pöytälaudan, asetti hän sille pienen, puhtaan puulautasen. Sitten veti hän kiukaan suulta pienen mustettuneen savipadan esille, jonka hän toi lautaselle. Porstuan kaapissa olevasta kiulusta kaasi hän rahkamaitoa, Pietari herran herkkua, puukuppiin ja liidätti sen pöydälle. Pöytäkaapista otti hän nyt puulusikan ja veitsen, asettaen lusikan sievästi maitokupin viereen. Nyt tuli pöydän takana penkinkulmauksessa olevan leipäkannikan vuoro. Reippaasti sovitti neitonen sen uhkeata rintaansa vastaan ja leikata karautti muutamia kelpo viipaleita. Vielä tuli ruskeasta kolpitsakaapista näkyviin valkea pullo ynnä jalaton pikari. Ja nyt oli iltanen valmis.
Pää kätensä nojassa oli ylhäinen vieras katsellut suloisen immen reippaita liikkeitä.
"Eikö sinulla ole täällä ikävä?" kysyi hän käytyänsä istumaan pöytään.
"Mikä ikävä minulla olisi?" vastasi Mari luoden silmänsä maahan.
"Eikö sinulla ole ketään, jota ikävöitsisit, sukulaista——"
Mari antoi kieltävän vastauksen.
"—tahi sulhasta?" kysyi Pietari katsoen terävästi tyttöön.
Mari punastui.
"Kas niin, sinulla on sulhanen!"
"Eipä olekaan! Kuka minusta huolisi."
"Kukako sinusta huolisi. Heh! Jos minä olisin talonpoika, pitäisimpä suurimpana onnenani saada sinut vaimokseni", virkkoi Pietari äänellä, joka ei pilkkaa todistanut.
Mari punastui yhä enemmän.
"Tulisitko minulle?" kysyi nuori herra.
Mari oli ääneti.
"Vastaa nyt leikillä. Tulisitko vaimokseni jos talonpoika olisin"? kysyi Pietari jääden uteliaana vastausta odottamaan.
Pienen sisällisen taistelun jälkeen, jonka häveliäisyys ja pelko oli aikaan saanut, nosti neito äkkiä silmänsä, vastaten painolla: "Tulisin!" ja läksi kiireesti ulos.
"Olisiko hän minuun rakastunut?" tuumaili Pietari herra. "Hm! Sepä olisi romantillista, jos naisin hänet täällä, sanoen itseni joksikin hovin palvelijaksi … mutta ei! Hän on liian viaton, liian pyhä sellaisen petoksen uhriksi… Ja mitäpä jos vaimoni siitä tiedon saisi?… Miks'en ole hänen vertaisensa! Täällä silloin yhdessä metsästellä, kuherrella saisimme. Minun ei tarvitsi nähdä noita inhoittavia hovimiesten naamoja, ei hengittää hovin tukahduhtavaa ilmaa."
Mari tuli takasin, taarituoppi kädessä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut… Hänen silmänsä eivät olleet aivan samallaiset kuin ulos mennessä… Kasvot näyttivät pestyiltä. Vieras herkesi jo syömästä, juotuaan vähän taaria tuopista.
"No mitä nyt on tehtävä Mari kulta?" alkoi hänkin semmoisella äänellä kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Ajatko sinä nyt minut tuonne yön selkään."
"Minäkö ajaisin sinut! Enhän toki. Jää tänne vaan yöksi. Ethän sinä minulle mitään pahaa tehne. Minä luotan sinuun… Äijäni vuode on tämän yön tyhjänä; saat maata siinä". Näin jutteli tyttö kaikessa viattomuudessaan.
"Voi kuinka puhdas, viaton on hänen sielunsa. Harvinainen olento on hän", ajatteli hovimies, ja siltä näytti kuin olisi hän sydämmessään päättänyt kunniansa kautta olla "tekemättä mitään pahaa" immelle, joka häneen niin lapsellisella varmuudella luotti. Lapsi parka! Kuinka olisi hän voinut pelätä vaaraa, jota hän ei tuntenutkaan.
Pietariherra kyllä käsitti velvollisuutensa ja päätti seurata sen vaatimuksia, mutta kun veneen kerran kosken niskaan asti päästää, ei sitä voi estää alas menemästä.
Myöhään yöhön istuivat ystävykset pakinoiden minkä mistäkin. Pietari oli jo istahtanut Marin viereen, oli ottanut hänen kätensä omaansa, painanut hänen päänsä rinnoilleen—syleillyt häntä.——
Kun auringon ensi säteet pilkistivät tuuheitten kuusien lävitse metsästäjän asuntoon, tapasivat ne siellä kaksi taivaallisen onnen hurmaamaa rakastajaa, jotka vastanaineiksi olisi luullut.