ENSI KERTA NAAMIJAISISSA.
Minä kävelin jo siihen aikaan keppi kädessä ja jos olisin kehdannut, olisin mustat hansikkaatkin käteeni vetänyt. Vaikka itse olin vakuutettu siitä, että olin likinäköinen, ja vaikka lääkärikin silmiäni tutkittuaan oli samaa vakuuttanut, niin en kuitenkaan vielä saanut lasisilmiä itselleni ostetuksi. »Pince-nez'»tä kyllä välistä yrittelin pitämään, erittäinkin silloin, kun ei mitään tarkemmin nähtävää ollut. Kyllä minä pidin itseäni yhtä pulskana ylioppilaana kuin kukaan muukaan, ja olinhan kerran kuullut sanottavan, että minulla muka oli kauniit silmät, puhumattakaan tukastani, jota Weckströmin saksimiehet aivan ihailivat. Sanoivat, että siitä voisi vaikka peruukin tehdä.
Muuten pidin itseäni jo täydellisesti kypsyneenä »kavaljeerina:», mutta yhtä puuttui toki vielä. Minä en osannut eroittaa franseesin »tuureja» toisistaan. Siis heti ensi syksynä Fraasan tanssikouluun. Minusta tuli oikea mestari. Olisin osannut tuurit vaikka takaperin. Ja mitä lisätuuria siellä opin, ranskalaisine komentosanoineen. »Grand ronde» ja muut ne osasin kuin aapiskirjan. Nyt olin siis täydellinen kavaljeeri. Aloinkin oikein innolla »kurttiseerata» tyttöjä luistinradalla, iltahuveissa, esplanaadilla — aina missä sattui.
Mutta pian rupesin tuohon pelkkään kurttiisiinkin kyllästymään. Ja tuntui niinkuin ne rahat, joita noihin kulutin, olisivat menneet aivan suotta, ihan kuin kaivoon. Silmäni tavoittelivat jotain, sydämmeni etsi jotain… Se tunne oli niin suloinen, niin taivaallinen, mutta samassa niin salaperäinen, selittämätön… Oh! — Tuli kevätlukukausi. Yksi vaan sama tunne, sama ikävä! Matin-päivä lähestyi — silloin pääsisin ensimmäiseen maskeraadiin. Voi sitä onnea! Minä pääsisin naamiohuveihin, minä, joka olin saanut puolitoista tuntia arestia siitä, että menin ilman koulun rehtorin lupaa »Don Juan'ia» katsomaan. Niin, mutta olinhan nyt ylioppilas!
Mutta puku oli hankittava… Kas siinäkös huolta… Ostaa? Liian kallis! Lainata? — Mistä? Olin jo joutua epätoivoon… Silloin pelasti minut pulasta sukkela tuuma… Olihan meillä ompelumasina, jonka salaisuudet minäkin tunsin. »Minä ompelen itse puvun itselleni.» Niin tuumailin ja päätin ryhtyä toimeen. Löysin erään vanhan punaisen- ja keltaisen-kirjavan sohva-vaatteen, jonka huomasin nurin käännettynä kelpaavan mainiosti joksikin velikullan puvuksi. Eräänä iltana ei ollut ketään kotona. Minä ompelumasinan ääreen. Ja ennenkuin kukaan aavistikaan, oli puku valmis: leveät turkkilaiset housut, takki omaa kompositioonia kaikenlaisten kommusvenkkien kanssa, päähineeksi pitkä sarvekas myssy, punainen vyö, samallainen kulmikas kaulus. Kun vielä kumpaankin sarveen ja kauluksen jokaiseen helttuun olin pienen kellon liittänyt, oli suureksi ilokseni ja ihmeekseni oivallinen maskeraadipuku valmis. Kun Matin-päivänä olin lisäksi valkeat nais-sukat ja kirjavat tohvelit ostanut, saatoin rauhallisena odottaa illan tuloa.
Kello on jo puoli kahdeksan, mutta minäpä en vielä olekkaan täysissä tamineissa. Oivallinen pukuni vaati minkä missäkin vielä korjausta. Kun viimeinkin olin kiireestä kantapäähän puettu, otin kitarin selkääni, sovitin viulun vasemmalta olkapäältä riippumaan, pistin käsipelin oikeaan käteeni ja nahkapussiin muutamia pienempiä »instrumentteja.» Näin saavuin kello kahdeksan ajoissa ylioppilastaloon. Voi sitä kirjavaa joukkoa, voi sitä häärinää! Olipa siinä sen seitsemän velikultaa, oli siinä kaunotarta, munkkia, niin, kuka ne kaikki muistaakaan enää, erittäinkin kun minulla ei ollut kauan aikaa niitä katselemaan.
Kun näet jonkun aikaa olin siinä hämmästyneenä katsellut lukemattomia ihania sulottaria, keksahti kylkeeni yksi niistä — oikea keijukainen. Jo ensi silmäyksessä huomasin minä hänen solakan vartalonsa, sievän balettipukunsa, nätit jalkansa… Ei! Minä en voi sanoilla selittää sitä ihanata olentoa, jonka sain viereeni. Hän tarttui oikeaan käteeni, kysyen: »ketä sinä etsit…»
Voi peijakas tuota heleätä ääntä! Ketä sinä etsit, kysyi hän….
Sinuttelemaan rupesi heti… No sit' oli likkaa!
»Enhän minä tässä ketäkään» — yritin vastaamaan, kun tuo jo pujahti käteni ja rintani väliin, sanoen, että mennäänhän nyt tanssimaan. Hänen ei tarvinnut toista kertaa pyytää. Jo olivat jalkani liikkeellä, ja minä tanssijapyörteessä, suloinen olento rinnallani. Oi, se oli taivaallinen hetki. Tuntui niinkuin, niinkuin, kuinka sanoisinkaan, niinkuin olisin lämpimään vesiammeesen joutunut, jota ihanat, hyvänhajuiset kasvit ympäröivät ja josta enkelien tanssia sain ihailla taivaallisen musiikin soidessa… Ne hetket eivät koskaan palaja… Ei!
Kun viimein hurmautuneena vein käsissäni keijukaisen viereisessä huoneessa olevalle pehmeälle sohvalle, kuulin tämän pyörryksissä oihkaen pyytävän: »jotakin juodakseni.»
Minä kiiruhdin puhvettiin. »Kaksi lasia samppanjaa!» huusin aivan kuin ei muita ostajia olisi ollut laisinkaan.
Kiusallisen odotuksen jälkeen sain vihdoin mitä olin pyytänyt. Nyt harppasin pitkine koipineni yli tanssikentän suoraan keijukaisen luoksi.
Hän oli jo vironnut. Nyt juotiin samppanjaa ja ruvettiin paahkuroimaan kaikellaista, — mitä sylki suuhun toi. Sana sanalta, hetki hetkeltä ihastuin häneen yhä enemmän. Minä pyysin häntä kahteen ensimmäiseen franseesiin ja hän suostui jalomielisesti pyyntööni. Sitä onnea ei minulle ole koskaan sen koommin suotu.
Juuri kun me siinä pakinoimme, lähestyy meitä eräs lihavanläntä herrasmies omassa naamarissaan. Hän — sivistymätön — sinutteli enkeliäni. Minä olin koko ajan mitä suurimmalla huolella sanonut: »tahtooko neiti» tahi »onko neiti niin hyvä», kuten hienolla tavalla on puhuteltava. Niinhän meitä koulussa oli opettajiakin opetettu puhuttelemaan. »Onko opettaja opettaja X:ltä saanut opettajan kepin» oli siellä käsketty sanomaan. Vaikka ensin rupesi sydäntäni karmelemaan, kun näin enkelini hyvinkin herttaisella äänellä puhuttelevan tuota, lohdutin sitten kuitenkin itseäni sillä, että eihän hän, niin hieno ja sivistynyt, mokomasta poroporvarista toki huolisi.
Heidän siinä jutellessaan päätin käyttää tilaisuutta… Rahani olivat, näet, vähissä. Täytyi lähteä »vippaamaan.» Mutta turhaan etsin tuttavaa sellaisesta ihmispyörteestä…
Harmissani menin puhvettiin ja join pullon olutta… Rahaa jäi kaksi markkaa taskuun. Istuin siinä sitten miettien nykyistä tilaani. — Toisella puolen ihana olento, — toisella rahapula. Toiselta puolen tulvivat mieleeni ihannemaailman ihanimmat aatteet; teki mieleni ruveta runoilemaan. Toiselta taas huusi kukkaroni: — »rahaa.» Oo, tätä kurjaa maailmaa. Aatteiden täytyy väistyä tuon inhoittavimman aineen, kullan edestä. Ja kuitenkin, mitä on raha? Onko se mikään ihmiskäden kalliin tuote, jotta sen edestä kaiken maallisen kumartaa täytyy!
Franseesin alkusoitto herätti minut unelmistani. Pian löysin armahani, pian seistiin premier'illä, — minä komensin… Nyt kai arvoni kohoaa hänen silmissään, ajattelin tyytyväisenä… Hän kehoitti minua sinuttelemaan itseänsä ja minä suostuin riemulla siihen ehdotukseen.
Tanssin loputtua väheni kukkaroni vielä puolellatoista markalla. Mutta vähät siitä! Olinhan saavuttamaisillani taivaasta lähetetyn olennon. Minä ilmoitin hänelle kuka olin ja kerroin kaikki mitä itsestäni tiesin, — koko entisyyteni… Tuntui niin suloiselta puhua hänelle itsestäni.
Ennenkuin toinen franseesi alkoi, olin jo ehtinyt näyttää naamanikin hänelle — silmät hän tosin jo oli nähnyt naamarin lävitsekin. Nyt siis tanssimme rakastajien franseesia. Minä huomautin siitä enkelillenikin. Hän nauroi, en ymmärtänyt oikein miksi, mutta nauroi hän vaan.
Yrittelemällä yritin saada häntäkin puhumaan edes vähän itsestään, mutta siihen oli häntä mahdoton taivuttaa… Hän pysyi yhäti yhtä salaperäisenä kuin ennenkin… Minä kyllä luulin aavistavan hänen kasvojensa ihanuuden: mustat, tuliset silmät, kaunis pieni suu, sorea nenä, tuuhea kihara tukka — voi, minä näin tuon olennon jo selvemmin edessäni kuin sen mustanaamaisen keijukaisen, jonka kanssa tanssin.
Tanssi loppui… Minä yritin viedä hänet taasen puhvettiin. Olihan limonaadipullon hinta taskussa vielä, mutta ajatelkaas kuinka jalomielinen hän oli: »No, ei joka kerta tarvitse tarjota», sanoi hän suloisella äänellään. »Sinulta kuluu liian paljon rahaa.» Tuota puuttui enää. »Hänkö, maskeerattu nainen, pitää huolta minun kukkarostani! Se todistaa harvinaista hyvyyttä.»
Näin ajattelin ja päätin ryhtyä loppukohtaukseen. Minä tunnustin suoraan ja peittelemättä, että häntä rakastin, että olin valmis henkeni antamaan hänen edestään. Olkoon hän kuka hyvänsä.
Ja mitä vastasi hän? Enemmän kuin mitä olin odottanut. »Jos olette samaa mieltä silloin, kun otan naamarini pois ja nimeni ilmaisen — niin…» »Niin?» kysyin hengitystäni pidättäen. »Niin, saatte vastauksen, joka on teille mieleen», sanoi hän.
Samassa tuli taas tuo lihavanläntä herra. Minä poistuin. Menin takimmaisen puhvettihuoneen syrjäisimpään sopukkaan, saadakseni oikein kylmäverisesti arvostella, mitä olin tehnyt. Minä olin tunnustanut rakkauteni, siis kosinut. — Se ei ollut mikään pieni asia, sen ymmärsin. Pian vaivuin suloisiin unelmiin. Ajattelin, että jos tässä rupeaisikin papiksi, niin pääsisihän pikemmin naimisiin hänen kanssaan. Sitten tuumailin valmiiksi, millainen koti meillä olisi, kuinka hauska ja onnellinen, kuinka monta lasta — niin sitäkin ajattelin, mutta en rohjennut niin tärkeästä asiasta yksin päättää. Kaikki ajattelin valmiiksi, muuta ei enää puuttunut kuin hänen vastauksensa.
Olin näissä ajatuksissani istunut kauan aikaa, ehkäpä lienen sillä välin torkahtanutkin, kun huomasin sen ajan jo aikaa sitten tulleen, jolloin naiset ottavat naamarinsa pois, — kauniimmat ensin, rumimmat viimeiseksi.
Riensin nyt sykkivin sydämmin saliin. Harvalla oli enää naamari kasvoilla. Minä katselin ympärilleni, silmäni etsivät häntä… Kas tuolla hän on ovenpielessä! — »Mitä? Naamari kasvoilla vielä!… Mitä tuo merkitsee? Nyt ymmärrän… Hän ei tahdo ylvästellä kauneudellaan. — Niin, siinä selitys.» — Hänen arvonsa kohosi yhä silmissäni. — Siis vielä odotus tarpeen. Mutta se ei enää kauan kestänytkään. — Hän otti jo naamarinsa pois… Päätäni pyörrytti… Se tärkeä hetki lähestyi. Minä astuin suoraa päätä salin poikki hänen eteensä — katsahdin häneen, — kylmä väristys kävi läpi selkärankani.
»Te lupasitte antaa henkenne edestäni», sanoi hän. Hän teititteli nyt. »Mutta minä vapautan teidät siitä tarpeettomasta uhrauksesta, sillä» — tuo lihavanläntä herra lähestyi — »tässä on mieheni!»
Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä heräsin vasta pienemmässä puhvettihuoneessa. Istuin yksin pehmeällä sohvalla, edessäni — pullo samppanjaa. Kyyppäri seisoi vieressäni ja ravisti olkapäätäni vaatien rahoja…
»Mitä rahoja?» kysyin.
»Te käskitte tuoda pullon samppanjaa!» vakuutti poika.
»Mitä hulluttelette!» ärjäsin minä.
»Minäkö olin pullon samppanjaa käskenyt, minä, jolla ei ole kuin 50 penniä rahaa kukkarossa.» Kyyppäri meni pois, vieden pullon mukanaan.
Nyt seurasi pari raivon hetkeä.
»Oo, te kurjat naiset», huudahtin itsekseni, »näin saatatte te murtaa nuorukaisen sydämmen, nuorukaisen, joka on teitä kunnioittanut, jumaloinut, nuorukaisen, joka on korkeimpana päämääränään pitänyt pyhittää elämänsä naiselle, naisen onneksi. Kuinka saatoit sinä hetken huvin tähden haavoittaa nuoren sydämmeni? Tiedä, että tämä haava tulee verta vuotamaan. Kirottu ollos sinä, kirotut te kaikki!»
Minun mieleni teki puhua hänelle pari sanaa erojaisiksi, mutta sitä en voinut. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan. — Läksin siis kohta kotia, raastin päältäni nuot kirotut maskeraadivaatteet ja naissukat sekä päätin olla koskaan enää naamiohuveihin menemättä.