II.
Harhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.
— — — teidän sekaanne tulee vääriä opettajia, jotka vahingolliset eriseurat tuovat, ja kieltävät sen Herran, joka heidän ostanut on, saattaen heillensä nopian kadotuksen. 2 Piet. 2: 1.
Kirkon taistellessa vihollisiansa vastaan, syntyi sen omassa keskuudessa vielä suurempia vaaroja, kuin vainojen tuottamat onnettomuudet olivatkaan. Tarkoitamme harhaoppeja, jotka jo varhain kylvivät valheen ja eripuraisuuden myrkyllisiä siemeniä Herran seurakuntaan. Jo apostolein aikana tapaamme siellä täällä tämän harhaoppisuuden enteitä, mutta vasta toisella vuosisadalla alkaa se selvästi esiintyä, muodostaen erityisiä, kirkon ja raamatun opista enemmän tahi vähemmän poikkeavia lahkoja. Sen ilmiöt jakaantuvat alussa kahteen pääryhmään: toinen tähtää ykspuolisesti juutalaisuuteen, toinen taas perustuu pakanalliseen filosofiaan, johon se lainaa aineksia raamatusta, siten koettaen sulattaa kristinuskoa pakanallisen tieteen kanssa yhteen. Edellistä edustavat Ebionit ja Natsarealaiset, jälkimmäistä Gnostikot.
Kuten ennen on kerrottu, löytyi Jerusalemin seurakunnassa vanhimmista ajoista asti niitä, jotka puolustivat Mooseksen lain orjallista noudattamista juutalaisen tavan mukaan. Jerusalemin hävityksen jälkeen heräsi tämä käsitystapa, jonka yksipuolisuuden ja kiihkon apostolein oppi ja esimerkki oli saanut asettumaan, uuteen voimaan. Hadrianus oli nimittäin Jerusalemin raunioille rakennuttanut Aelia Capitolina nimisen kaupungin sekä kieltänyt Juutalaisia, joiden kapinoitsemisenhalua hänkin oli saanut kokea, siihen asettumasta ja erittäin uskonnollisia menoja siinä harjoittamasta, siten masentaaksensa heidän kansallistunnettansa. Tämä herätti juutalaiskristityissä innostusta sorrettua Mooseksen lakia puolustamaan ja muodosti Ebionien ja Natsarealaisten yhdistykset. Edelliset puolustivat ankarasti ympärileikkausta ja Mooseksen lakia, väittäen sen noudattamista välttämättömäksi autuuden ehdoksi kaikille kristityille, eivätkä tunnustaneet Paavalia apostoliksi, selvästikin siitä syystä, että hän niin jyrkästi poikkesi tästä katsantotavasta. Mutta vieläkin arveluttavampi oli se heidän väitöksensä, että Kristus oli vain ihminen, joka vasta kasteessa varastettiin jumalallisilla voimilla. Heidän käyttämässään n.k. Matteuksen evankeliumissa ei ensinkään löytynyt kertomusta Vapahtajan syntymisestä ja ylönluonnollisesta sikiämisestä, vaan se alkoi Johannes Kastajan historialla. Vähemmän ankarat olivat Natsarealaiset, jotka vaativat Mooseksen lain noudattamista ainoastaan juutalaisuudesta kääntyneiltä, puolustivat Paavalin apostolista arvoa eivätkä kieltäneet Kristuksen jumaluutta, vaan he takertuivat jo varhain Gnostikkojen pauloihin ja joutuivat siten vieläkin vaarallisemmille harhateille. Vielä neljännellä vuosisadalla tapaamme heitä Palestiinassa, Jordanin itäpuolella; Ebionien jäljet katoavat jo varemmin.
Siihen aikaan, jolloin kristinusko alkoi levitä maailmassa, olivat kreikkalais-roomalaisen sivistyksen kukat jo alkaneet lakastua. Vanhat uskonnot olivat jo aikoja sitten paljastaneet kelvottomuutensa eivätkä filosofein oppijärjestelmätkään enää voineet ihmisiä tyydyttää. Kaikille ajatteleville kävi vanhan maailman kykenemättömyys synnyttää jotain uutta päivä päivältä selvemmäksi, mutta ennenkuin pakanallinen tiede ja viisaus luopuivat herruudestansa, yhtyivät aikakauden nerokkaimmat ja voimakkaimmat henkilöt suureen työhön, jonka tarkoituksena oli luoda elähyttävää henkeä ja uutta voimaa vanhentuneisin oppikaavoihin ja sivistysmuotoihin. Kooten kaikkialta aineksia tähän suureksi aiottuun rakennukseen, koettivat he sulattaa yhteen kaikki tunnetut sivistysaineet, kuinka erinkaltaiset nämä sitten olivatkin. Näin syntyi uusplatonilainen filosofia ja sille uskottiin pakanamaailman tieteellinen taistelu kristillistä tunnustusta ja oppia vastaan. Ajan hengen tahraamana kietoutui moni kristittykin tämän uuden viisaustieteen pauloihin, ja täten syntyi itämaalaisten unelmain, kreikkalaisen filosofian ja kristillisten aatteiden sekoituksesta tuo eriskummallinen, eri tahoille kauas haaraantuva uskonnollinen oppijärjestelmä, jonka vaihtelevat ilmiöt tunnetaan gnostisismin yhteisellä nimellä.
Mahdotonta olisi yhdessä jaksossa täydellisesti esitellä Gnostikkojen oppia. Siitä löytyy nim. niin monta toisistansa eroavaa järjestelmää, jotka eivät sovi yhteiseen kaavaan, jommoista senvuoksi ei olekaan. Gnostikot jakaantuvat kahteen pääluokkaan: aleksandrialaiset ja syyrialaiset Gnostikot. Edellisten mietteiden pääkohdat, mikäli niitä voi yhteensovittaa, ovat seuraavat: Jumala on määräämätön, käsittämätön henkisyys; hän on tosin kaiken henkisen elämän alkulähde, vaan toiselta puolen persoonaton aate vain, joka ijankaikkisuudesta lepää tunnottomana, toimetonna. Itsetajuntaan pääsee tämä Gnostikkojen jumala vasta aioonein kautta, jotka, lähtien hänestä ijankaikkisen luonnonlain pakosta, hänen kera muodostavat valkeuden, puhtaan henkisyyden valtakunnan. Tämän jyrkkänä vastakohtana on aineen eli pimeyden niinikään ijankaikkisuudesta olemassa oleva valtakunta. Muutamat aioonit vaipuivat heikkoudesta aineesen, ja täten syntyneestä valon ja pimeyden aineksien sekoituksesta muodosti demiurgi, eräs alhainen aiooni, näkyväisen maailman. Ihmishenki semmoisenaan on puhdas ja valoisa, sen nykyinen saastaisuus riippuu siitä, että se on yhtynyt aineesen, joka on syntinen ja paha. Vapahtaaksensa aiooneja pimeyden vallasta tuli korkein aiooni, Kristus, maailmaan, opettaen esimerkillään ihmisiä ruumiinkidutuksilla voittamaan aineen, jotta heidän henkensä, kuoleman kautta vihdoin kokonaan vapautettuna ruumiin kahleista, pääsisi palajamaan valkeuden valtakuntaan. Vaan pysyäksensä itse vapaana synnistä, ilmaantui Kristus valeruumiissa, jonka vuoksi hänen kuolemansakin oli ainoastaan valekuolema. Syyrialaiset Gnostikot, jotka perustuivat Soroasterin oppiin, käsittivät valkeuden ja aineellisuuden valtakuntain keskinäisen suhteen vieläkin jyrkempänä, ijankaikkisesti sovittamattomana taisteluna, jota paitsi he muissakin kohden poikkesivat aleksandrialaisten veljiensä katsantotavasta. Jälkimmäisten etevin edustaja on Valentinus, eräs juutalaiskristitty, joka toisen vuosisadan keskipaikoilla vaikutti opettajana Aleksandriassa ja Roomassa; edellisistä mainittakoon Saturninus, jonka Hadrianuksen aikana tapaamme Antiokiassa.
Eräs kirkkohistorioitsija vertaa Gnostikkojen oppia kiehuvaan noitakattilaan, jonka savuisassa höyryssä esiintyy hurjasti muodostuneita kuvaelmia, ja tämä vertaus onkin hyvin sattuva, Heidän rohkeat, hehkuvan ja hillitsemättömän mielikuvituksen kannattamat ajatuksensa luovat mitä kummallisimpia näköaloja, joiden synkät, unelmankaltaiset haaveet vaihtelevissa muodoissa kiitävät silmiemme ohitse. P. raamatun ylevä oppi elävästä, persoonallisesta Jumalasta, joka vapaasta rakkaudesta loi maailman, sen kertomus syntiinlankeemisesta ja ihmiskunnan turmeltuneesta tilasta, evankeliumi ihmisten pelastuksesta Jesuksessa Kristuksessa — kaikki muuttuu Gnostikkojen oppijärjestelmissä totuuden irvikuvaksi, joka ei voi tyydyttää omaatuntoa eikä järkeä, Ja tätä uutta, ihmishengen omatekoista viisautta kokivat muutamat n.s. oppineet nyt levittää kristikunnassa, koska heistä oli muka alentavaista uskolla omistaa raamatun yksinkertaista oppia. Mutta heidän viisautensa levitti pimeyttä vain pettyneiden ihmisten sydämmiin, ryöstäen kaikilta, jotka siihen takertuivat, kristinuskon tarjoomat rikkaat aarteet sekä asettaen heidät turvattomina, toivottomina jatkamaan matkaansa elämän aavalla eksyttävällä merellä. Pian näkyivät seuraukset, Gnostikkojen alussa ankara elämä ruumiinkidutuksiesa ja kaikenlaisissa itsensäkieltämisissä synnytti vähitellen vastakohtansa, Monissa paikoin antautuivat he hurjaan epäsiveellisyyteen, väittäen lihan vallan siten helpoimmin masentuvan. Tälle kannalle asettuivat esim. Kainiitat ja Nikolaiitat, joiden hirvittävä epäsiveellisyys herätti inhoa pakanoissakin. Asiain näin ollen täytyi kirkon koota kaikki voimansa estääksensä tätä turmeluksen tulvaa hävittämästä viheriöitseviä niittyjänsä. Mutta vaikka gnostisismi ei kestänyt taistelua totuuden puolustajia vastaan, vaan vähitellen katosi näyttämöltä, jätti se kuitenkin tuntuvia jälkiä Herran seurakuntaan, sillä vielä kauan tämän jälkeen tapaamme kirkossa poikkeuksia raamatun osottamalta tieltä, jotka muistuttavat Gnostikoista, todistaen kuinka vaikea kristikunnan oli päästä vapaaksi heidän vaarallisista verkoistansa.
Mitä likeisimmin sukua Gnostikkojen mietteiden kanssa ovat ne haaveet, joita tapaamme persialaisen Manin eli Manichaeuksen perustamassa harhaopissa. Matkoillansa oli hän länsimailla pintapuolisesti tutustunut kristinuskoon ja kotia palattuansa koetti hän esi-isiensä pakanalliseen uskontoon sovitella muutamia sen totuuksista. Persialaiset papit surmauttivat hänen inhottavalla tavalla (277), mutta hänen perustamaa lahkoansa he eivät saaneet masennetuksi. Manilaisia tapaamme myöhempinä aikoina monissa paikoin kristikunnassa.