IX.
Kirkon ensimmäinen verituomio.
Kaikki haikeus, ja närkästys, ja viha, ja huuto, ja sadatus olkoon kaukana teistä kaiken pahuuden kanssa. Ef. 4: 31.
Kauvas oli kristillinen kirkko valtion lempilapsena, maallisten etujen suosimana eksynyt Herransa osottamalta tieltä. Kaikki, joille ristin salaisuus vielä oli kallis, surivat katkerasti Jesuksen tunnustajain suruttomuutta, velttoutta, siveellistä turmelusta. Turvaten Herran voimaan, kehottivat kirkon suuret johtavat henkilöt, joista tämä aika on verrattoman rikas, urhoolliseen taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan. He eivät peräytyneet Siionin muureilta, vaikka kuinka ankarasti vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, sillä he tiesivät, että Herra on läsnä seurakuntaansa loppuun asti. Mutta heidän jalosta kehotuksestaan ja esimerkistään huolimatta luopui moni kristitty, nähdessään kristikunnan turmeluksen, kirkosta, arvellen Herran sen ylönantaneen, koska Hänen Henkensä ei enää elähyttänyt sen jäseniä. Täten syntyi moniaita erikoisseurakuntia, joiden yleisenä tunnusmerkkinä on vaatimus ankaraan kuriin ja ruumiinkidutukseen. — Neljännen vuosisadan alkupuolella perusti syyrialainen Audius tämänkaltaisen erikoisseuran. Ankarasti moittien papiston ylöllistä elämää ja maallista mieltä, terotti hän lahkolaistensa sydämmiin, miten kristityn ehdoton velvollisuus on elämässään noudattaa apostolisen aikakauden yksinkertaisia tapoja, sen maallista köyhyyttä, nöyryyttä ja pyhyyttä, joita avuja kirkko, ylpeyden ja maailman ystävyyden pettämänä, yhä enemmän oli unohtanut. Kovasti vainottuina pakenivat Audiukselaiset erämaihin ja synkkiin metsiin, missä heidän jälkensä vähitellen katoavat. Samaan suuntaan opetti armenialainen piispa Eustathius. Hänkin perusti erikoisseuran, jonka jäsenet sitoutuivat mitä ankarimpiin ruumiinkidutuksiin; avioliittoakin pitivät he syntinä.
Älkäämme kevytmielisesti tuomitko näitä lahkolaisia, kuinka suuret heidän erehdyksensä monessa kohden sitten ovatkin. He vihasivat syntiä, surivat kirkon turmelusta sekä uskalsivat julkisesti moittia mahtavan, kunniastansa aran papiston maallista loistoa ja epäkristillistä elämää, ja tämä on heidän kunniansa kaiken vastaväitöksen uhallakin. Itsekkäisesti he luopuivat kirkosta, vaikkei Herran sana oikeuta ketään sitä tekemään, se kun päinvastoin vaatii jokaista kristittyä uskollisesti uhraamaan kaikki voimansa Heiran seurakunnan hyväksi sekä urhoollisesti taistelemaan siinä ilmaantuvia paheita vastaan, olkoon tämä taistelu lihalle ja verelle kuinka vaikea ja vastahakoinen hyvänsä. Mutta vaikka tämä totuus on muuttumattoman varma ja vaikka kirkkohistoria selvästi todistaa, että kirkosta luopuneiden eriuskoisseurat yhä kauemmas ovat eksyneet oikealta tieltä, kadottaneet elinvoimansa ja ennemmin tahi myöhemmin kokonaan kadonneet, siten todistaen ettei Herran siunaus ole heitä seurannut, niin varma on kuitenkin toiselta puolen, että hyvä paimen löytää eksyneet lampaansa maailman korvesta Siionin muurien ulkopuoleltakin, jos ne kuulevat Hänen äänensä. Ja sen tekevät kaikki, jotka nöyrällä sydämmellä totuutta etsivät. Ken uskaltaa kieltää näissäkin lahkolaisissa semmoisia löytyneen, miten ankarasti silloinen kirkko heitä sitten tuomitsikin ja vainosi?
Vanhoista harhaoppisista lahkoista eli manilaisuus vielä. Sillä oli monta ystävää ei ainoastaan Persiassa ja muualla itämaissa, vaan länsimaissakin. Etenkin rehotti sen rikkaruoho Pohjois-Afrikassa, mistä sen turmiolliset siemenet levisivät Italiaan sekä muihin maihin. Tuon tuostakin joutuivat Manilaiset vainon alaisiksi, mutta vaikka heidän lukunsa täten paljon väheni, ei lahkoa saatu kukistumaan, sen tunnustajat kun sukkelasti älysivät asettautua asianhaarojen mukaan. Osaksi muuttuneessa muodossa esiintyi tämä harhaoppi siinä lahkossa, jonka espanjalainen Priskillus neljännellä vuosisadalla perusti. Se saavutti monta tunnustajaa ja levisi laajalta Pyreneitten niemimaalla. Kirkon menettely Priskillusta kohtaan vaatii meitä kertomaan hänen oppinsa pääpiirteet, jos kohta nämä ovatkin suurimmaksi osaksi manilaista harhaoppisuutta eivätkä siis sisällä mitään uutta.
Hyvän alkuolennon rinnalla — niin hän opetti — on ijankaikkisuudesta olemassa, saatanan hallitsema aineen valtakunta. Jumalasta, samoinkuin pimeyden ruhtinaasta, on lähtenyt lukemattomia henkiä, jotka ovat alkuolentonsa kanssa sukua. Johtuen Jumalasta, ovat ihmissielut asettuneet taisteluun saatanaa ja hänen valtakuntaansa vastaan ja voitettuina tässä taistelussa ovat ne sortuneet aineellisen ruumiin kahleisin. Kanssakäymisen kautta taivaallisten henkien kanssa saapi tuo jumalallinen ihmissielu kuitenkin voimia säilymään turmeltumattomana, pahojen henkien sitä vietellessä. Täydellisesti vapahtamaan ihmisiä astui Kristus valeruumiissa maan päälle. Hän opetti ihmisiä, miten he ruumiinkidutuksilla saavuttaisivat yhä suuremman vapauden ja voiton aineen saastuttavasta, turmelevasta vaikutuksesta. — Priskillukselaiset vastustivat etenkin avioliittoa sekä lihan-syömistä, pitäen näistä y.m.s. luopumisen pyhityksen miltei nimenomaisena tunnusmerkkinä.
Tämmöisen opin arvosteleminen ei ole vaikea. Se on miltei kokonaan pakanallinen ja semmoisenakin ilman mitään syvempää ydintä. Sitä tuskin kannattaisi mainitakaan, ellei niin moni olisi takertunut sen pauloihin ja ellei kirkko taistelussa sitä vastaan ensi kerran olisi tarttunut mestaajan veriseen miekkaan, siten todistaen, kuinka kauas se jo tähän aikaan oli eksynyt oikealta tieltä menetystavassaan lahkolaisten suhteen.
V. 380 kokoontuivat Espanjan papit Saragossan kirkolliskokoukseen, missä Priskillukselaisten lahko julistettiin harhaoppiseksi. Piispat Itacius ja Idacius vaativat hallitusta avuksensa näitä lahkolaisia vastaan, ja keisari Gratianus julisti säädännön, jonka mukaan Priskillukselaiset olivat karkoitettavat Espanjasta, vieläpä kokonaan hävitettävät maan päältä. Erään keisarillisen maaherran vaikutuksesta saivat vainotut kuitenkin tämän päätöksen peräytetyksi, mutta Maximuksen hallitessa kävi heidän asemansa vaikeammaksi, kuin milloinkaan ennen. Bordeauxissa pidetty kokous tuomitsi heidät uudelleen. Priskillukselaiset vetosivat keisariin, joka silloin oleskeli Trierissä. Tänne saapuivat nyt lahkon johtajat sekä Itacius ja Idacius, jotka viimmemainitut kehottivat Maximusta kuolemalla rankaisemaan harhaoppisia. Toursin mainio piispa Martinus (k. 400), joka sattui olemaan kaupungissa, koetti kaikin voimin estää keisaria ryhtymästä verenvuodatuksiin, mutta tämä ei auttanut. Priskillus, kaksi hänen lahkoonsa vasta kääntynyttä piispaa sekä monta muuta tuomittiin kuolemaan ja mestattiin miekalla (385). Ensi kerran vuodatti kirkko nyt eriuskolaisten verta — vaan tämä ei ollut viimmeinen. Tämä tapaus ennustaa meille noita verisiä vuosisatoja, joiden vieriessä kirkko miekalla, rovioilla ja lukemattomilla muilla kidutuskeinoilla raivosi kaikkia eriuskolaisia vastaan. Näistä ajoista alkaen ei 12-13 vuosisataan ole olemassa uskonvapautta maailmassa! — Älköön kukaan kuitenkaan väärin käsittäkö meidän tarkoitustamme. Emme suinkaan millään tavoin tahdo puolustaa senkaltaista uskonvapautta, joka, irroittaen itsensä Jumalan sanasta, vaatii samoja oikeuksia ja mitä rajattominta vapautta kaikille seuroille ja lahkoille, olivat nämä sitten mitä laatua tahansa; päinvastoin on kirkon velvollisuus kaikkina aikoina ankarasti vastustaa ja keskuudestansa poistaa kaikkia eksyttäviä, p. raamatun sanasta poikkeavia harhaoppeja, vaan miekkaan se ei saa tarttua, sillä Herra ei uskonut sille semmoista asetta. Ennen vainottiin kirkkoa ja sen jäseniä surmattiin, nyt vainoo ja surmaa kirkko itse. Milloin se paremmin käsitti velvollisuutensa, milloin se voittosammin taisteli, vainottunako vai vainoovana? Ei kaipaa se kysymys vastausta.
Ajan puolustukseksi tulee meidän kuitenkin muistaa, etteivät kaikki hyväksyneet kirkon menettelyä Priskillukselaisia kohtaan. Ambrosius lausui mitä jyrkimmän moitteen tästä verisestä teosta sekä rikkoi kaiken yhteyden niiden piispojen kanssa, jotka olivat sitä puolustaneet. Samoin käytti itsensä vastamainittu Martinus Toursilainen. Urhoollisesti pakotti hän Maximuksen peruuttamaan käskyn, jonka mukaan kaikki Priskillukselaiset olivat surmattavat. Vielä oli siis tuo tunnettu vakuutus, ettei kirkko halaja vuodattaa verta, tosi sana ainakin muutamain kirkon edustajain suussa. Myöhempinä aikoina oli sen matkiminen mitä törkeintä ivaa!