V.
Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.
Sentähden vyöttäkäät teidän mielenne kupeet, olkaat raittiit, pankaat teidän täydellinen toivonne siihen armoon, kuin teille Jesuksen Kristuksen ilmestyksen kautta taritaan. 1 Piet. 1: 13.
Jos se kokemus, ettei mitään suurta ilman innostuksetta ole saatu toimeen, jo maallisissakin oloissa toteutuu, niin on tämä totuus vieläkin silminnähtävämpi hengellisellä alalla. Uskonnollista innostusta tapaamme aina Herran seurakunnassa kaikkialla, missä vain on ryhdytty työhön Jumalan kunniaksi. Kirkkaasti loistaa se meille apostolein elämästä ja heidän kirjoituksistansa, se säteilee meitä vastaan Jesuksen veritodistajain urhoollisesta kilvoituksesta ja uskonsankarein ylevästä työstä Herran viinamäessä, levittäen kaunista valoansa maan synkissä laaksoissa ja jalostuttaen ihmisten sydämmiä uhraamaan kaikki taistelussa epäuskoa ja syntiä vastaan. Mutta kirkkohistoria todistaa myös, että uskonnollisen innostuksen valo ihmisten sydämmissä on arka lahja, jota sen omistajain varovaisuudella tulee hoitaa ja ainoastaan Jumalan muuttumattomasti puhtaasen sanaan perustuvan uskon öljyllä ylläpitää, sillä jos sitä virittämään käytetään muita aineksia, menettää se kirkkautensa ja johdattaa harhateille. "Meillä on vahva profeetallinen sana", sanoo apostoli, "ja te teette hyvin, että te siitä vaarin otatte niinkuin kynttilästä, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne." Joka kerta kuin kristityt unohtaen tämän varoituksen poikkesivat Jumalan sanan opista ja mielikuvituksensa ohjaamina rupesivat Jumalan lupauksia ja ennustuksia selittämään, joutuivat he eksyttäville poluille, kuinka harras heidän innostuksensa edistää taivaan valtakunnan lähestymistä sitten olikin. Tämä on kokemus, jonka totuutta kirkkohistoria lukemattomilla todistuksilla todistaa. Jo varhaan tapaamme kirkossa tämänkaltaisia poikkeuksia Jumalan sanan osottamalta tieltä, vaikka täten syntyneet erikoisseurat vasta myöhemmin ilmaantuvat. Ensimmäinen suurempaa huomiota herättävä tämänlaatuinen lahko on se, jonka keskuudessa Montanuksen harhaoppi kehittyi.
Montanus oli kotosin Fryygiasta, missä ikivanhoista ajoista asti oli harrastettu mielikuvitusta liikuttavia uskonnollisia menoja. Tämä taipumus ilmaantui, vaikka tietysti varsin toisessa, ijankaikkisen totuuden puhdistamassa muodossa täällä syntyneissä kristillisissä seurakunnissakin, jota paitsi se luulo, että Herran tuhatvuotinen valtakunta oli hyvin lähellä lisäsi täkäläisten kristittyjen uskonnollista intoa, kehottaen heitä vainojen kovina päivinä innostuksen hetkinä unohtamaan nykyisyyden tuskat. Toisen vuosisadan keskipalkoilla esiintyi heidän keskuudessaan Montanus. Kerskaten erinomaisista ylönluonnollisista lahjoista, vieläpä väittäen olevansa Kristuksen lupaama parakleeta (lohduttaja), ennusti hän entisistä vainoista pelästyneille seurakuntalaisilleen uusia semmoisia, viehättäen sanankuulioitansa rohkeista vertauksista uhkuvalla saarnallaan. Montanus ennusti vanhurskaan Jumalan tuomion pian kohtaavan kirkon sortajia, kuvasi hehkuvilla sanoilla pian lähestyvän tuhatvuotisen valtakunnan kunniaa ja kirkkautta sekä kehotti kristityltä urhoolliseen uskontunnustukseen ja kilvoitukseen. Montanuksen kautta — niin hän opetti — oli kirkko saavuttava suuremman täydellisyyden kuin milloinkaan ennen, sillä nyt oli se aika tullut, jolloin Henki Kristuksen lupauksen mukaan oli ilmoittava ihmisille niitäkin salaisuuksia, joita ei Vapahtaja vielä saattanut opetuslapsilleen julistaa. Ollen kovin ankara itseänsä kohtaan, vaati Montanus kaikilta kristityiltä puhtautta ja nuhteetonta siveellisyyttä lausuen mitä kovimman tuomion niille, jotka eivät paastoomalla, marttyyrikuolemaa etsimällä sekä kaikenkaltaisella itsensäkieltämisellä harrastaneet ainoastaan hengellisen valtakunnan voittoa maan päällä. Kaikki maallinen ilo, oli se mitä laatua tahansa, oli hänen oppinsa mukaan syntistä; tosikristityn tulee sitä tarkasti karttaa samoinkuin kaikkien maallisten pyrintöjen pitää oleman hänestä kaukana.
Tämmöiset mielipiteet, joiden viehättäväisyyden Montanus sitä paitsi lumoavalla esitystavallaan sai vielä suuremmaksi, kokosivat hänelle tämän myrskyisän, uusia oloja valmistavan ajan vaiheissa paljon ystäviä, ensiksikin Fryygiassa, etenkin Pepuzan kaupungissa, ja sitten kaukana Wähän-Aasian rajojen ulkopuolellakin. Näistä ystävistä mainitaan jo alussa kaksi naistakin, Maximilla ja Priskilla, jotka, kerskaten hekin ylönluonnollisista lahjoistaan, ennustivat Jumalan valtakunnan lopullisista vaiheista maan päällä. Niin väitti esim. Priskilla, että Herra oli ilmestynyt hänelle vaimon muodossa sekä sanonut, että taivaallinen Jerusalemi oli ilmaantuva Pepuzan kaupungissa, joka paikka siis oli pyhänä pidettävä. Montanukselaiset hylkäsivät kaiken erityisen pappissäädyn, puolustivat jyrkän yksipuolisesti aatetta jokaisen kristityn pappeudesta sekä väittivät tosi kirkon löytyvän ainoastaan siinä, missä Hengen ylönluonnolliset lahjat, joista etenkin ennustuksen lahja on tärkeä, ilmaantuvat ja ovat vaikuttamassa. Katolisen kirkon oppia, mikäli se tähän aikaan oli järjestetty ja määrätty, he eivät tahtoneet vastustaa, vaikka heidän yksipuolinen katsantotapansa monessa kohden siitä erosi. Etenkin tulee meidän muistaa, että he väärin käsittäen Pyhän Hengen virkaa seurakunnassa mielikuvituksensa pettäminä perustivat kaikki väitöksensä tuohon välittömään valistukseen, jonka taivaallista syntyperää he eivät milloinkaan epäilleet. Täten himmentyi heidän käsityksensä ja armovälikappalten, erittäin sakramenttein, merkityksestä kalliista arvosta. Mutta jos meidän täytyykin myöntää, että tämmöisiä erehdyksiä ja niistä riippuvia varjopuolia löytyi Montanuksen perustamassa lahkossa, emme suinkaan silti saa halveksia sen suurta merkitystä kirkon historiassa. Montanukselaisten uskonnollinen innostus, joka ei epäillyt uhrata kaikkea Herran tähden, jalostutti Jesuksen tunnustajani urhoollisuutta, kehottaen kristityitä noudattamaan näiden uusien veritodistajain esimerkkiä, joiden oli tapana sanoa: "älä milloinkaan toivo saavasi kuolla vuoteellasi, vaan kuole marttyyrinä, sillä siten Hän kirkastetaan, joka kuoli meidän tähtemme," Kernaasti myönnettäköön että Montanukselaisten maltiton pyrkiminen saada verellänsä tunnustaa uskonsa ei ole Hänen käskynsä mukainen, joka on elämän ja kuoleman Herra ja jonka tahtoon meidän tulee tyytyä silloinkin, kun innokkaimmatkin toiveemme pettyvät; vaan ken ei toiselta puolen ole altis antamaan heille tätä erehdystä anteeksi? Ja arvostellessamme heidän orjamielisen ankaraa kirkkokuriansa, joka piti vapaaehtoisia ruumiinkidutuksia kristillisen elämän nimenomaisena tuntomerkkinä eikä epäillyt ehdottomasti sulkea jokaista törkeään syntiin langennutta ainaiseksi seurakunnan yhteydestä, on meidän tässäkin muistaminen, että he täten pyrkivät säilyttämään kristikuntaa puhtaana siitä yleisestä epäsiveellisyydestä, joka kaikkialta uhkasi sitä turmella. "Maailman suolana" vaikutti Montanuksen lahko kaikkien erehdyksiensä uhallakin paljon hyvää kirkossa, ja moni jalo henkilö löysi siinä ijankaikkisen elämän valon. Perpetua ja Felicitas, joiden urhoollisesta marttyyrikuolemasta edellisessä luvussa kerroimme, olivat montanukselaisia, ja tähän lahkoon kuului myös suuri kirkkoisä Tertullianus, joka tieteellisesti on esittänyt ja jäljestänyt Montanuksen omituiset mielipiteet. — Tämän miehen merkitystä kirkon historiassa sopii meidän siis tässä silmäillä.
Septimius Florens Tertullianus syntyi Kartagossa toisen vuosisadan keskipaikoilla. Hänen vanhempansa, jotka olivat pakanoita, kasvattivat hänen asianajajaksi ja puhujaksi, jommoisen viran Tertullianus mieheksi tultuaan saikin. Surutonna eli hän maailman synneissä, kunnes hän keski-ikäisenä kääntyi kristinuskoon. Toiset arvelevat marttyyrein jalon urhoollisuuden vaikuttaneen tämän muutoksen. Kääntymisensä jälkeen tuli Tertullianus syntymäkaupunkinsa seurakunnan presbyteriksi. Siellä hän kuoli v. 220. Hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan on meillä varsin vähän tietoja. Sitä täydellisemmin kuvaavat tämän merkillisen miehen monet kirjoitukset hänen luonnettansa ja hänen rikkaan henkensä tilaa. Tertullianus oli voimakas henkilö, joka, ankara kun oli itseänsäkin kohtaan, jäykästi vaati siveellistä puhtautta kaikilta kristityiltä urhoollisesti taistellen Herran tunnustajissakin yhä karttuvaa tapainturmelusta vastaan. Kaikki voimansa ja rikkaat lahjansa pani hän alttiiksi säilyttääksensä kirkkoa puhtaana tämän epäsiveellisen ajan myrskyissä ja estääksensä sitä hajoomasta erikoisseuroihin, joiden turmellusta tuottavia seurauksia ilmaantui kaikkialla. Montanukselaisten oppi, heidän siveellinen puhtautensa, heidän kehoituksensa kristityille kaikissa pysymään erillään maailman saastaisista oloista tarjosi Tertullianuksen ankaralle, synkkämieliselle luonteelle niin paljon viehättävää, että hän takertui heidän lahkoonsa. Tätä askelta arvostellessamme on meidän muistaminen, etteivät Montanukselaiset vastustaneet kirkon oppia sekä ettei Tertullianuskaan huomannut että heidän väitöksensä ainakin muutamissa kohden paljon poikkesivat siitä. — Tertullianus vastusti kaikin voimin maailmallista tiedettä, väittäen sitä harhaoppien ja kaiken eksytyksen siittäjäksi. Jokaisen ihmisen hengessä asuu — niin hän opetti — Jumalan tunto, vaikka tämä tunto tulee täydelliseksi vasta Kristuksen kautta. Ainoastaan kirkolla uskovaisten yhteydellä on totuus, eikä yksikään pääse totuuden valoon kristillisen seurakunnan ulkopuolella. Ilman kirkkoa ei ole mitään autuutta. Hän on katolisen kirkon rajattoman vallan jyrkimpiä puolustajia. Tertullianus oli erinomaisen tuottelijas kirjailija, on muodostanut latinalaisen kirkkokielen ja on tämänkin kautta saavuttanut varsin tärkeän aseman kirkon historiassa. Hänen kirjoitustapansa on nerokasta ja voimakasta, täynnä syvää tunteellisuutta ja aaterikasta. Nuo tuon tuostaki esiintyvät jyrkät käänteet, miehen synkkämielinen luonne, jonka ankaruutta hän ei koeta hillitä, vaikuttavat, että hänen kirjoituksiltaan puuttuu tuo kirjoitustavan sulous ja lauseiden sopusointu, jotka viehättävät meitä monen muun tämän aikakauden kirjailijain teoksissa. Puolueton arvostelija on kuitenkin pitävä näitä varjopuolia syrjäseikkana ja Tertullianuksen kirjoituksia lukiessaan aina myöntävä hänen olleen tiiman ajan aaterikkaimpia ja jaloimpia henkilöitä, jolle ainoastaan ani harva voi vertoja vetää.
Tertullianus oli ikäänkuin luotu apologeetaksi. Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka kykenemätön pakanallinen viisaus oli antamaan sielulle rauhaa. Sitä enemmän oli hän kääntymisensä jälkeen tullut vakuutetuksi kristinuskon pyhittämästä voimasta. Senpätähden puolustaa hän täydestä sydämmestään tätä uskoa, ylistäen sen jaloja vaikutuksia ihmiskunnassa. Lainaamme tähän otteen hänen "Apologeticus" nimisestä pakanoita vastaan kirjoitetusta teoksestaan kuvaamaan Tertullianuksen kirjoitustapaa sekä niitä oloja, joissa hän eli:
"Nyt tahdon teille kuvata kristittyjen kaunista vaellusta. Me kristityt olemme yksi ruumis yhteisen uskonnon, jumalallisen oppimme sekä toivomme liiton kautta. Me kokoonnumme yhteisesti ikäänkuin suljetuissa riveissä Jumalaa ylistämään. Tämmöinen väkivalta on Jumalalle otollinen. Me rukoilemme myös keisarein, heidän virkamiestensä, maailman mahtavain sekä yleisen rauhan puolesta. Me kokoonnumme p. raamattua tutkimaan, me ravitsemme uskoamme pyhillä veisuilla, me tuemme toivoamme ja noudatamme vainonkin aikoina jumalallisten ohjeiden kuria. Kokouksissamme annetaan neuvoja, niissä vallitsee jumalallinen tarkastus, sillä olemme vakuutetut Jumalan läsnäolosta. Meitä johdattavat kokeneimmat vanhat miehet, jotka ovat saaneet tämän kunnian hyvän maineensa vuoksi eikä rahalla; sillä rahalla ei osteta mitään jumalallista. On kyllä totta, että meillä on jonkunlainen yhteinen rahasto, mutta me emme kokoa mitään rahalle alttiille uskonnolle. Kerta kuukaudessa antaa jokainen kohtuullisen rahasumman, jos tahtoo ja voi, sillä ei ketään pakoteta sitä tekemään. Näitä varoja ei käytetä huveihin eikä juominkeihin, vaan lahjoiksi köyhille sekä avuksi isättömille ja vanhoille. Ja siitä te meitä moititte, että me rakastamme toinen toistamme teidän meitä vihatessanne. Me olemme valmiit uhraamaan henkemme toistemme puolesta, kun te sitä vastoin murhaatte toisianne. Te syytätte kristityltä kaikista sattuneista onnettomuuksista. Jos Tiber-joen vesi nousee liian korkealle, jos Niilivirta ei kostuta peltoja, jos nälkä taikka rutto sattuu, niin te heti huudatte: kristityt petojen eteen! Eiköhän semmoisia onnettomuuksia tapahtunut ennen kristittyjen esiintymistä? Warmaankin tapahtuu niitä nyt vähemmässä määrässä kuin ennen, sillä kristittyjen rukousten tähden on Jumala armahtavampi. Onnettomuudet tulevat teidän synteinne vuoksi. Mutta — niin väittänette — sehän todistaa meidän Jumalaamme vastaan, että mekin, jotka Häntä palvelemme, joudumme niiden alaisiksi. Tietäkäät, että vasta ajan lopussa on palkinto ja rangaistus tuleva. Meille ovat nämä koetukset varoitukseksi, eikä meidän ole niin vaikea kuin teidän niitä kärsiä, kun eivät sydämmemme ole kiinnitetyt maallisiin. Jos luulottelette itseänne, että nämä onnettomuudet tulevat meidän tähtemme, miksikä sitten teidän jumalanne eivät varjele teitä niiltä? Te syytätte meitä kelvottomiksi yhteiskunnan jäseniksi. Mutta mehän teemme kauppaa, harjoitamme maanviljelystä ja laivaliikettä sekä suoritamme veromme tunnon mukaan. Hullutuksissa vain emme tahdo olla osallisina; ainoastaan ravintolanisännillä, myrkkyjuomain valmistajilla y.m. senkaltaisilla on syytä moittia meitä siitä, ettemme tuota heille mitään tuloja. Pahantekijöitten joukossa ei löydy kristityitä. Ainoastaan me olemme viattomia, sillä Jumala ja täydellinen mestari on meille viattomuutta opettanut. Meidän siveysoppimme on puhtaampi ja täydellisempi kuin teidän; meidän keskuudessamme ovat saastaiset ajatuksetkin eivätkä ainoastaan pahat teot kielletyt. Jumalan, emmekä maaherran tuomiota me pelkäämme. Useat teistä pitävät meitä filosofi-yhdistyksenä. Miksikä ette siis suo meille samaa vapautta, kuin filosofit nauttivat, etenkin koska olemme näitä siveellisemmät? Meitä verrataan filosofeihin siitä syystä, että nämä ovat lainanneet paljon meidän pyhästä kirjastamme. Heidän esimerkkiänsä noudattaen ovat muutamat, harhaoppiset ja gnostikot, sekoittaneet meidän uutta oppiamme filosofillisiin väitöksiinsä. Tämmöistä oppia emme hyväksy, vaan asetamme sitä vastaan uskontunnustuksemme. Mutta te pilkkaatte meitä, kun esittelemme puhdasta oppia, ja kuuntelette sitä vastoin mieltymyksellä filosofein väärentämää oppia. Ja vaikka tämä meidän oppimme olisi vääräkin, niin on se hyödyllinen ja parantaa meitä. Mitä syytä teillä siis on rangaista meitä siitä? Korkeintain sopisi teidän meitä siitä pilkata. Mutta — niin sanotte — miksi sitä valitatte, että me teitä vainoomme? Itsehän etsitte kärsimisiä, rakastatte kai siis niitä, jotka semmoisia teille tuottavat. Me vastaamme: kärsimiset semmoisinaan eivät tuota meille iloa, vaan voitto riemun tuottaa, samoinkuin sota sotamiehelle on vaivaloista, mutta voitto riemuisa. Mutta me voitamme, kun me surmataan. Teidän on tapana kunnioittaa urhojen niinkuin esim. Reguluksen kärsivällisyyttä, vaan meitä pidätte mielipuolina. Tehkäät loppu meistä, hyvät maaherrat; pääsettehän kansan suosioon, jota enemmän kristityitä tuomitsette, ristiinnaulitsette, kidutatte! Veremme on kristinuskon siemen. Me kiitämme teitä, kun meitä tuomitsette, sillä olemme vakuutetut, että Jumala silloin julistaa meidät rangaistuksesta vapaiksi."