VIII.
Jerusalemin hävitys (v. 70).
— ne päivät pitää tuleman sinun ylitses, että sinun vihollises ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun jolta kulmalta.
Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses jotka sinussa ovat, ja ei jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes sinun etsikkos aikaa tuntenut. Luuk. 19: 43-44.
Jo kauan olivat roomalaiset maaherrat saaliinhimollaan ja sorrollaan rasittaneet Juutalaisia, jotka sentähden monta kertaa olivat ryhtyneet aseisin sortajiansa vastaan. Mutta turhat olivat heidän kapinansa aina olleet, sillä Rooman sotajoukot pakottivat heidät joka kerta jälleen kuuliaisuuteen. Kovin oli sorto Neron asettaman maaherran Gessius Floruksen aikana, ja onneton kansa kokosi vielä kerran (v. 66), muinaisuutensa muistojen innostuttamana, kaikki voimansa särkeäksensä Rooman ikeen, joka niin raskaasti painoi sen niskoilla. Samaan aikaan olivat he lisänneet syntivelkaansa Jaakop nuoremman surmalla, siten lähestyttäen vanhurskaan Jumalan tuomion päivää. Heidän onnistui kuitenkin ensin pakottaa Roomalaiset poistumaan Jerusalemista, mistä myös siellä olevat kristityt, aavistaen kaupungin kovaa kohtaloa, pakenivat, vetäytyen syrjäiseen Jordanin toisella puolella olevaan Pellaan. Neron käskystä kokosi sotapäällikkö Vespasianus 60,000 miestä, marssitti ne Galileaan ja valloitti siellä monta kaupunkia. Uhkaavina lähestyivät roomalaiset kotkat vihdoin pyhää kaupunkiakin ja rupesivat sitä piirittämään. Selotein hurja ja vimmastunut joukko, joka oli yllyttänyt kansan kapinaan ja Jerusalemissa perustanut hirmuvallan, lisäsi onnettomuutta, ja kun sitten 20,000 miehen suuruinen Idumealainen ryövärijoukko väkivallalla tunkeusi kaupunkiin, nousi hätä äärettömän suureksi. Vasituinen piiritys alkoi huhtikuussa v. 70. Sitä johdatti Vespasianuksen poika Titus, sillä edellinen oli vähää ennen julistettu keisariksi ja palannut Roomaan. Pääsiäisjuhlan vuoksi oli kaupunkiin kokoontunut summattoman paljo väkeä ja jo heti piirityksen alussa tuli kova ruokatavarain puute. Päivä päivältä hetki hetkeltä kasvoi onnettomuus entistä kauheammaksi. Luonnottominkin ruoka oli herkkua, ja jos joku yön pimeässä oli uskaltanut hengen vaarassa mennä kaupungin ulkopuolelle kokoamaan vähän kasveja ravinnokseen, täytyi hänen, jos hän pelastui roomalaisilta etuvartiajoukoilta, ensimmäiselle häntä väkevämmälle luovuttaa kaikki. Eräs juutalainen Josefus, joka omin silmin näki nämä kauhistukset, on sittemmin jouduttuaan roomalaiseen vankeuteen, kirjoittanut kansansa historian ja siinä kuvannut myöskin kysymyksessä olevia tapahtumia. Lainaamme tähän muutamia otteita hänen kertomuksestansa Jerusalemin viimmeisistä vaiheista:
"Varallisuus ei auttanut ketään, sillä nälän suuretessa kiihtyi kapinoitsijain ja ryövärein raivo ja vallattomuus. Jotka vielä olivat voimissa saivat kärsiä kovia kidutuksia, sillä heiltä vaadittiin väkisellä ruoka-aineita, koska heidän ulkonäkönsä muka ilmaisi, että heillä semmoisia oli; nälkään nääntyvät saivat olla rauhassa, heillä kun selvästikään ei ollut mitään. Kurjaa oli ruoka, ja kyynelet kiertyivät silmiin, kun näki väkevämmän käyttävän voimaansa ja heikon vaikeroivan vain. Vaimot veivät ruuan miehiltänsä, pojat isiltänsä, ja — mikä oli kaikista surkeinta! — äiditkin ottivat leipäpalasen lastensa suusta eivätkä enää armahtaneet rakkaita, kuihtuvia pienokaisiansa. Kun he tällä lailla ylläpitivät kurjaa elämäänsä, tulivat kapinan alottajat ryöstämään heiltä viimmeisetkin murut. Katot olivat täynnä nälkään nääntyviä naisia ja lapsia, kaduilla makasi joukottain kuolleita vanhuksia. Hahmujen näkösinä vaelsivat pojat ja nuorukaiset kaupungissa, kunnes kuolleina kaatuivat maahan. Nuo kurjat ihmiset eivät jaksaneet kuolleita sukulaisiansa haudata, ja joka vielä olisi kyennyt sitä tekemään, kammoksui kuolleitten ääretöntä lukua sekä omaa epätietosta kohtaloansa. Ei itkuakaan eikä vaikeroimista enää kuulunut: nälkä tukehutti kaikki sydämmenliikutukset. Kuivin silmin katselivat kuolemaan vihityt uhrit niitä, jotka ennen heitä olivat päässeet lepoon. Äänetön hiljaisuus — kamalan kuoleman yö — vallitsi kaupungissa. Mutta kaikista hirmuisimmat olivat ryövärit, jotka puutteesta horjuvina juoksivat talosta toiseen, kuten hullut koirat, syöden lopuksi vanhoja heiniä ja kenkiäkin". Muiden hirveiden yksityis-seikkojen ohessa kertoo Josefus seuraavankin kauhean tapauksen. Eräs korkeasukuinen ja rikas vaimo, kotosin Pereasta, oli sodan syttyessä paennut Jerusalemiin. Sotamiehet ryöstivät häneltä vähitellen kaikki, kunnes onnettomalla, joka turhaan oli koettanut saada heiltä surmansa, ei ollut muuta omaisuutta jälellä, kuin pieni rintalapsi. Puoleksi mieletönnä onnettomuudesta ja tuskasta puhui vaimo lapsellensa: "onneton lapsi, miksi sinun säästäisin sodan, nälän ja kapinan päivinä? Ole minulle ruuaksi, kapinoitsijoille kostonhaltiaksi, maailmalle saduksi, joka ainoana vielä puuttui Juutalaisten onnettomuuksissa". Näin sanoen tappoi hän lapsensa ja rupesi sen lihaa ruuaksi keittämään. Nälän raivossa tulivat sotilaat jälleen, tunsivat hajun keitoksesta ja vaativat sen esille. Kauhuksensa näkivät nyt näyn, joka oli heillekin liian hirvittävä, ja kun lisäksi kuulivat kärsimisistä jähmettyneen äidin kylmästi lausuvan: "minun on lapsi, minun tekokin. Syökäät, älkäätkä olko naista heikommat, äitiä tunnokkaammat", kiiruhtivat he vapisevina pois, "vaikkeivät suinkaan", niin sanoo Josefus, "kernaasti suoneet vaimolle tätäkään ruokaa". Ken ei tätä lukiessaan muista Vapahtajan sanoja: "voi raskaita ja imettäväisiä niinä päivinä"!
Tämmöisiä näytelmiä, joiden kauhut saavat veren suonissamme hyytymään, nähtiin tähän aikaan pyhässä kaupungissa. Sen kostonpäivät olivat nyt täytetyt, vanhurskaan Jumalan tuomio tullut. Moni pitänee kertomustamme kaikkia inhimillisiä tunteita liiaksi loukkaavana, mutta miksi koettaisimme unhottaa synnin seurauksia, miksi salata sen kauhuja? Ennustaahan Jumalan sana maailmalle vieläkin kamalampia tapahtumia, emmekä tiedä milloin koko tämän maailman syntimitta on täytetty ja sen viimmeinen hetki tullut. Kristityn velvollisuus on niin tarkastella menneiden aikojen vaiheita, että ne todella tulevat olemaan hänelle opiksi ja varoitukseksi tässä pintapuolisessa ja kevytmielisesti iloisessa maailmassa. Ajatellessaan Jerusalemin onnettomuutta, muistaa hän lohdutukseksensa myös, etteivät kristityt olleet siinä osallisina, ja luoden silmänsä tulevaisuutta kohti, toivoo hän luottamuksella, että kun Jumalan viimmeinen suuri tuomio hävittää maailman eikä jätä kiveä kiven päälle, Jesuksen tunnustajat silloinkin pelastuvat hävityksen kauhistuksesta.
Säälien Jerusalemin onnettomia asukkaita, koetti jalomielinen Titus monta kertaa saada kaupunkia antautumaan. Mutta kun tämä ei onnistunut, vaan Juutalaiset yhä vieläkin puolustivat itseänsä tuolla toivottomuuden hurjalla urhoollisuudella, kaivatutti hän uudet vallitukset, joiden avulla hänen onnistui valloittaa tärkeä Antonia niminen linna. Lopuksi tekivät Roomalaiset suuren rynnäkön, jonka kautta melkein koko kaupunki joutui heidän haltuunsa. Ainoastaan Siionin linnassa ja temppelissä puolustivat juutalaiset vielä itseänsä. Kun eivät Roomalaisten piirityskoneet pystyneet särkemään temppelin vankkoja muureja, sytytettiin sen etupihat tuleen. Juutalaiset sotilaat vetäytyivät sisälle temppeliin, minne Roomalaiset heitä miekka kädessä seurasivat. Täällä syntyi kova taistelu. Vihdoin heitti roomalainen sotilas palavan kekäleen kaikkein pyhimpään: tuhaksi paloi komea rakennus ja koko kaupunki tasoitettiin maahan. "Minä luulen sanoo Josefus, puhuessaan Jerusalemin hurjista puolustajista, että, jos Roomalaiset kauemmin olisivat viipyneet kostamasta näille vallattomille, kaupunki joko olisi vaipunut maan alle, taikka olisi vedenpaisumus tahi Sodoman salamat sen hävittäneet, sillä siinä löytyi paljoa jumalattomampi suku, kuin se jota nämä onnettomuudet kohtasivat". Eikä hän kuitenkaan ajatellutkaan tämän sukupolven verrattomasti suurinta rikosta! Hän ei tietänyt, kenen veri näin kovalla kostolla tuli heidän päänsä päälle, vaikka sanasta sanaan nyt toteutui mitä Herra itse oli Jerusalemista ennustanut.
Kuusi kuukautta oli piiritystä kestänyt, Josefus arvaa taistelussa kaatuneiden, nälkään ja ruttoon kuolleiden luvun 1/2 miljoonaksi, vaan jos tässä onkin liikaa, oli heidän lukunsa kaikessa tapauksessa tavattoman suuri. Ne, jotka jäivät eloon, myytiin orjiksi taikka vietiin vieraisin maihin. Mitä Jumala jo Mooseksen ajoista asti oli ennustanut Israelin lapsille, jolleivät kuulisi "suuren profeetan" ääntä, oli nyt tapahtunut, Halveksittuina ja vainottuina, ilman kotoa ja isänmaata ovat he tästä ajasta saakka eläneet muukalaisina kaikissa maissa. Ei milloinkaan ennen ole Jumalan tuomio niin kauan ja raskaasti kohdannut tätä kansaa. Waan tätä ajatellessamme on meidän myöskin muistaminen, että Juutalaiset vielä nytkin, vaikka he eivät ole tunnustaneet Jesusta Kristukseksi, vaan jääneet Hänen seurakuntansa ulkopuolelle, kuitenkin yhä edelleenkin ovat Jumalan kansa. Jo se seikka, että he, vaikka hajoitettuina kaikkiin maihin ja vuosisatojen kuluessa mitä kovimman sorron alaisina, kuitenkin ovat olemassa kansana, vetää huomiomme puoleensa, sillä toista sen vertaista ilmiötä ei tiedä historia kertoa. Kovimpienkin kohtaloiden uhalla ovat he säilyttäneet kansallisuutensa, muinaiset muistonsa ja tulevaisuuden toivon, vieläpä tuon omituisen ulkonäkönsäkin, joka niin helposti erottaa heidät kaikista muista ihmisistä. Etsiessämme Jumalan sanasta selitystä tähän historialle selittämättömään arvoitukseen, löydämme monen muun ennustuksen ohessa myös seuraavat Paavali apostolin sanat Rooman kristityille: "en minä tahdo salata teiltä, rakkaat veljet, tätä salaisuutta, (ettette itsellenne ylpeilisi), että paatumus on puolittain Israelille tullut, siihen asti kuin pakanain täydellisyys tulis, ja niin pitää kaikki Israel autuaaksi tuleman". Ihmeen selvällä tavalla yhtyvät raamatun muut ennustukset Juutalaisten tulevaisuudesta näihin merkillisiin sanoihin, julistaen tälle kansalle vielä arvaamattoman jalon ja suuren aseman Jumalan valtakunnan lopullisissa vaiheissa maan päällä. Tässä tulevaisuuden valossa tahtoo kirkkohistoria sentähden heidän pitkää alentumisen tilaansakin arvostella, kun se, Jerusalemin hävityksestä kerrottuaan, on pakotettu pitämään Jumalan omaa kansaa totuuden tieltä kauas eksyneenä muukalaisena, jonka vaiheet ovat sille vieraat. Kun kristityt kansat kerran veljenänsä uskossa Vapahtajaan tervehtivät tätä muukalaista, on kirkkohistoria jälleen antava Juutalaisille ensimmäisen sijan lehdollansa, niinkuin ennen kirkon varhaisimpina aikoina Abrahamin lapset olivat sen jaloimmat sankarit ja ylevimmät edustajat.