XVII.
Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.
Katso Herran, Herran silmät näkevät syntisen valtakunnan, niin että minä sen juuri maan päältä peräti kadotan, vaikka en minä kuitenkaan Jaakopin huonetta ratki kadota; sanoo Herra. Am. 9: 8.
Näiden vaiheiden ohessa esiintyvät Länsi-Rooman keisarikunnan kuolemanenteet vuosi vuodelta yhä selvemmin. Sen maakunnissa, Galliassa, Britanniassa, Hispaniassa ja Afrikassa asui germanilaisia kansoja, "liittolaisina" taikka julki-vihollisina määräten kaikki olot mielensä mukaan, ja mahdoton on kuvailla sitä hajanaisuutta, sitä henkistä ja aineellista kurjuutta, joka on havaittavana kaikkialla tuossa ennen mahtavassa valtakunnassa. Itse Italiaankin tunkeutuivat barbarit tuon tuostakin, siten selvästi osottaen, ettei Rooman suuruus enää ollut kuin tyhjä nimi, jota ei kukaan pelännyt. V. 410 marssitti Länsi-gotilaisten kuningas Alarik sotajoukkonsa "ikuisen" kaupungin edustalle, valloitti yöllisellä rynnäköllä tuon "voittamattoman" Rooman, joka ei kahdeksaan vuosisataan ollut nähnyt vihollisia muuriensa sisäpuolella. Kolme päivää kaupunkia ryöstettiin, ainoastaan kristittyjen kirkkojen kalliit koristukset ja kultaiset astiat säästettiin. Viidennen vuosisadan keskipalkoilla lähti Hunnilaisten kuningas Attila, tuo "Jumalan vitsa", jonka paljas nimi oli kansainvaellusten hirveisiin verenvuodatuksiin tottuneen aikakauden kamalin kauhu, kauan oltuaan Itä-Rooman vitsauksena, läntistä keisarikuntaa miekan terällä valloittamaan. Ryöstäen, polttaen, hävittäen kulki hän aina Loire-joelle asti, kunnes Aetiuksen kuuluisa voitto Katalaunian tasangolla (451) keskeytti hänen voittoretkensä. Paluumatkalla poikkesi Attila, joka ei suinkaan pitänyt itseään voitettuna, Italiaan, marssittaen sotajoukkonsa Roomaan asti. Mitä kurjimmalla tavalla paljastaa keisarikunta kykenemättömyytensä tätä, samoinkuin lukuisia muita vihollisiansa vastustamaan, se on kuin kuoleman kanssa taisteleva vanhus, joka ei enää jaksa kättänsäkään nostaa. Ruostunut, murtunut on Rooman ennen voittosa miekka; veltostunut, voimaton sen kansa. Mutta Attilan uhatessa tuota "ikuista kaupunkia", astuu sen muurien takaa häntä vastaan aseeton mies, jota barbari ei kykene vastustamaan, siten antaen meidän aavistaa, että Rooman mahtavuuden aika ei vielä ole mennyt, vaikka se vastedes esiintyy aivan toisella tavalla kuin ennen. Tämä mies on Rooman piispa Leo Suuri. Hänen arvokas käytöksensä ja vakava puheensa teki niin syvän vaikutuksen Attilaan, että tämä ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana suostui rauhaan sekä poistumaan Italiasta.
V. 440 oli tämä Leo päässyt Rooman piispaksi. Hän on sama mies, joka niin tuntuvasti otti osaa Kalcedonin kirkolliskokoukseen, ja koko hänen käytöksensä osottaa selvästi, että hän piti itseään etevämpänä kirkon kaikkia muita palvelijoita sekä vaati itselleen vastaavaa kunnioitusta. Samaan suuntaan olivat muutkin Rooman piispat jo ennen Leon aikoja työskennelleet, vaikka tämä heidän tarkoituksensa ei vielä niin selvästi esiintynyt. Tällainen vaatimus, jolle "ikuisen kaupungin" vanha maine lisäsi voimaa, perustui siihen väärään käsitykseen, että muka Vapahtaja, lausuessaan Pietarille "tälle kalliolle tahdon minä seurakuntani rakentaa" oli hänelle uskonut koko kirkon hallituksen ja ikäänkuin määrännyt hänen muiden apostolein ruhtinaaksi. Tähän liittyi se taru, että mainittu apostoli oli ollut Rooman seurakunnan ensimmäinen piispa. Hänen muka jälkeläisinä tahtoivat Rooman piispat itselleen omistaa kirkollisen ylimysvallan. Myöntää täytyy sitä paitsi, että sikäläiset piispat usein olivat eteviä miehiä, jotka uskonnollisissa riitakysymyksissä tavallisesti kannattivat oikeata mielipidettä, ja tämä seikka lainasi heidän vallanhimoisille vaatimuksilleen oikeuden varjon ainakin taikauskoisen kansan silmissä. Millä tavoin papistokin jo tähän aikaan käsitti Rooman piispan aseman kristikunnassa todistaa muun muassa seuraava seikka. Kun Leon kirje luettiin Kalcedonin kokouksessa, huusivat kokouksen jäsenet riemastuneina: "tuo on isien usko, apostolein usko. Kirottu olkoon jokainen, joka ei myönnä oikeaksi mitä pyhä Pietari on puhunut Leon suun kautta". — Leo oli oppinut, vakaa, taipumaton ja nerokas mies; suuremmalla menestyksellä kuin kukaan ennen hänen aikojaan hän kaikin voimin kartuttaa Rooman piispanistuimen mainetta. Syntymäisillään on paavikunta, sen enteet ovat jo näkyvissä, vaikka sen mahtavuuden-aika vielä piileilee tulevaisuuden hämärässä. — Leo suuri kuoli v. 461.
"Minne Attilan hevosen jalka koski, siinä ei enää ruohoa kasvanut" sanoo vanha sananlasku. Voimakaskin valtakunta olisi työläästi tointunut tämmöisistä vammoista, ja sitä paitsi uhkasivat onnetonta keisarikuntaa lukemattomat muut viholliset. Vandalilaisetkin tulivat Afrikasta, jonka maakunnan he, kuten tiedämme, olivat valloittaneet, hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät kaupunkia neljätoista päivää (455). Keisarikunta ei enää yrittänytkään pitää itsestänsä huolta; muutamia vuosia vain kestää vielä sen pitkää kuolemankamppausta, kunnes rugilainen Odoaker tekee siitä lopun (476).
Toisten kansain verellä ja kyyneleillä oli Rooman keisarikunta mahtavuutensa perustanut, suuruutensa saavuttanut; mutta kalliina perintönä jäi roomalais-kristillinen sivistys vastaisten sukupolvien nautittavaksi, ja aikojen kuluessa oli Tiberin kaupunki vielä toistamiseen, mutta tällä kertaa hengellisillä aseilla maailman valloittava. Sentähden lausui jo Leo Suuri eräässä saarnassa: "pakanallinen Rooma voitti maan, valloitti meren; Pietarin istuimen kautta pääsi se kristityn maailman ruhtinattareksi, ja vallitsee nyt jumalallisen uskonsa kautta laajemmalta, kuin ennen maallisella vallallaan". — Herra pelasti "Jaakopin huoneen" joutumasta tuohon yleiseen perikatoon, johon koko sivistynyt maailma hukkui, armollisesti suojellen kirkkoansa, vaikka se ylpeytensä ja maallisen mielen pettämänä oli eksyvä kauas, kauas oikealta tieltä.