XXI.
Papisto; Gregorius Suuri.
Niin pitää myös seurakunnan palvelijat toimelliset oleman, ei
kaksikieliset, ei juomarit, ei häpiällisen voiton pyytäjät;
Jotka uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa pitävät; 1 Tim.
3: 8-9.
"Jos keisarit ovat ruvenneet kristityiksi, onko sen takia perkelekin kristityksi muuttunut?" kysyy Augustinus katkeralla ivalla, katsellessaan aikansa siveettömyyttä ja kirkon karttuvaa turmelusta. Rakas oli hänelle tämä kirkko jaloine muotoineen ja kalliine aarteineen. Sen yhteydessä oli hän oppinut tuntemaan sen Herran, joka verellänsä on meidät Jumalalle ostanut, jotta me, vapautettuina synnin orjuudesta, vaeltaisimme vakaita askeleita rauhan tiellä, ja usein oli hän ystäväinsä seurassa tuntenut sydämmensä sykkivän sanomattomasta ilosta, ajatellessaan ijankaikkisen autuuden majoja tuolla ylhäällä, missä Herran palvelijat, uskossa taisteltuaan tämän elämän taistelut, enkelein kielillä saavat virittää ylistysvirttä Karitsan. Mutta kuinka vähän vastasivat hänen aikuisen kirkon olot tuota korkeata tarkoitusta olla valmistuksena sille voittosalle seurakunnalle, joka, täydellisesti vanhurskaana, sanomattomassa ilossa ja kirkkaudessa ikuisesti kiittää Jumalaa! Miten himmeä oli nyt käsitys riemuitsevan ja taistelevan seurakunnan yhteydestä, miten mieltyneet maailmaan olivat kristittyjen sydämmet, kuinka turmeltunut kirkko! Tuo ulkonainen loisto ja tämän maailman mahtavain suosio häikäsi Jesuksen tunnustajain silmät, kiinnittäen heidän ajatuksensa ja mielensä katoavaisiin; he kävivät veltoiksi, suruttomiksi, ja yhä lukusammat heistä nukkuivat synnin uneen. Augustinus oli tottunut seurustelemaan Herran kanssa, hän oli perehtynyt Jumalan valtakunnan salaisuuksiin, niissä oli hän oppinut etsimään turvaa tämän elämän vaaroissa, lohdutusta sen tuskissa, mutta kuinka oli tämä valtakunta kokonaan poistua hänen aikuisesta kirkosta, kuinka kuolleeksi oli miltei kaikki hengellinen elämä jähmettynyt keisarein maallisen mahtavuuden suojelemissa, pettämissä seurakunnissa! Haikein sydämmin katselivat ajan jalot henkilöt, miten valtion kirkko kävi yhä vieraammaksi tosikristillisyyden vaatimuksille; ei ollut Augustinus ainoa, joka Herran sanan voimalla koetti herättää ihmisiä synnin unesta, mutta useimmat vartijat nukkuivat Siionin muureilla taikka pakenivat, peläten maailman vihaa, ja jättivät lampaat sutten raadeltaviksi. Ajan yleinen turmelus ja hengellinen velttous oli iskenyt syviä vammoja etenkin pappeihin, houkuttelemalla heitä pyrkimään maalliseen mahtavuuteen ja etsimään niitä tavaroita, joita "koi ja ruoste raiskaavat". Silmäilkäämme tässä papiston tilaa oppiriitojen aikakaudella.
Ennen on kerrottu, miten metropoliitat vähitellen saavuttivat korkeamman arvon ja mahtavuuden kuin muut piispat. Vielä suuremman merkityksen saivat arkkipiispat, ja heitäkin mahtavammiksi kohosivat patriarkat. Viimmemainitun arvonimen saivat, kuten tiedämme, Nicaean kokouksessa (325) Rooman, Aleksandrian ja Antiokian piispat, Konstantinopolin kokouksen (381) päätöksen mukaan siellä asuva piispa, ja Kalcedonin kokous (451) korotti Jerusalemin piispan samaan arvoon. Ei ollut tämä papiston jakaminen eri luokkiin, joista toinen korkeamman asemansa vuoksi oli toista mahtavampi ja kristittyjen silmissä arvokkaampi, omiansa seurakunnan palvelijoissa säilyttämään tuota nöyrää, alttiiksiantavaista mieltä, joka ei omaansa etsi, vaan Kristuksen rakkauden pakottamana on valmis uhraamaan kaikki Jumalan valtakunnan hyväksi. Päinvastoin kehotti se heitä ylpeyteen, vietteli heitä maailman kunniaa etsimään, samalla kuin veljellisen rakkauden side Kristuksen evankeliumin julistajain välillä kävi yhä heikommaksi. Kilvan he pyrkivät päästä yhä korkeampiin virkoihin, kadehtien, väijyen toinen toistansa. Piispat koettivat saada puolellensa alhaisemman papiston, käyttäen usein väkivaltaisia ja epärehellisiä keinoja saavuttaaksensa siltä kannatusta itsekkäille hankkeillensa. Moni pappi sortui myymään vakuutuksensa pakosta tahi oman voiton pyynnöstä ja etenkin oli hovin suosio sekä ylhäisille että alhaisille seurakunnan palvelijoille tärkeä, sillä siitä riippui usein heidän asemansa ja maallinen onnensa. Gregorius Nazianzilainen moittii ankarasti pappien orjamaista, imartelevaa nöyryyttä tämän maailman mahtavain suhteen, joiden suosiollista kannatusta he kerjäten pyysivät, sekä kaikkia noita ylönkatsottavia välikappaleita, joita ensinmainitut käyttivät päästäksensä yhä suurempaan mahtavuuteen. Hän lausuu muun ohessa: "kristikunnan jaloin ammatti on kerrassaan joutua pilkan alaiseksi". Basilius Suuri vastusti vakavasti piispanvirkojen myymistä, ja Kalcedonin kokous määräsi, että piispa, joka tällä tavoin on päässyt virkaansa, on heti siitä erotettava. Oppiriitojen aikakaudella syntyneissä n.s. apostolisissa määräyksissä säädettiin niinikään, että piispa tahi presbyteri, joka rahalla oli virkansa ostanut, oli siitä erotettava sekä suljettava kirkon yhteydestä, ja sama rangaistus kohtasi sitäkin, joka tämmöisen papin oli virkaan asettanut.
Tämmöiset muistutukset ja säädännöt ilmaisevat oppiriitojen aikakauden papiston turmeluksen, huomauttaen meille miten vaarallinen maailman ystävyys on. Mutta löytyipä semmoisiakin Herran seurakunnan palvelijoita, jotka, muistaen Jesuksen sanat: "ei ole palvelija suurempi Herraansa eikä sanansaattaja suurempi kuin se, joka hänen lähetti", pysyivät nöyrinä, vaatimattomina, eivätkä sortuneet epäjumalia palvelemaan, kuinka monilla kiusauksilla kavala sielunvihollinen ja petollinen maailma koettivatkin saada heitä verkkoihinsa. Todistuksena ovat semminkin nuo suuret opettajat, joiden jalosta taistelusta totuuden puolesta ennen olemme kertoneet. Mutta sentähden saivatkin he paljon kärsiä sekä suruttomilta virkaveljiltään että maailmalta; he vaelsivat Herran seuraamisessa ja sentähden muodostui heidän tiensä ristin tieksi. Ja olipa Herralla rehellisiä palvelioita niidenkin pappien joukossa, jotka eivät ole saavuttaneet suurta nimeä kirkkohistorian lehdillä, he kun työskentelivät syrjäisissä seurakunnissa tahi eivät julkisesti ottaneet osaa noihin suuriin riitakysymyksiin, joiden selvittäminen on tuottanut kirkkoisille ja muille kirkon johtaville henkilöille kuulusan nimen. Niinpä lausui esim. Augustinus: "tunnen monta rehellistä piispaa, presbyteriä ja diakonia, joiden siveys on sitä kiitettävämpi, jota vaikeampi sen säilyttäminen on tämän myrskyisän elämän vaaroissa". Semmoisen miehen sanat y.m. samankaltaisten jalojen totuuden puolustajain todistukset vakuuttavat meitä siitä, että oppiriitojen kirkollakin oli paljon tosikristillisiä palvelijoita, kuinka yleinen papiston turmelus silloin olikin, sillä ei antanut Augustinus enemmän kuin muutkaan silloisen kirkon suurista henkilöistä tämmöistä todistusta kenelle hyvänsä. Päinvastoin vaativat he paljon juuri papeilta. "Ei siinä ole kylliksi" lausuu esim. Gregorius Nazianzilainen "että pappi karttaa paheita; hänen tulee esiintyä hyveiden harjoittajana, olla esikuvana seurakunnallensa sekä kristillisen elämän tehokkaana edustajana. Häneltä ei saa vaatia jumaluuden salaisuuksien täydellistä käsitystä, sillä tämä on mahdotonta puuttuvaiselle ihmishengelle, mutta hänen tulee suuremmassa määrässä kuin muiden sydämmessään omistaa totuuden kuva, jotta hän, ollen Jumalan, Sanan ja Pyhän Hengen välikappaleena, voisi siitä muille todistaa".
Vaikea oli kirkon asema oppiriitojen vaarallisissa vaiheissa, vaikea sen opettajain taistelun helteissä säilyttää sitä veljellistä rakkautta, jonka Herra todistaa opetuslastensa nimenomaiseksi tunnusmerkiksi. Kuinka monta surkeata esimerkkiä pappien kiistoista ja kostonhimoisista riidoista kertoo meille näiden vuosisatojen kirkkohistoria! Toraa, uhkauksia kuuluu kirkolliskokouksissa, kirouksia, säälimätöntä tuomitsemista täynnä ovat niiden pöytäkirjat. Lukemattomiin puolueisin hajonneina, vihasta vimmastuneina taistelevat rauhan evankeliumin julistajat toinen toistansa vastaan usein enemmän oman voittonsa ja kunniansa vuoksi, kuin puhtaan opin edistymisen tähden, siten tuottaen arvaamattoman paljon onnettomuutta Herran seurakunnalle. Sentähden lausui Krysostomus eräässä saarnassa: "ei mikään ole pakanoille niin suureksi pahennukseksi, kuin se, ettei meidän välillämme ole rakkautta ensinkään. Me, juuri me olemme syynä siihen, että he vielä ovat pimeydessä. Sillä uskontonsa mitättömyyden ovat he jo aikoja sitten tajunneet, ja meidän uskontoamme kiittävät hekin; mutta meidän elämämme on heille esteenä, Viisastella sanoilla on heistä helppoa, siihen on, moni heistäkin ollut hyvin perehtynyt. He etsivät todistuksia töistämme; mutta kun he näkevät meidän petojen tavalla raatelevan toinen toistamme, nimittävät he meitä maailman turmelukseksi. Missä rakkaus vallitsee, siinä tuntevat uskottomatkin Kristuksen opetuslapset. Tämä tunnusmerkki on kaikkia muita merkkejä ja ihmeitä suurempi". Mikä kaunis tosikristillisyyden valo säteilee meitä kohtaan näistä sanoista! Mutta ne ovatkin Krysostomuksen sanoja! Eivät puhuneet, kaikki saarnaajat tähän tapaan!
Eipä kummallista, että munkkilaitos saavutti niin suurta kannatusta aikana, jolloin kirkon maailmaan takertuneet olot ja pappien vallanhimo ja kunnianpyyntö herätti mielipahaa ja surua kaikissa tosikristityissä. Munkit eivät riidelleet arvonimistä ja kunniapaikoista, he tahtoivat elää veljellisessä rakkaudessa eivätkä pyytäneet tämän maailman katoavaisia tavaroita. Siitä syystä olivat he monen silmissä muita pyhemmät, kunnes ajan paheet alkoivat ilmaantua heissäkin, kuinka erikseen maailmasta he sitten kokivatkin elää.
Ajan turmelus on nähtävänä semminkin itäisen kirkon oloissa. Useat sikäläisistä piispoista elivät äärettömän ylöllisesti; heidän komeille pidoillensa eivät hovinkaan juhlat aina voineet vetää vertoja. Kun piispaa puhuteltiin, nimitettiin häntä "sinun pyhyytesi", ja keisarinkin pöydän ääressä tarjottiin hänelle ensimmäinen malja. Kuinka olivat olot muuttuneet, miten turmeltunut on oppiriitojen aikakauden papisto, verrattuna noihin menneiden vuosisatojen jaloihin evankeliumin julistajiin, jotka, maailman vihaamina, väijyminä, saarnallaan ja esimerkillään taistelivat syntiä vastaan! Krysostomuksen jälkeen ei synnytä itäinen kirkko enää ketään edustajaa, joka voisi vetää vertoja menneiden aikojen suurille henkilöille. Sitä vastoin esiintyy läntisen kirkon papisto paremmassa valossa. Sikäläiset metropoliitat eivät saavuttaneet läheskään sitä merkitystä kuin itämaissa, ja vielä vähemmin pääsi patriarkka-järjestys täällä juurtumaan. Tämä seikka oli monessa suhteessa suureksi eduksi täkäläiselle papistolle, joka, näet, sen kautta ainakin suureksi osaksi estettiin takertumasta noihin alituisiin, ikäviin riitoihin korkeista arvonimistä ja suurta mahtavuutta tuottavista ylimys-viroista. Mutta sen sijaan pyrkivät kaikki läntisen kirkon olot kannattamaan aatetta kirkon yksyydestä, luovuttaen yhdelle ainoalle henkilölle kirkon hallituksen ja asettaen hänen edustamaan Kristuksen kuninkaallista valtaa maan päällä. Tämä henkilö oli Rooman piispa eli paavi [Edellisinä vuosisatoina kutsuttiin kaikkia piispoja nimellä "papa" (isä); nyt omistettiin tämä nimi ainoastaan Rooman piispalle.], jolla nimellä häntä tästä alkaen ruvetaan nimittämään. Ennen on kerrottu miten paavin valta vähitellen syntyi ja saavutti kannatusta länsimaiden kirkossa, tässä vain huomautettakoon siitä, että kansainvaelluksen tuottamat suuret muutokset vaikuttivat paljon sen kartuttamiseen. Kun barbarit hyökkäsivät Länsi-Rooman keisarikunnan alueelle ja lohkasivat siitä maakunnan toisensa perästä, joutuivat valloitettujen maiden kirkot monessa paikoin hyvinkin turvattomiksi. Sillä vaikka useat valloittajat olivatkin nimeksi kristityitä, uhkasivat he kirkkoa monessa paikoin perikadolla, he kun itse teossa olivat raakoja pakanoita. Vandalilaisten hävitykset Pohjois-Afrikassa ovat tarpeeksi osottamaan, millainen kansainvaelluksen kansojen sivistys ja kristinusko oli. Länsimainen kirkko oli hajota ja miltei kokonaan masentua noiden suurten mullistusten aikana, jolloin läntinen keisarikunta, turhaan ponnistaen viimmeiset voimansa, kukistui ja lakkasi olemasta, mutta ei aikaakaan niin nousi se virkein voimin vallitsemaan pakanamaailmaa ja niitä uusia valtakuntia, joita barbarit olivat perustaneet keisarikunnan raunioille. Nuo hajaalla olevat kristilliset seurakunnat, joiden keskinäinen yhdysside jo näytti ainaiseksi katkenneen, löysivät piankin keskuuden ja maallisen turvan, liittyen siihen lujemmilla siteillä, kuin milloinkaan Rooman keisarikunnan hallitukseen. Tämä keskus, turva oli paavi ja paavikunta.
Kaikkia edellisiä paaveja mainehikkaampi on Gregorius I Suuri (590-604). Hän syntyi Roomassa noin v. 540. Hänen isänsä, joka oli ylhäistä sukua, antoi hänelle hyvän kasvatuksen, aikoen kehittää häntä eteväksi valtion virkamieheksi, mutta Gregoriuksen vakaa luonne kieltäysi antaumasta tälle uralle. Hän kyllä ahkeraan luki klassillista kirjallisuutta, mutta hän ei milloinkaan siihen oikein mieltynyt. Isänsä kuoltua perusti hän suurella perityllä omaisuudellaan kuusi luostaria, valiten aluksi yhden näistä kodikseen. Tähän aikaan vallitsi Itä-Rooman keisarikunta Italiassakin, ja paavi, joka turvautui sen valtaan, valvoi valtuutetun lähettilään kautta oikeuksiaan Konstantinopolin hovissa. Päästyänsä ensin paavi Pelagius II:sen diakoniksi, herätti Gregorius sittemmin hänen lähettiläänänsä Konstantinopolin hovissa nerollaan ja etevillä omaisuuksillaan suurta huomiota, niin että hän, Pelagiuksen kuoltua v. 590, määrättiin hänen jälkeiseksensä.
Gregorius alotti vaikutustaan paavina kehottamalla kansaa katumaan syntejänsä ja tekemään parannusta. Vakavalta kuului hänen saarnansa, mutta hän saarnasi enemmän lain ulkonaisista töistä, kuin sydämmen sisällisestä muutoksesta, sillä hän ei käsittänyt kristinuskon ydintä eikä sitä persoonallista suhdetta, jossa uskovainen on Kristukseen. Paljon hän puhui kristityn Jumalalle pyhitetystä elämästä, teroittaen sanankuulijoittensa muistiin, miten kristinusko vaatii meitä luopumaan synnistä ja harjoittamaan hyvää, mutta ei ollut hän tarpeeksi valistunut Jumalan valtakunnan salaisuuksia arvostelemaan, niin että olisi tietänyt neuvoa ihmisiä ainoastaan Kristukselta etsimään voimaa pyrkimään eteenpäin kapealla tiellä. Kiitettävällä innolla ja voimalla paransi hän kirkkokuria, joka monessa paikoin oli joutunut kokonaan rappiotilaan, ollen tässä kohden, samoinkuin monessa muussakin suhteessa, jalona esimerkkinä myöhempien aikojen sielunpaimenille, mutta hän tähtäsi pääasiallisesti vain kristittyjen elämän ulkonaisiin oloihin, tietämättä että näiden parantuminen riippuu siitä, miten jokainen sydämmessään omistaa Kristuksen ja sisällisen ihmisen puolesta vahvistuu Hänen yhteydessään. Suurimmalta kirkkoisältään Augustinukselta oli läntinen kirkko kyllä perinyt puhtaan, raamatunmukaisen opin synnistä ja armosta, mutta se alkoi jo eksyä siitä pois ja joutua semipelagianismin harhateille. Syntymäisillään on keski-ajan kirkko omatekoisine pyhimyksilleen ja kuolleine hyvine töineen. Kaikkien jalojen omaisuuksiensa ja hyvien tointensa uhallakin on Gregorius tehokkaasti vaikuttanut moneen keski-aikana ilmaantuneesen kirkon erehdykseen.
Keisaria kohtaan noudatti Gregorius mitä nöyrintä kuuliaisuutta. Kerran piti hän velvollisuutenaan vastustaa erästä Mauritius keisarin julkaisemaa lainsäädäntöä, mutta silloinkin puhutteli hän maallisen vallan edustajaa miltei inhottavalla kunnioituksella, lausuen muun ohessa: "ken minä olen, tomu ja mato, että uskaltaisin herraani puhutella?" Eikä siinä kylliksi: hän peruutti muistutuksensa, ja tuo keisarillinen sääntö astui voimaan. Kun Mauritius jonkun ajan perästä murhattiin, ja murhaaja astui Konstantinopolin valtaistuimelle, kunnioitti Gregorius viimmemainittua keisarina! Valtiolliset syyt kehottivat häntä tällä tavoin menettelemään, ja hän noudatti niitä enemmän kuin muita. Maalliseen valtaan ja mahtavuuteen pyrkii kirkko kaikin voimin, ja kun kristikunta kerran alkaa unhottaa Herran sanat; "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", sortuu se käyttämään valtioviisauden mutkiakin päästäksensä tarkoitustensa perille. Huomattava on kuitenkin että Gregorius keisarinkin suhteen säilytti jonkunmoisen itsenäisen kannan; hän oli näet länsimaiden ainoa patriarkka ja Italian rikkain maanomistaja, jota paitsi hän paljon vaikutti tämän maan olojen hallitsemiseen. Huomattava on myöskin, että miehen arvokas käytös ja jalomielisyys ei voinut olla tuottamatta hänelle kunnioitusta tämän maailman mahtaviltakin.
Jumalanpalveluksesta koetti Gregorius pitää huolta sekä saarnoillaan että uusien juhlallisten menojen määräämisellä. Hänen messukaavansa [Missa eli messu, joksi se Suomen kielessä on muodostunut, merkitsee alkuansa niiden poislaskemista kirkosta, jotka eivät saaneet olla läsnä jumalanpalveluksen jälkimmäistä ja pyhimpää osaa toimitettaessa. Sittemmin käytettiin sitä merkitsemään niitä rukouksia, joita pappi ehtoollistoimituksessa piti alttarilla.] eli ehtoollisjärjestyksensä pääsi vähitellen voimaan läntisessä kirkossa. Mutta kuinka kauniita kohtia me tässä tuon tuostakin tapaammekin, esiintyypi siinä arveluttavia erehdyksiäkin, joiden vaaralliset seuraukset sitten ilmaantuvat keski-ajan kirkon opissa. Niin esim. edustaa Gregorius paljoa selvemmin, kuin mikään edellinen opettaja, sitä käsitystä, jonka mukaan leipä ja viini Herran ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Niinikään syntyi hänen aikanansa myöhemmän katolisen kirkon väärä oppi kiirastulesta, jossa kuolleet kärsivät tuskia ja rangaistusta niistä synneistä, joita he eläessään maan päällä eivät ole saaneet anteeksi. Puolustaaksensa tätä oppia, viittaa Gregorius muutamiin raamatunlauseisiin, jotka eivät ole missään yhteydessä koko kysymyksen kanssa. Muistuttaen Herran sanoista Math. ev. 12: 31-32, joiden mukaan toiset synnit annetaan anteeksi tässä, toiset muka vasta tulevassa elämässä, olettaa Gregorius, että täytyy löytyä kiirastuli, jossa ihmiset puhdistetaan muutamista "pienistä" synneistä, ennenkuin viimmeisen tuomion päivä saapuu. Mikä pintapuolinen, vaarallinen oppi!
Gregorius Suuri muodosti roomalaisen kirkkoveisuun, muuttaen Ambrosiuksen luomat raikkaat säveleet, juhlalliseen, vaan ykstoikkoiseen ja kankeaan nuottiin. Jumalanpalveluksessa rakasti hän suurta komeutta ja loistoa, Niinpä puolusti hän innokkaasti kuvien käyttämistä kirkkojen koristuksina, vieläpä kehotti kansaa niitä kumartaen kunnioittamaankin. Itsekin nähtiin hän polvistuvan kuvien edessä. Kun toiset vastustivat tätä tapaa, väittäen sitä epäjumalain palvelukseksi, lausui Gregorius: "me emme palvele kuvaa, vaan sitä, jota se kehottaa meitä muistamaan". — Miten paljon hyvää Gregorius onkin vaikuttanut barbarien uhkaaman kirkon ulkonaisen suojelemisen ja järjestämisen suhteen hengellisen elämän salaisuuksien käsityksessä ei hän suinkaan ollut "suuri".
Gregorius kävi kaikkialla käsiksi asioihin, niihin vain hänen vaikutuksensa ulottui. Kuten seuraavassa luvussa saamme nähdä, toimitti hän evankeliumin sanoman kaukaiseen Britanniaankin, teroittaen täälläkin sitä oppia, että paavi muka on Kristuksen asettama kirkon pää sekä Hänen sijaisensa maan päällä. Hän auttoi köyhiä, puolusti vainotuita, holhoi sorretuita sekä kutsui itsensä "Jumalan palvelijain palvelijaksi", mutta miten soveltui kaikki tämä alttiiksiantavainen rakkaus ja tuo muka vaatimaton nöyryys noihin vallanhimoisiin hankkeisin, joilla hän laskee paavikunnan ylpeän komean rakennuksen perustuksen. Totta on, että jokainen henkilö on arvosteltava oman aikansa katsantokannan mukaan, ja Gregoriuksenkin pyrintöjä kannattavat hänen aikansa kristityt, mutta Herran sanan kannalta, joka kaikkina aikoina tahtoo olla "meidän jalkamme kynttilä ja valo meidän tiellämme", on arvostelu toinen. Se sana ei eksytä ketään, joka siitä etsii neuvoa, vaan johdattaa kirkkaudesta toiseen. Gregorius kysyi neuvoa maailman hengeltä, mutta ei ole tämä henki Kristuksen Henki. Sentähden hän eksyi, samoinkuin kristikuntakin, rakentaen hänen laskemalle perustukselle, sortui vieraalle tielle, jolla se sitten monta vuosisataa haparoitsee yön pimeässä, turhaan etsien valoa, lohdutusta ja rauhaa.