XXIII.
Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.
— — minä tiedän sinun tekos; sillä sinulla on nimi, ettäs elät, ja olet kuollut.
Ole valpas ja vahvista niitä muita, jotka kuolemallansa ovat; sillä en minä löytänyt sinun tekojas täydelliseksi Jumalan edessä. Ilm. k. 3: 1-2.
Riemulla kuulivat vainotut kristityt Konstantinus Suuren julistavan kristinuskon keisarikunnan valtionuskonnoksi ja ylistäen Herraa katselivat he pakanuuden kukistuvan ja vaipuvan kuolemaan kaikissa maissa. Tuo pitkä, verinen taistelu oli loppuun taisteltu, voitto voitettu ja rauhan toivosa päivä koittanut. Mutta oliko tämä uusi, ulkonaisesti niin turvallinen aika ilman vaaroitta Herran seurakunnalle? Ei suinkaan! Oppiriitojen aikakauden historia, jonka vaiheista edellisessä olemme kertoneet, opettaa meille joka lehdellä, että maailman ystävyys on paljoa vaarallisempi kuin sen viha. Kuinka taipuvainen on ihminen menestyksen päivinä unohtamaan kaikkien hyvien lahjojen antajaa, miten altis rakastumaan ja turvaumaan maailmaan, kun sen tavarat hänelle tarjotaan! Tämän elämän vaivoista ja tuskista loivat marttyyrit silmänsä taivasta kohti, toivoen, odottaen sitä hetkeä, jolloin Herra oli ottava heidät luoksensa; keisarein kirkon jäsenet tyytyivät, vieläpä mieltyivätkin maalliseen isänmaahansa, jossa heille niin paljo hyvää oli tarjona. Kuinka surkeasti lakastui ja kuihtui vähitellen kristikunnan hengellinen elämä! Missä on nyt marttyyrein palava rakkaus, missä heidän harras toivonsa, missä heidän luja uskonsa? Yhä harvemmassa tapaamme näitä tosikristillisyyden hyveitä, maailma on voittanut Jesuksen tunnustajain sydämmet ja himmentänyt heidän silmänsä, niin että useammat eivät enää näe, miten vihollinen voittaa alaa seurakunnassa. Sentähden lausuikin Krysostomus: "Jos tarkastelemme nykyistä tilaamme, niin huomaamme, miten terveelliset vainot ovat. Rauhaa nauttiessamme olemme vaipuneet syvään ja täyttäneet kirkon lukemattomilla paheilla. Kun meitä vainottiin, olimme paljoa viisaammat, hartaammat, innokkaammat. Sillä samoinkuin kulta puhdistuu tulessa, samoin puhdistuu sielukin koetusten kuumeessa." Mutta tähän suuntaan puhuivat harvat; muutamat vain uskalsivat Jumalan sanan terävällä miekalla taistella syntiä ja maailmaa vastaan. Ja mikä oli heidän palkkansa täällä? Katkera viha, säälimätön vaino! Ei ollut maailma muuttunut, vaikka sen paheet piileilivät kristinuskon kauniin vaipan alla!
Mutta kaikkine varjopuolineen on oppiriitojen aikakausi monessa kohden jalo ja loistava aika. Tuskin on kirkko milloinkaan synnyttänyt niin monta suurta henkilöä kuin silloin. Mitkä puheet vetävät vertoja Krysostomuksen saarnoille, ken on lausunut syvempiä ajatuksia kristinuskon salaisuuksista, kuin Augustinus? Kuka on urhoollisemmin taistellut tämän maailman mahtavia vastaan kuin Ambrosius, ken kaikkipuolisemmin perehtynyt aikansa jumaluusopin eri aloihin kuin Hieronymus? Ja mikä aika on kristilliselle tunnustukselle luonut tarkempia määräyksiä kuin oppiriitojen aikakausi? Nicaealais-Konstantinopolilaisen ja 5:llä vuosisadalla pääasiallisesti Augustinuksen toimesta syntyneen n.s. Atanasiuksen tunnustuksen perustukselle on kristikunta sittemmin rakentanut oppikaavansa, siten kartuttaaksensa sitä suurta perintöä, jonka oppiriitojen aikakausi pitkillä taisteluillaan ja uutteralla jättiläistyöllään jälkeisille sukupolville valmisti. Nuo meidän aikamme kevytmieliset ja muka vapaamieliset kerskaajat, jotka pyrkivät erikseen kristinuskon vaatimuksista ja kirkon vanhasta, hyvästä tunnustuksesta, eivät sokeudessaan aavistakaan, kuinka kallis tämä perintö on ja mitä sen kokoaminen on maksanut. Mutta puhukoot he kuinka ylönkatseellisesti hyvänsä oppiriitojen kirkon suuresta työstä, koettakoot he järjellään luoda jos minkälaisia mietelmiä ja tieteellisiä ohjeita ihmishengen vaatimuksia tyydyttämään: turha on heidän ponnistuksensa kumota kirkon vanha tunnustus oleva, sillä tämä perustuu siihen sanaan, joka ei milloinkaan ole hukkuva. Kautta vuosisatojen on se säilyvä todistuksena oppiriitojen aikakauden uutterasta työstä puhdasoppisuuden palveluksessa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka kaikkien inhimillisten eksytysten uhallakin suojelee sanansa totuuden sukukunnasta toiseen.
Mutta juuri tämä oppiriitojen aikakauden innokas työ puhtaan opin kehkeyttämiseksi tuotti kirkolle toiselta puolen suuria vaarojakin. Ei siinä kylliksi, että syntisen ihmisluonnon itsekkäisyys noiden alituisten taistelujen helteessä, kuten olemme nähneet, usein yltyi kiivauteen ja vihaan, kylväen eripuraisuuden myrkyllisiä siemeniä Herran seurakuntaan — lukemattomat kristityt mieltyivät niin kokonaan kirkolliseen tunnustukseen ja puhtaasen oppiin, että heidän sydämmensä usko joutui haaksirikkoon. Heidän uskontonsa oli kuollut poostavi vain, joka ei voi muuttaa kenenkään mieltä, oli suun tunnustus sitten miten puhdas tahansa. Kuvaava on eräs Gregorius Nyssalaisen arvostelu Konstantinopolin kristityistä. Hän lausuu: "vielä löytyy lukemattomia, jotka muinaisten Ateenalaisten tavoin eivät halaja muuta kuin saada kuulla jotain uutta. Useat, jotka eilen tahi toissapäivänä työskentelivät käsityöläisten työhuoneissa, esiintyvät nyt yhtäkkiä uskonnon opettajina. Moni, joka vasta oli orjana ja pakeni palveluksestaan, keskustelee nyt suurin sanoin vaikeimmistakin kysymyksistä. Koko kaupunki on täynnä semmoista väkeä. Jos sinä kysyt leivän hintaa, niin sinulle vastataan: 'Isä on Poikaa suurempi'. Jos sinä sanot: 'kylpy on juuri kohtuullisen lämmin, niin vastaa palvelija vakuuttavalla äänellä: 'Poika on luotu tyhjästä'. Kristityt alkavat kerskaella opistansa, viisastella sanoilla — mutta ylpeys ei johdata totuuteen, se päinvastoin pettää ja viepi harhateille." Oppiriitojen aikakausi eksyy arvostelemaan Jesuksen opetuslapsia heidän suullisen tunnustuksensa täydellisyyden mukaan, unohtaen, ettei tämä riitä sen Jumalan edessä, joka "tutkii sydämmet ja munaskut". Turhaan saarnasivat nuo jalot opettajat aikansa paheita vastaan, he kun omasta kokemuksestaan tiesivät "ettei Jumalan valtakunta ole sanoissa, vaan voimassa". Niinpä lausui esim. Augustinus seuraavat syvämietteiset sanat: "Jollei totuutta etsitä sydämmen koko hartaudella ei sitä milloinkaan löydetä. Mutta kun sitä etsitään oikein, ei saata se olla salattuna niiltä, jotka sitä rakastavat. Anokaat, niin te saatte; etsikäät, niin te löydätte; kolkuttakaat, niin teille avataan. Ei mikään ole salattuna, joka ei tule päivän valoon. Rakkaus se on, joka rukoilee, rakkaus, joka etsii, rakkaus, joka kolkuttaa, rakkaus, joka avaa, rakkaus, joka löytää leponsa siinä, joka sille avataan. Ainoastaan totuus voittaa; mutta totuuden voitto on rakkaus". — Se kirkko, joka ei kuuntele eikä kätke tämmöisen opettajan opetuksia, vetää päällensä Jumalan tuomion. Eikä viipynytkään tämä tuomio, sen olemme nähneet. Koko itäinen kristikunta nukkui yhä sitkeämpään suruttomuuden uneen ja läntinen kirkko oli kukistua sekin kansainvaellusten kovissa myrskyissä!
Ylöllisyys kasvoi päivä päivältä, houkutellen kristityltä kokoamaan itselleen tämän maailman katoavaisia tavaroita, jotta voisivat ottaa osaa sen huveihin ja nautinnoihin. Jesuksen tunnustajat olivat kutsutut voittamaan maailman, mutta maailma voitti heidät. He eivät enää nähneet rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman välillä; valtio ja kirkko ovat yksissä kukistaneet rajamerkit ja muodostavat nyt yhden suuren valtakunnan, jossa kahta herraa palvellaan!
Ja kuitenkin viihdymme kernaasti ajatuksissamme oppiriitojen aikakauden kirkossa, sillä kaikkien erehdyksiensä uhallakin tarjoo se paljon jaloa ja suurta, jonka vertaista me sitten seuraavina vuosisatoina turhaan etsimme kirkkohistorian lehdiltä. Seisoessamme keskiajan kynnyksellä, luomme kernaasti silmämme taaksepäin, samoin kuin matkamies, joka auringon valaisemilta kukkuloilta astuu alas synkkään, pimeyden peittämään laaksoon, jota auringon säteet vain silloin tällöin virkistyttäen valaisevat. Eteemme aukeaa keskiajan kolkko viljamaa, jonka tou'ot niin hitaasti kasvavat. Mutta älkäämme epäilkö kirkon tulevaisuudesta, kuinka toivottomalta se nyt näyttääkin, sillä Jesuksen Kristuksen valtakunta ei voi milloinkaan joutua perikatoon!
Muista siis kustas lankesit pois, ja
tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä töitä;
vaan jos ei, niin minä tulen ja syöksen pois sinun
kynttiläjalkas sijaltansa,
ettet sinä tee
parannusta.
Ilm. k. 2: 6.