II.
Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
Konstantinopolissa (680).
Voi heitä, että he minusta luopuneet ovat! heidän täytyy
turmeltua; sillä he ovat minua vastaan rikkoneet. Hos. 7: 13.
Jo ennenkuin Arabialaiset uhkasivat Itä-Rooman lahonnutta keisarikuntaa, ahdistivat sitä Bulgarialaiset, Avarilaiset ja Persialaiset, ja sisällinen eripuraisuus, ääretön epäsiveellisyys, kelvottomat hallitsijat — kaikki todistaa, että Justinianus I:sen tälle valtakunnalle hankkima maine oli ainaiseksi kuolemaan tuomittu. Harvat keisarit koettivatkaan tätä mainetta millään tavoin suojella, ja ne, joitten hallitus siihen suuntaan tähtäsi, olivat aivan voimattomat keisarikunnan tulevaisuudelle pystyttämään kestäviä tukeita. Yksi näitä oli Heraklius. Voitettuaan Persialaiset ja pakotettuaan heidät luopumaan hyökkäyksistään Itä-Roomaa vastaan, koetti tämä keisari auttaa hajoavaa valtakuntaa saattamalla itäisestä kirkosta luopuneita lahkolaisia palajamaan sen yhteyteen. Nämä hänen hankkeensa tarkoittivat etenkin Monofysiittejä (katso I osa), joita löytyi hyvin paljon. Retkellään Persialaisia vastaan oli hän tutustunut näihin ja arveli hyvinkin helpoksi tehtäväksi saada heitä palajamaan kirkon yhteyteen. Hän arvosteli asiaa ainoastaan valtioviisauden kannalta eikä muistanut, että ihmisten uskonnollinen vakuutus siinäkin, missä se erehdyksien pimittämänä ei ole päässyt totuuden valoon, on kallis aarre, josta eivät helposti luovu. Sitä paitse olivat Monofysiitat kärsineet paljon, monen vainon vaiheissa olivat he harjaantuneet yhä hellemmällä rakkaudella puolustamaan itse niitä erehdyksiäkin, joiden varjot himmensivät heiltä totuuden kirkkaan valon. Tätä heidän rakkauttansa, johon liittyi esi-isiltä peritty, monen taistelun helteessä yltynyt uskonnollinen kiihko, aikoo Heraklius saada taipumaan muutamilla pintapuolisilla, valtioviisauden sepittämillä uskonopillisilla määräyksillä, keisarillisella mahtisanallaan koettaa hän korjata turmeltuneen kirkon rappiotilaa. Lyhytjärkinen tuuma, turha yritys!
Neuvoteltuaan piispa Cyruksen kanssa, jonka hän korotti Aleksandrian patriarkaksi, sekä Konstantinopolin patriarkan Sergiuksen kanssa, antoi Heraklius julistaa uuden välittävän opinkaavan, jonka mukaan Kristuksella kyllä olisi kaksi luontoa, vaan ainoastaan yksi tahto. Tätä oppia, joka on tunnettu monoteletismin nimellä, otti Roomankin piispa Honorius kannattaaksensa. Kaikki oikeanskoiset, jotka pystyivät asiaa vähän syvemmin arvostelemaan, huomasivat heti, ettei uusi opinsääntö ollut kuin jo aikoja sitten vääriksi tuomittujen erehdyksien uudistamista. Niin lausui esim. Jerusalemin patriarkka Sofronius: "missä kaksi luontoa on, siinä täytyy myöskin olla kaksi tahtoa, jumalallinen ja inhimillinen; joka toisin opettaa, hän sortuu Monofysiittain harha-oppiin, joka ei myönnä Vapahtajalla olleen kuin yksi luonto". Tuo vanha riita syttyi uudelleen, paljastaen mitä surkeimmalla tavalla kirkon rappiotilaa. Eivät pysty tämän ajan paimenet jatkamaan menneiden aikojen suurta uskonopillista rakennusta. Asettaaksensa häiriötä julkaisi Heraklius erään Sergiuksen kirjoittaman opinkaavan (638). Siinä suorastaan kiellettiin jokaista puhumastakaan Vapahtajan kahdesta tahdosta. Kiihtymistään kiihtyi riita Herakliuksen kuoleman jälkeen (641). Johannes IV, joka Honoriuksen kuoltua oli päässyt Rooman paaviksi, vastusti ankarasti uutta harhaoppia, samoinkuin hänen jälkeisensä Teodorus, joka v. 646 julisti Konstantinopolin silloisen piispan Paavalin pannaan, tämä kun oli puolustanut monoteletismia. Hänen seuraajansa paavien istuimella Martinus I oli vielä rohkeampi. Hän kutsui kokoon ensimmäisen lateraanikokouksen [Lateraani oli eräs samannimisen perheen Roomassa oleva palatsi, jonka Nero, surmattuaan sanotun suvun viimmeisen jäsenen, otti omakseen. Konstantimis Suuren sanotaan lahjoittaneen sen Rooman piispoille eli paaveille. Tässä rakennuksessa, jonka läheisyyteen rakennettiin kirkko paaville, pidettiin nuo keski-ajan kuuluisat lateraanikokoukset.] Roomaan v. 649. Se oppi, joka Kristuksen molempien luontojen kera olettaa Hänellä olleen kaksi tahtoa, jumalallinen ja inhimillinen, joista viimmemainittu aina alistuu edellisen alle, julistettiin ainoaksi oikeaksi. Kaikki vastustajat kirottiin samoinkuin kaksi keisari Konstans II:sen monoteletismin puolustukseksi julkaisemaa sääntöä. Rooman kohoava hengellinen valta astuu taistelutantereelle vastustamaan Itä-Rooman mädännyttä voimaa, sen keisarein varjovaltaa ja nöyrien hoviteologein pintapuolista uskonoppia. On meistä kuin kuulisimme tuon vanhan Rooman, joka jo aikoja sitten on luovuttanut maallisen valtansa barbaareille, todistavan itäiselle keisarikunnalle ja sen kurjalle kirkolle: minun valtani on vanhan maailman valloista ainoa, joka pysyy: te ette pysty asemaanne puolustamaan!
Konstans toimitti lähettiläitä Roomaan. Niiden tehtävänä oli panna Martinus kahleisin. Rooman papisto uhkasi väkivallalla puolustaa paavia, vaan tämä vakuutti tuhannen kertaa kernaammin kärsivänsä mitä hyvänsä, kuin suostuvansa verenvuodatuksiin. Hän vietiin nyt vankina Nakson saarelle, missä hänen täytyi kärsiä mitä suurinta puutetta. Nöyrästi hän tyytyi kohtaloonsa, luottaen siihen, että asia, jonka puolesta hän taisteli, oli Herran. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa keisaria vastaan kuulu hänen huuliltansa, pyyntönsä on vain, että hänen ystävänsä muistaisivat rukoilla hänen edestänsä. Kirkon suurten marttyyrein uskoko tätä todistajaa kristityn urhoollisuuteen näin kehottaa, vai paavikunnan tulevaan suuruuteenko, jonka enteitä tämä taistelu kentiesi on, pyytää hän meitä silmämme luomaan? Menneiden päivien suuret muistot eivät riitä tukemaan kenenkään uskoa koetusten kovina päivinä — paavikunta ei ole perustava valtaansa kärsimisiin eikä kristilliseen nöyryyteen! Tämän Herran palvelijan voima tulee ylhäältä — Häneltä, jonka Henki kaikkina aikoina vaikuttaa kristikunnassa, saattaen keski-ajankin pimeinä vuosina ainakin muutamia harvoja todistamaan, että tämä kirkko kaiken turmeluksensa uhallakin kuitenkin on Herran seurakunta. — Vuoden kuluttua tuotiin Martinus Konstantinopoliin. Vaikka hän oli hyvin sairas, suljettiin hän vankilaan. Ei kukaan saanut käydä häntä tervehtimässä. Tutkinto oli lyhyt. Martinus tuomittiin majesteetinrikkojana elävänä rikkirevittäväksi. Tätä tuomioa ei kuitenkaan pantu toimeen. Sen sijaan riistettiin Martinukselta vaatteet, hän pantiin koviin kahleisiin ja suljettiin vankilaan, jossa ei ollut kuin suurimpia pahantekijöitä. Näitä ja muita kovia kärsimisiä kristityn mielellä kestettyään, karkoitettiin hän maanpakoon Kersoniin, missä hän vihamiestensä väijymänä ja ystäviensä unhottamana vihdoin nälkään kuoli Syyskuun 16 p. 655.
Yhtä kovan kohtalon alaiseksi joutui vanha abboti Maximus, joka kaiken voimansa mukaan vastusti monoteletismin erehdyttäviä väitteitä. Hänkin tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, missä mahtavat vallanpitäjät uhkauksilla koettivat pakottaa häntä luopumaan mielipiteistään. Maximus oli lähes 80 vuoden ikäinen, hän oli pyhittänyt pitkän elämänsä Herralle, miten hän nyt, kun hänen pelastuksensa hetki ei enää ollut kaukana, taipuisi kieltämään totuutta? Vanhus ajettiin maanpakoon Trakiaan, mistä hän kuitenkin jonkun ajan kuluttua jälleen tuotiin Konstantinopoliin uudelleen tutkittavaksi. Kun hän ei vieläkään taipunut hyväksymään hovipappein uskontoa, piiskattiin hän julkisesti vitsoilla, jonka jälkeen mestaaja riisti häneltä kielen ja löi poikki hänen oikean kätensä. Sitten lähetettiin hän taas maanpakoon, jonka koetuksia hänen ei kuitenkaan kanan enää tarvinnut kestää, hän kun pian pääsi muuttamaan siihen iloon, joka kaikille niille tarjona on, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti.
Tällä tavoin ratkasi silloinen itäinen kirkko oppiriitoja, Mikä kauhea kovasydämmisyys, paatumus! Kummastelisimmeko, että vanhurskas Jumala juuri tähän aikaan sallii Arabialaisten sotajoukkojen toimittaa tuota kauheata hävitystä sen onnettomissa maissa?
Martinuksen jälkeiset taipuivat muutamaksi vuodeksi hyväksymään Konstantinopolin hovin laatimaa oppia, vaan ennen pitkää asettui paavi Adeodotus jälleen vastarintaan sitä vastaan, vieläpä rikkoi kaiken yhteyden itäisen kirkon kanssa (677). Vasta keisari Konstantinus Pogonatuksen aikana solmittiin rauha jälleen v. 680. Silloin kokoontuivat valtakunnan papit Konstantinopoliin kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen, jonka keskustelut päättyivät vasta seuraavana vuonna. Silloisen paavin Agathoksen vaikutuksesta, jota kokouksessa edusti kaksi hänen lähettilästään, laadittiin päätös Sofroniuksen, Martinuksen y.m. monoteletismin vastustajain lausumain mielipiteiden mukaan. — Tällä tavoin saatiin kirkollinen yksimielisyys, jos kohta nimeksi vain, vielä ajaksi säilymään. Ainoastaan Libanonin vuorella tapaamme pienen Monoteletiläis-yhdistyksen, joka sinne rakentaa luostarin. Tämän luostarin ensimmäisenä abbotina oli Maro, jonka mukaan näitä eriuskoisia nimitetään Marolaisiksi.
Kuudes yleinen kirkolliskokous on viimmeinen, jossa itäinen kirkko vielä yrittää käsitellä noita syviä kysymyksiä, joita kehittämällä se on toimittanut niin sanomattoman paljon hyvää kristikunnalle. Sen voimat ovat nyt uupuneet, sammunut on sen tieteellinen harrastus, ei se enää kelpaa jatkamaan esi-isien suurta työtä. Muutamia vuosisatoja vielä, joiden vierivät vuodet luovat silmiemme eteen yhä surkeampia todistuksia tämän kirkon kurjasta tilasta sitte kuoleman äänettömyys! Se on Jumalan tuomio. Kauan, kauan sitä viivyttää Hänen pitkämielisyytensä, joka suuri on, vaan ei se sitä lopullisesti estää voi, kun ihmisten sydämmet, tämän maailman ruhtinaan pettäminä paatumistaan paatuvat, eikä Herran kärsivällisyys, ei Hänen armonsa eikä Hänen rangaistuksensa saa niitä parannukseen taivuttaa. Mikä varoittava muistutus kaikille kristityille kansoille! "Jolle paljo annettu on, siltä myös paljo vaaditaan", todistaa "Herra, joka ei anna itseänsä pilkata."