V.

Abailard ja Heloise.

Jokaisen teko tulee julkiseksi; sillä se päivä sen on selittävä, joka tulessa ilmaantuu: ja minkäkaltainen kunkin teko on, sen tuli koettelee.

Jos jonkun teko pysyy, kuin hän sen (Kristuksen) päälle
rakentanut on, niin hän saa palkan:

Jos jonkun teko palaa, niin hän saa vahingon; mutta hän tulee
itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin tulen kautta. 1 Kor. 3: 13-15.

Jota kauemmin ihmiskunta oli haparoinnut oppimattomuuden pimeässä, sitä vilkkaammin pyrki vihdoinkin heräjävä tiedonhalu levittämään valoa keski-ajan yöhön. Kahdennentoista vuosisadan alkupuolella näemme nuorukaisten ja miesten kilvan rientävän jonkun kuuluisan opettajan luokse ammentamaan oppia ja viisautta hänen puheistaan ja esitelmistään. Tämä oli sitä välttämättömämpää, jota vaikeampi ihmisten oli hankkia itselleen kirjoja. Luonnollista oli, että ne jotka tiedonhalunsa kehottamina täten kokoontuivat samaan paikkaan, liittyivät toisiinsa ja ennen pitkää muodostivat yhdistysliiton. Olihan sitä paitse juuri tämä aika kuntayhdistysten aika, jolloin papit, ritarit, käsityöläiset y.m. edustivat pieniä yhteiskuntia, ja luonnollista oli, että nekin, jotka yhteinen tiedonhalu oli koonnut yhteen paikkaan, ennen pitkää saivat erityiset lakinsa ja omituisen hallitusmuotonsa. Täten syntyivät yliopistot. Huomattava on, ettei näissä oppilaitoksissa kaikkia tieteitä viljelty, vaan toisissa tutkittiin toisia, toisissa muita oppiaineita. Niin oli keskiajan toisella aikakaudella esim. Salernon yliopisto lääketieteen kuuluisa koti, Bolognassa harjoitettiin lakitiedettä, ja Pariisin yliopisto saavutti suuren maineensa uskonopin ja filosofian tutkimisen alalla. Jo varhain vetää viimmemainittu opinahjo kirkkohistorian huomion puoleensa Sen vireä henkinen työ ja harvinaisen varhainen kukoistus viittaa loistavaan tulevaisuuteen.

Niistä opettajista, jotka kahdennentoista vuosisadan alussa Pariisissa levittivät tieteen valoa, on Pietari Abailard kuuluisin. Sammumaton tiedonhalu vaati häntäkin jo nuorena luopumaan rikkaasta kodistaan ja suuresta perinnöstään. Saavuttuaan Pariisiin, missä hän muun ohessa kuunteli mainion Wilhelm Champeauxlaisen luentoja, himmensi hän etevillä lahjoillaan ennen pitkää kaikkien maineen. Ei aikaakaan, niin syntyi hänen ja Wilhelmin välillä erimielisyyttä. Se kasvoi viimmemainitussa valeen kateudeksi ja vihaksi, kuu Abailard voitti opettajansa monessa väittelyssä, Abailardin ympärille kokoontui päivä päivältä yhä runsaammin oppilaita, niin että hän jo siihen aikaan, vaikka hänen oppiaikansa oli ollut hyvin lyhyt, saattoi perustaa oman koulun ensin Meluniin, sitten Corbeiliin. Wilhelmin oppisalit sitä vastoin jäivät tyhjiksi. Epäilemättä puuttui Abailardilta perusteellisia tietoja ja sitä syvyyttä, josta tiedemies sanan oikeassa merkityksessä tunnetaan, mutta hänen terävä järkensä ja vilkas ajatusjuoksunsa, hänen sukkeluutensa ja innostunut esitystapansa sekä ennen kaikkea tuo hänen verraton puhelahjansa, joka puki hänen ajatuksensa mitä viehättävimpään muotoon — kaikki oli omiansa lumoamaan hänen kuulijakuntaansa ja kartuttamaan sen lukua. Sitä paitse oli hän nuori ja ulkomuodoltaan kaunis. Mutta ventovieras oli Abailard siihen aikaan vielä taivaan valtakunnan salaisuuksille. Hän kyllä eli nuhteettomasti, olipa monessa suhteessa ankarakin itseänsä kohtaan, mutta vaikka hänen ajatuksensa viihtyivät aatemaailman yli-ilmoissa, oli hän kaukana Herrasta ja Hänen totuudestaan. Pääasiallisesti tutkikin hän siihen aikaan logiikkaa.

Jonkun ajan kuluttua asettui Abailard jälleen Pariisiin, missä alkoi pitää luentoja filosofiassa ja teologiassa. Jos hänen maineensa jo ennen oli ollut suuri, kasvoi se etenkin tästä alkaen kasvamistaan. Kaikkialta saapui hänen luoksensa tiedonhaluisia nuorukaisia ihailemaan nuoren opettajan loistavia esitelmiä, Mutta tähän aikaan sattui myöskin ratkaiseva käänne Abailardin elämässä. Eräs vanha tuomioherra Fulbert, jonka talossa hän asui, valitsi hänen veljensätyttären Heloisen opettajaksi. Ei ollut vielä kukaan niin innostuneena seurannut Abailardia tieteiden viehättäville nurmikoille, kuin tämä oppilas. Heloise oli nuori, kaunis ja erinomaisen lahjakas: hän valloitti ennen pitkää opettajansa sydämmen ja antautui itsekin kokonaan maallisen rakkautensa valtaan. Kirkkohistoria luovuttaa kernaasti romaanikirjallisuudelle kertomuksen tämän rakkauden vaiheista, se vain mainitsee pääkohdat osottaaksensa, miten väärälle uralle silloinen kristillinen katsantotapa oli eksynyt. Sama aika, joka innostuneena kuunteli trubaduurien hehkuvia lemmenlauluja, kielsi pappeja rupeamasta avioliittoon. Kristikunta on vieraantunut sille totuudelle, että ainoastaan se, "joka vähemmässä on uskollinen, se on myös paljossa uskollinen." Unohtumistaan unohtuvat Jumalan säätämät lait, ihmissäännöt astuvat niiden sijalle, määräten ulkonaisesti loistavan jumalanpalveluksen, silmiinpistävän itsensäkieltämisen ja erinomaiset teot kristillisyyden nimenomaisiksi tuntomerkeiksi. Ja kun tähän väärään katsantotapaan vielä liittyy sekin erehdys, että muka koko maailma on kristitty, että kaikki henkiset riennot ja pyrinnöt, jotka vain jollain tavoin viittaavat edistymiseen, ovat kristillisyyden varsinaisia ilmiöitä, niin eivät ihmiset enää erota Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, vaan antautuvat yhä rohkeammin ajanhengen palvelukseen. Tuo menneiden aikojen nöyrä kuuliaisuus Herran muuttumattomille vaatimuksille eksyy Jumalan sanan osottamalta tieltä, sortuen totuuden vapaudesta mielikuvituksen ja luulouskon orjuuteen. Niinpä kirjoittaa Heloise, jonka syntiin sortuneen rakkauden Fulbertin raaka julmuus ja vanhurskaan Jumalan sallimus ainaiseksi oli suruun kätkenyt, lemmityllensä: "Jumala tietää, että kaikissa elämän vaiheissa tähän asti olen enemmän peljännyt sinun kuin Jumalan loukkaamista: haluni on olla enemmän sinulle mieliksi kuin Hänelle. Sinun käskysi on minun saattanut uskonnon pitämiseen eikä jumalallisuuden rakkaus." Suojellaksensa armastansa Fulbertin vihalta oli Abailard kyllä saanut rakastettunsa suostumaan avioliittoon, mutta heidän romantillinen rakkautensa salaa heiltä kokonaan kristillisen perhe-elämän pyhyyden. Sitä paitse oli Heloise aina vastustanut heidän avioliittoon menemistään etenkin siitä syystä, että se ajan käsityksen mukaan olisi himmentänyt Abailardin mainetta tiedemiehenä.

Sortuneena, vaan nöyrästi tunnustaen syntinsä, asettui Abailard, erottuaan Heloisesta, pyhän Denysin luostariin. Itse hän myöhemmin tunnusti vetäytyneensä yksinäisyyteen enemmän kovan onnensa kuin hurskauden vaatimana. Kaikki kehotti häntä nyt antaumaan yksin uskonopin tutkimiseen. Haikein sydämmin ryhtyi Abailard tähän työhön, etsien siitä sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Mutta tällä tiellä ei hän lepoa saavuttanut, sillä tosi rauha on löydettävissä ainoastaan Jesuksessa Kristuksessa. Hän yksin "on meille Jumalalta tehty viisaudeksi, ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi, ja lunastukseksi." Abailard kyllä tavallansa perusti työnsä tälle kalliolle, vaan kun hän ei itse tuntenut Herraa, tuli rakennus huonoksi. Järkensä ohjaamana "rakensi" hän tälle perustukselle "heiniä ja olkia," jotka jo historian tuomio on tuhaksi polttanut.

Moni kirkkohistorijoitsia on pitänyt Abailardin nimenomaan skeptillisen filosofian edustajana, arvellen hänen perustaneen uskonoppinsa siihen väitteesen, että muka kaikki tosi uskonnollinen tiede saa alkunsa epäilyksestä; vaan tämä arvostelu on silminnähtävästi väärä. Semmoinen epäilijä Abailard ei ollut. Hän kyllä järjenmukaisesti käsittelee uskon salaisuuksia ja selittää monesti raamattua aivan mielivaltaisesti, suoden epäilevälle ajatukselleen usein arveluttavan suurta valtaa, vaan tämä hänen epäilynsä koskee kuitenkin pääasiallisesti kirkon oppia. Kirkkoisien usein keskenään riitaisista väitteistä ja silloisen kirkon väärästä tunnustuksesta pyrkii hän apostolein ja Kristuksen oppiin, jonka verratonta ylevyyttä hän ainakin aavistaa, jos kohta hän ei pääse sitä omistamaan. Abailard edustaa sitä skolastisuutta, jonka tehtävänä on saada kristikuntaa epäilemään kirkon opin totuutta, ja tärkeä on senvuoksi hänen merkityksensä, vaikka hän valitettavasti ei ole pystynyt antamaan kristikunnalle mitään sen opin sijaan, jonka tukeita hän koettaa saada horjumaan. Päinvastoin on hän väärentänyt muuttumattomasti oikeitakin opinkohtia, kuten esim. kolminaisuus-oppia, sekä käsitellyt toisia niin pintapuolisesti, ettei häntä mitenkään voi lukea niiden joukkoon, jotka suoranaisesti ovat valmistaneet uskonpuhdistuksen suurta työtä. Kuitenkin ansaitsevat muutamat kohdat hänen opistaan huomiota valoisamman ajan enteinä. Vastustaen Anselmuksen ykspuolista käsitystä Herran sovintokuoleman merkityksestä, teroittaa Abailard esim. sitä totuutta, että tämä kuolema tarkoittaa herättää meissä rakkautta Häneen, joka ensin on meitä rakastanut, jota paitse hän huomauttaa Jesuksen pyhästä mielestä, josta sovintouhrin ijankaikkinen voima riippuu. Miten ykspuolinen ja pintapuolinen hänen käsityksensä pelastustyöstä onkin, on viimmemainittu kohta kuitenkin, samoinkuin muutamat muut hänen oppinsa valonsäteet, omiaan kaukaa ennustamaan parempaa tulevaisuutta uskonopin tieteelliselle kehitykselle.

Abailard oli erinomaisen tuottelias kirjailija. Hänen kirjoituksistaan mainittakoot "Roomalaiskirjeen selitys" sekä hänen kirjeensä, joista viimmemainituista "Kertomus Abailardin onnettomuuksista" on merkillisin. Hän tunnustaa tässä eräälle onnettomalle ystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä elämänsä erehdykset ja synnit. Rehellisyyttä, Herran armon kaipua ilmaisee joka rivi, ja kirjoittajan elävä itsensätunteminen todistaa, ettei hän ole sulkenut sydäntään Pyhän Hengen nuhteilta. Kirje muistuttaa Augustinuksen "Tunnustuksista."

Pyhän Denysin luostarissa heräsi vilkas henkinen elämä, kuuluisan Abailardin sinne muutettua. Vuosina 1118-1121 piti hän täällä eräässä syrjäisessä huoneessa luentoja jumaluusopissa. Kuulijakuntansa kasvoi päivä päivältä. Mutta Abailardin lukuisat vihamiehet olivat valveilla. Epäilemättä oli heillä syytä vastustaa hänen harhaoppisuuttaan, vaan silminnähtävästi oli heidän häntä vastaan nostamansa kanteen varsinaisena vaikuttimena heidän oma halpamielisyytensä. He kadehtivat Abailardin jälleen kasvavaa mainetta ja koettivat siitä syystä häntä masentaa. V. 1121 pidettiin kokous Soissonsissa. Sinne kutsuttiin Abailard vastaamaan opistaan. Tutkinto oli lyhyt ja aivan pintapuolinen. Abailard ei saanut puolustaa mielipiteitään, sillä vihamiehet pelkäsivät syytetyn tavatonta väittelijäkykyä. Tuomio julistettiin heti. Abailard pakotettiin itse polttamaan erään kirjansa, jossa hän oli käsitellyt kolminaisuus-oppia, sekä suljettiin pyhän Denysin luostarin vankilaan. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kyllä vapaaksi, vaan munkkien katkera viha väijyi häntä, niin että hänen ennen pitkää täytyi paeta luostaristaan. Pakomatkallaan saapui hän erääsen Klairvauxen seuduilla olevaan viehättävän kauniisen laaksoon. Ainoastaan yksi uskollinen ystävä oli häntä seurannut. Seutu miellytti pakolaisia, ja he heti ryhtyivät työhön tänne rakentaaksensa itsellensä asumusta. Puunoksista rakensivat he pienen majan, jossa jonkun aikaa viettivät erakkoelämää. Mutta tuskin saivat Abailardin oppilaat tietoa hänen piilopaikastaan, ennenkuin heitä sadottain alkoi saapua hänen luoksensa. Tuon yksinäisen majan ympärille, jolle pakolainen oli antanut nimeksi "Parakleitos" (Lohduttaja), syntyi monta uutta, ja väleen oli vilkas henkinen työ kotiutunut tähän vasta autioon seutuun.

Siihen aikaan oli Heloise Argenteulin luostarin johtajattarena. Turhaan oli hän koettanut masentaa tunteitaan: eivät saaneet nunnaelämän huolet, eivät rukoukset eikä parannustyöt maallisen rakkauden liekkiä sammutetuksi hänen sydämessään. Ei sekään näy muuttaneen hänen mieltään, että hän joutui kodittomaksi, kun näet hänen luostarinsa lakkautettiin. Aina hän vain muisteli Abailardia, seuraten levottomana tämän lukuisain vihamiesten hankkeita. Mutta pelastuksen Jumala oli kuitenkin hänenkin kanssaan, vetäen häntä puoleensa äärettömällä rakkaudellaan. Peläten vihamiestensä väijyvää vihaa, vastaanotti Abailard tähän aikaan pyhän Gildaan luostarin abbotinviran, jonka sikäläiset munkit hänelle tarjosivat. Tällä tavoin jäi "Parakleitos" kylmille. Abailard antoi sen onnettomalle vaimolleen ja hänen nunnilleen kodiksi. Tänne siirtyi nyt Heloise huolineen, taisteluineen. Onko hän milloinkaan vapautuva, onko hän konsanaan löytävä sitä rauhaa, jota hän kaivaten etsii? Eräässä Abailardille kirjoittamassaan kirjeessä kuulemme hänen miltei toivotonna valittavan: "Oi, jos voisin tehdä semmoista parannusta, joka Jumalalle kelpaa! Mutta huolissani, unessa, messussa muistelen vain sinun rakkauttasi. Minä, jonka tulisi syntejäni surra, huokaelen ainoastaan sitä, jonka olen kadottanut. Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista." Mutta näistä toivottomista sanoista säteilee kuitenkin salattu toivo. Sen on sytyttänyt sen Herran rakkaus, jonka sana vakuuttaa: "Särjettyä ruokoa ei hänen pidä murentaman, ja suitsevaa kynttilänsydäntä ei pidä hänen sammuttaman." Abailard vastasi: "— — — minä olin ansainnut kuoleman ja sain elämän. Sinua valmistaa Herra kiusausten kautta kruunua perimään. Luo, sisareni, silmäsi ijankaikkiseen Ylkääsi, itke Hänen ristinsä juuressa! Hän, joka osti sinun verellänsä, rakastaa sinua, vaan en minä. Sillä ei ollut minun lempeni rakkautta. Herra, sinä uskollinen Jumala, joka yhdistit meidät ja armosta erotit meidät toisistamme, yhdistä meidät ijankaikkisesti taivaassasi. — Niin, elä onnellisena Kristuksessa, Kristuksen morsian, ja elä Kristukselle! Amen."

Näin puhdistui Abailardin ja Heloisen rakkaus puhdistumistaan kärsimisten pätsissä, Pyhän Hengen koulussa. Herra on ihmissydäntä voimallisempi! Albailardin ja Heloisen kirjeenvaihto koskee tästä alkaen luostarein tilan parantamista ja niiden asukasten korottamista korkeampaan sivistykseen sekä puhtaampaan siveyteen ja todellisempaan jumalanpelkoon. Suurella kunnioituksella puhuu Abailard näissä kirjeissä naisen tehtävästä Jumalan valtakunnassa maan päällä. Niitä lukiessamme täytyy meidän todellakin ihmetellä tämän keski-ajan miehen ihmeellisen tarkkaa aistia.

Mutta vielä eksyi Abailard mielikuvituksensa ja maailman osottamalle tielle. Hän tarttui jälleen kynään saavuttaaksensa mainetta, alkoi taasen mieltyä yhä karttuvan kuulijakuntansa kunnianosotuksiin. Hänen silmässään ei enää näkynyt katumuksen terveellisiä kyyneleitä: siinä hehkui jälleen vanhan ihmisen innostuksen vaarallinen tuli. Vaan jota suuremmaksi hänen maineensa kasvoi, sitä levottomammiksi kävivät hänen lukuisat vastustajansa. He alkoivat häntä jälleen soimata harhaoppiseksi, vaatien asianomaisia vihdoinkin ryhtymään tehokkaisin toimiin, jotta tuo puhdasoppisuuden vaarallinen häiritsijä vihdoinkin saataisiin vaikenemaan. Abailard vetosi kirkolliskokoukseen. Semmoinen kutsuttiinkin heti koolle: v. 1140 saapui suuri joukko pappia Sensin tuomiokirkkoon, missä Abailardin harhaoppisuus lopullisesti oli tutkittava. Uteliaisuus oli koonnut tavattoman paljon kansaa kaupunkiin; Franskan kuningaskin oli kokouksessa saapuvilla. Syytöksiä johtamassa oli ajan etevin henkilö, Bernhard Klairvauxlainen, joka tässä tilaisuudessa kaiken hurskautensa uhalla sortui toimittamaan enemmän itsekkäisen vihollisen kuin puolueettoman totuuden vartijan virkaa. Jo niistä saarnoista, joilla tämä valmisti kokousta, saattoi Abailard helposti arvata, miten hänen asiansa oli päättyvä. Tuomio kuului: Abailardin kirjat ovat poltettavat, hän itse erotettava kirkon yhteydestä sekä suljettava vankilaan. Paavi vahvisti tämän päätöksen.

Haikein sydämmin oli Abailard jo ennenkuin tuomio julkaistiin lähtenyt Roomaan, saadaksensa kannatusta paavilta. Vaan hän oli jo vanha ja kivulloinen eikä kestänyt matkan vaivoja. Hänen täytyi jäädä Klugnyn luostariin, jonka abboti Pietari Kunnianarvoinen rakkaudella otti hänen vastaan. Pelastuksen Jumala esti väsynyttä matkamiestä, jonka uskon kehno alus eksytysten aavalla merellä oli joutua kokonaan haaksirikkoon, turvaamasta ihmisten apuun ja veti häntä Pyhän Hengen voimalla Poikansa luokse, jonka armo yksin meille turvan suo elämän myrskyissä ja kuoleman taistelussa. Abailard rupesi opettamaan Pietarin munkkeja, mutta enimmän aikansa käytti hän rukouksiin ja hiljaisiin miettimisiin. Ennen oli hänen maailmallista innostusta hehkuva katseensa etsinyt suurta kuulijakuntaa, nyt sammuttelivat katumuksen kyyneleet tuota saastaista loistoa, ja Hän, joka on "maailman valkeus", viritti yksinäisyydessä taistelevan vanhuksen silmiin ijankaikkisuuden toivon hiljaista valoa. Pietari Kunnianarvoisen onnistui hankkia vieraalleen paavin anteeksiantamisen, joka vapautti onnettoman Sensin kirkolliskokouksen kiroustuomiosta, niin että hän sai nauttia ulkonaista rauhaa elämänsä loppuun. Pitkäksi ajaksi Abailard ei enää tätä rauhaa tarvinnutkaan, sillä jo oli hänen eronsa hetki lähellä. Kun hänen voimansa riutumistaan riutuivat, lähetti Pietari hänen Marselluksen luostariin, toivoen hänen vielä paranevan sen terveellisessä ilmassa. Mutta Jumala, jolta tämä monen tuulen ajelehtama, kovien kärsimisten mies yhä hartaammin rukoili apua, oli toisin päättänyt. V. 1142 pääsi Abailard siihen lepoon, jota eivät ajan myrskyt enää häiritse. Lepoon? Täynnä erehdyksiä oli hänen elämänsä, ja hänen lausumansa uskonnolliset mielipiteet ovat viimmeiseen asti omiansa herättämään meissä epäilystä hänen lopullisen kohtalonsa suhteen, mutta vaikka hänen elämäntyönsä onkin tuomittu poltettavaksi, koska hän opissaan on eksynyt kauas raamatun osottamalta tieltä, ja vaikka hän itse järkensä pettämänä "sai vahingon," sammui hänen vaihteleva maallinen elämänsä viittaamalla sen Herran armoon, joka voi tämmöisetkin pelastaa, jos kohta "niinkuin tulen kautta." Abailardin viimmeinen, vähää ennen hänen kuolemaansa Heloiselle kirjoittama kirje päättyy näillä sanoilla: "— — Tämä on minun uskoni. Raivoavat myrskyt eivät tempaa minua muassaan, sillä minä perustan toivoni Kristus-kalliolle. Hänen nimensä on ainoa nimi, jossa tahdon autuaaksi tulla. Usko se minusta, sisareni, ja karkoita kaikki epäilykset sydämmestäsi." Pietari Kunnianarvoinen, jolta Heloise vähän myöhemmin sai kirjeen rakkaan ystävänsä kuolemasta, vakuuttaa myöskin tämän turvautuneen ainoastaan Kristukseen.

Abailard haudattiin "Parakleitoon". Vasta 22 vuotta myöhemmin kaivettiin hänen hautansa viereen Heloisen viimmeinen maallinen lepokammio.