VII.
Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.
— ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma, mutta vanhurskaus ja
rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä.
Sillä joka niissä Kristusta palvelee, hän on Jumalalle otollinen.
Room. 14: 17-18.
Jota suuremmassa määrässä kristikunnan karttuva turmelus alkoi levittää ruttoansa kaikkialle, sitä enemmän kannatusta saavutti munkkilaitos kaikilta, jotka harrastivat kirkon parasta. Älkäämme halveksien tuomitko noita lukemattomia nuorukaisia ja naisia, jotka luostarein rauhallisten muurien suojelemina pyytävät pyhittää elämänsä Herralle. He erehtyvät, luullessaan saavuttavansa paremman vanhurskauden näissä hiljaisissa, jokapäiväisen elämän toimilta suljetuissa kodeissa; lukemattomat eksytykset, monet aavistamattomat kiusaukset ja paheet ennustavat ennen pitkää, että munkkilaitos alusta alkaen on rakentanut väärälle perustukselle, mutta ei ole kukaan silti oikeutettu arvostelemaan tätä keski-ajan merkillistä ilmiötä ja sen edustajia ainoastaan tältä kannalta. Päinvastoin tulee meidän aina myöntää, että itse tämä aate, jonka innostuttamana lukemattomat luopuvat maallisista tavaroista ja toiveista, kunniasta, nautinnoista, sukulaisista ja ystävistä, sanalla sanoen kaikesta, joka tarjoo ihmiselle iloa tässä maailmassa, kertoo suuria keski-ajan eksyneistä lapsista. Jos moni heistä itsekkäisistä syistä vetäytyikin luostariin, ei kukaan voi kieltää useampain pukeutuneen munkin tahi nunnan halpaan pukuun saavuttaaksensa sitä rauhaa, jota ei maailma voi antaa ja sitä pyhitystä, jota paitse ei yksikään saa Jumalaa nähdä. He ovat tahtoneet luopua kaikesta Herran tähden ja kieltäen itsensä seurata Jesusta ristin tiellä. Ken uskaltaa tuomita näitä ihmisiä, vaikka he erehtyivät? Sitä paitse todistaa kirkkohistoria, että juuri luostareissa keski-ajan jaloimmat ajatukset syntyivät, virittäen valoa pimeässä ja saarnaten parannusta Herran langenneelle seurakunnalle. Sentähden on munkkilaitos keski-ajan huomattavimpia ilmiöitä, jonka vaiheilta emme saa silmiämme ummistaa.
Klugnyn munkkikunta, joka menneinä aikoina niin tehokkaasti oli ottanut osaa kirkon puhdistamiseen ja pappien korottamiseen parempaan siveyteen, alkoi vähitellen itse taantua ja turmeltua. Samoin kävi Benediktinuslaistenkin. Pyhällä elämällään olivat nämä munkkikunnat nim. saavuttaneet maailmallistenkin ihmisten kunnioitusta, ja heidän luostarinsa saivat vuosi vuodelta yhä runsaampia lahjoja noilta lukemattomilta, jotka tällä tavoin luulivat voivansa sovittaa syntejänsä. Mutta samassa määrässä kuin luostarit rikastuivat, antautuivat munkit ylöllisyyteen, ja tämä pahe synnytti ennen pitkää toisia. Abbotit eivät enää esiintyneet nöyrinä ja vaatimattomina, vaan, pukeutuen piispan pukuun, etsivät he sitä kunniaa, jota maailma rakastaa ja jonka orjiksi kirkon opettajat yhä yleisemmin sortuivat. Kyllä koettivat muutamat etevät abbotit estää turmeluksen ruttoa ja saada munkkikuntia palajamaan menneiden aikojen ankaran yksinkertaiseen elämään, vaan työläs oli heidän rakentaa salpoja turmeluksen tulvalle. Tähän suuntaan työskenteli Klugnyn luostarin ennen mainittu abboti Pietari Kunnianarvoinen (k. 1156), jonka luostarissa Abailard sai turvan vanhoilla päivillään. Haikein sydämmin oli hän kokenut, miten munkit vain turvasivat munkkielämän näennäiseen pyhyyteen, jonka pintapuolisuuden heidän päivä päivältä karttuva siveettömyytensä mitä törkeimmällä tavalla paljasti, ja vaati heitä luopumaan ylöllisyydestä ja muista synneistä, viitaten sydämmen parannukseen, jota paitse kaikki jumalanpalvelus ei ole kuin valhetta vain. Niinpä kirjoitti hän eräälle erakolle: "tuo ulkonainen eroaminen maailmasta ei ole sinua hyödyttävä, jos sinulta puuttuu ainoa sydämmesi syvyydestä tulvaavaa pahaa vastustava suojelusmuuri. Tämä muuri on Vapahtaja. Hänen yhteydessään on sinulla turva vihollisia vastaan". Huomiota ansaitsee myös Bingenin luostarin perustajatar ja johtajatar Hildegard (k. 1178), jonka varoittava ääni monesti vaati kristikuntaa taisteluun karttuvaa turmelusta vastaan. Tämän merkillisen naisen heikossa ja rujostuneessa ruumiissa asui ylevä, ylhäältä syntynyt henki, joka profetissan pyhällä kiivaudella yhtä rohkeasti nuhteli ylhäisten kuin alhaisten syntejä. Hänen Hengen koulussa kirkastunut silmänsä näki selvemmin kuin tavallisten ihmisten ajan paheet; jumalattomat pelkäsivät häntä, hurskaat miltei jumaloiden häntä kunnioittivat. Bernhard Klairvauxlainen, joka kävi hänen luonansa Bingenin luostarisia, lausui hänestä: "tässä hurskaassa neitsyeessä on profeetain henki jälleen tullut voimalliseksi".
Vanhempien munkkiyhdistysten turmelus, kristikunnan yhä karttuva maailmallinen mieli vaativat ja keski-ajan taipumus miettimiseen ja haaveksivaan mielikuvitukseen saivat monen hurskaan miehen ja naisen miettimään uusien munkkikuntien perustamista. Jo toisella aikakaudella syntyi semmoisia, joista muutamat tässä mainittakoot.
V. 1080 vetäytyi Reimsin katedralikoulun rehtori, tuomioherra Bruno, joka ei jaksanut katsella siveettömän piispansa hurjaa elämää, muutamien ystäviensä kera Kartreuseen, [Lat. Cartusia, josta sanasta tämän munkkikunnan nimi johtuu.] missä he rakensivat itselleen majoja elääksensä täällä kaukana meluavan maailman syntisistä oloista. Heidän ankara, yksinkertainen ja pyhitystä harrastava elämänsä, jonka vertaista näihin aikoihin tuskin missään nähtiin, teki heidän ennen pitkää hyvinkin kuuluisiksi. Niinpä kutsui Urbanus II näiden munkkien johtajan luoksensa, voidaksensa tämän ankaran munkin avulla ylläpitää kirkonkuria, mutta Bruno ei saattanut kauan oleskella paavin ylöllisessä hovissa, vaan lähti Kalabriaan. Siellä perusti hän toisen luostarinsa vähää ennen kuolemaansa 1101. Hänen ruumiinsa vietiin Kartreusen emäluostariin. Kartusianein munkkikunta, joka ennen pitkää omisti monta luostaria, on tunnettu ankarasta kuristaan. Munkit eivät saaneet syödä muuta ruokaa kuin leipää ja palkohedelmiä, ja heidän pukunsa oli tehty karvoista. Jumalanpalvelus oli aivan korutonta: kaikki kalliit astiatkin olivat kielletyt. Puhuminen oli miten mahdollista kartettava. Jotta kaikki häiritsemättä voisivat pyhittää elämänsä Herralle, ei saanut kukaan ääneen rukoillakaan. Mutta työnteko ei ollut kielletty, ja Kartusianit käyttivätkin kaiken joutilaan aikansa siihen. Paljon ovat he hyödyttäneet ihmiskuntaa muun ohessa kirjojen puhtaaksi kirjoittamisella.
Keski-aika on herättänyt eloon apostolisen aikakauden armeliaisuus-laitokset. Eräs kova rutto, jota luultiin pahojen henkien vaikuttamaksi, uhkasi uhrikseen vaatia myöskin franskalaisen kreivin Gastonin pojan. Hädässään kääntyi isä rukouksissa pyhän Antoniuksen puoleen, sillä häntä arveltiin ainoaksi, joka voisi tuota kauheata tautia masentaa. Jos poika paranisi, lupasi Gaston rakentaa sairaskodin pyhimyksen kunniaksi. Jumala katsoi armossa onnettoman isän puoleen, vaikka tämä taikauskonsa pimittämällä ei rukoillutkaan ainoaa auttajaa avuksensa. Gastonin poika jäi eloon. Heti ryhtyi kreivi lupaustaan täyttämään. Hän rakensi sairashuoneen ja sen läheisyyteen kirkon. Eikä siinä kylliksi. Isä ja poika pukeutuivat munkinpukuun, päättäen tästälähin uhrata elämänsä sairasten hoitamiseen. Päivä päivältä liittyi heihin muita samanmielisiä, niin että he ennen pitkää muodostivat munkkiyhdistyksen. Se on tunnettu nimellä Antonius-veljet ja sai paavin vahvistuksen v. 1096.
Kuuluisin kaikista tähän aikaan syntyneistä munkkiyhdistyksistä on Cistersiensien veljeyskunta. Tyytymättömänä p. Mikaëlin luostarin höllään kuriin, erosi eräs Robert niminen munkki tästä luostarista perustaaksensa uuden. Kaksikymmentä samanmielistä veljeä seurasi häntä. He asettuivat autioon Citeaux (Cistercium) paikkaan Dijonissa (1098). Paavi Paskalis II vahvisti heidän sääntönsä, jotka olivat niin ankarat, että alussa ainoastaan harvat olivat alttiit rupeamaan tämän munkkiyhdistyksen jäseniksi. Nämä säännöt, jotka luostarin kolmas abboti Tapani Harding järjesti, säätivät muun ohessa, ettei Cistersiensein kirkoissa saanut löytyä mitään kalliita koristuksia eikä muita maalauksiakaan kuin Kristuksen kuva. — Ei siinä kylliksi, etteivät nämä munkit saaneet mitään omistaa: heidän luostarinsakin olivat velvoitetut ehdottomaan köyhyyteen.
Eräänä päivänä v. 1113 kolkutti muuan kalpea nuorukainen Citeauxen portille, pyytäen päästä munkiksi tähän luostariin, jonka sääntöjä hän oli kuullut kiitettävän ankarammiksi kuin minkään muun. Ei lausunut hän monta sanaa, mutta hänen kauniissa silmissään välkkyi innostuksen pyhä tuli, kirkastaen hänen sydämmensä hartaimman toiveen: kuolla synnille ja elää Jumalalle. Eikä tarvinnut Citeauxen ankarain munkkien, joille kaikki kevytmielisyys ja pintapuolisuus oli kauhistus, katua että avasivat luostarinsa oven tälle nuorukaiselle. Hän on, tämä nuorukainen, saattava Cistersiensein munkkikunnan arvaamattoman kuuluisaksi, ja hänen maineensa on leviävä kaukaisimpiin maihin, kaikkialla herättäen mitä suurinta kunnioitusta. Hän on oleva yksi noita harvoja, joiden historia on heidän aikakautensa historia. — Silmäilkäämme tämän merkillisen miehen elämänvaiheita.
Pyhä Bernhard eli Bernhard Klairvauxlainen syntyi Burundissa lähellä Dijonia v. 1091. Varhain kuoli hurskas äitinsä, mutta ne siemenet, joita hän oli lapseensa kylvänyt, itivät vakaan ja syvämietteisen Bernhardin sydämmessä, harjoittaen hänen ajatuksiaan jo varhain viihtymään henkimaailman yli-ilmassa. Vieraantumistaan vieraantui hän maallisen elämän huolille ja toimille, yhä hartaammin hän halasi päästä niistä kokonaan vapaaksi. Tämmöiseen sydämmeen ei voinut munkkielämän Jumalalle pyhitetty hiljaisuus ja salaperäinen lumousvoima olla vaikuttamatta. Bernhardin päätös oli pian tehty. Se johdatti hänen askeleensa Citeauxen luostariin. Muutamien vuosien perästä sai nuorukaisen syvä uskonnollinen innostus, jonka valtaavaa kehitystä ainoastaan pintapuoliset saattoivat välinpitämättöminä seurata, hänen isänsä, veljensä ja sisarensakin jättämään hyvästi maailmalle ja siirtymään luostarein pyhien muurien turviin.
Ei ollut Bernhard kauan oleskellut Citeauxen luostarissa, ennenkuin siihen alkoi tulla yhä enemmän munkkeja. Pian kävi tila liika ahtaaksi, jonka vuoksi Bernhard 12 munkin kera asettui erääsen syrjäiseen Aube-joen laaksoon, missä perusti Klairveauxen luostarin. Hän valittiin sen ensimmäiseksi abbotiksi, vaikka hän siihen aikaan ei ollut kuin 24 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin Bernhard kuoli, kuului tähän luostariin 700 munkkia. Äänetön hiljaisuus vallitsi seudussa kaikkialla. Ainoastaan lintujen viserrys ja silloin tällöin muutamat hiljaiset virrensäveleet liittivät äänensä ahkerain munkkien työnasetten kolinaan. Bernhard johti työtä yhtä huolellisesti kuin munkkien hartaudenharjoituksia ja jumalanpalvelusta. Itse luostarin taloudestakin, sen tuloista ja menoista, teki hän tarkat tilit. Hän piti tätäkin tointa Jumalan hänelle uskomana pyhänä velvollisuutena, jota hänen tuli sitä huolellisemmin toimittaa, jota vastahakoisemmalta se hänestä, tuosta rukouksen ja syvän miettimisen ahkerasta harjoittajasta, monesti tuntui.
Jo varhain saavutti Cistersiensien munkkikunta tavattoman maineen ja kukoistuksen, niin että veljeskunta kolmannellatoista vuosisadalla omisti luostaria läntisen kristikunnan kaikissa maissa. Niitä löytyi kaikkiaan noin 8000. Kaikki nämä luostarit, joista useammat olivat nunnaluostareita, tunnustivat Bernhardin varsinaiseksi perustajakseen, ja varmaan onkin hänen valtaava henkensä, jonka vaikutus on niin silminnähtävä koko aikakauden vaiheissa, arvaamattoman suuressa määrässä elähyttänyt Cistersiensein munkkikuntaa, jonka jäseniä jo Bernhardin aikana kutsutuinkin Bernhardineiksi.
Bernhardin nimeen liittyy keski-ajan Mystisyyden varsinainen synty. Tämä merkillinen uskonnollinen katsantotapa, jonka edustajat ovat saavuttaneet niin kuuluisan nimen kirkkohistoriassa, on skolastisuuden vastakohta. Se tunnetaan tuosta syvämietteisestä, haaveksivan uneksivasta pyrkimisestään, jonka silmämääränä on päästä välittömään yhteyteen jumaluuden kanssa. Skolastikot perustuivat järjen voimaan, ajatustaitoon ja sukkelaan puheviisauteen. Mystikot sitä vastoin ihmissydämmen sisälliseen, salaperäiseen valoon, jonka ohjaamina he pyrkivät kohota aistillisuuden synnin varjostamista olosuhteista henkimaailman yli-ilmoihin. Niinkuin olemme maininneet, valmistivat edelliset tietä uskonpuhdistukselle virittämällä tieteen valoa sekä paljastamalla dialektisillä kujeillaan, miten väärä se puolustus oli, jolla he koettivat toisiinsa sovitella kirkon keskenään riitaisia, pyhästä raamatusta yhä kauemmas poikkeavia opinkohtia. Mystikot sitä vastoin kehottivat opillaan ja esimerkillään ihmisiä luomaan silmänsä oman sydämmen salaisuuksiin, jotta he tällä tiellä harjaantuisivat kohoamaan henkimaailmaan, jonka keskus on Jumala. Epäilemättä oli tässä uskonnollisessa katsantotavassa paljo jaloa ja syvää totuutta, jota ei skolastilaisuuden pintapuolisuuteen taipuva, hedelmättömiin kiistoihin ja väittelyihin tuon tuostakin eksyvä viisaus aavistanutkaan, ja varmaan on mystisyys pitämällä vireellä sammuvaa uskonnollista tunnetta ja sydämmen hartautta ollut skolastisuuden edustaman järjen uskonnon terveellisenä vastakohtana, vaan ei kelvannut sekään ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle tielle. Raamatun pyhä sana, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme", ei näet saanut pitää mystikkojen haaveksivaa mielikuvitusta kurissa, ei päässyt yksin virittämään, kasvattamaan ja puhdistaen kehittämään heidän uskoansa, vaan tuo oma suureksi luultu valistus, "sisällinen sana" eli "valo," jonka ohjattaviksi he tuon tuostakin eksyivät, salasi heiltä totuuden oikean tien. Sitä paitse perustuivat he 5:llä vuosisadalla syntyneisin Dionysius Areopagitan kirjoittamiksi väitettyihin teoksiin, joissa itämaalaisten panteismi oli jäänyt perinnöksi tuleville sukupolville. Läntinen kristikunta tutustui näihin teoksiin Johannes Skotilaisen kautta, joka käänsi ne latinaksi. Niiden johtavana aatteena on se väite, että kaikki tosi oleminen on jumaluudessa, niin että kaikki Jumalan ulkopuolella on vain tyhjää, itsenäistä olemista kaipaavaa varjoa. Panteistillis-uusplatonilainen filosofia koettaa näissä teoksissa pukeutua kristilliseen muotoon, kehottaen kristityitä mietiskelevän tutkimisen kautta perehtymään jumaluuden välittömään tuntemiseen. Tämmöinen kristinusko jääpi kokonaan vieraaksi synnin ja armon painavalle kysymykselle, jota paitse se vieraantumistaan vieraantuu niille velvollisuuksille, jotka pelastuksen Jumala on määrännyt ihmisten noudatettaviksi käytännöllisen elämän alalla. Augustinuksen oppi oli kuitenkin siksi syvään juurtunut läntisen kristikunnan katsantotapaan, ettei tämä saattanut käydä aivan välinpitämättömäksi kristinuskon tehtävälle jokapäiväisen elämän suhteen, jonka vuoksi länsimaalaiset mystikot välittömän miettimisensä ohessa koettivat virittää käytännöllistäkin kristinuskoa. Ja juuri tämän viimmemainitun tarkoituksen palveluksessa ovat heidän syvät mietteensä monesti olleet arvaamattoman suureksi siunaukseksi keskiajan pimitetylle, monen tuulen ajelehtamille ihmisille. Semminkin on Bernhard Klairvauxlainen tehokkaasti ottanut osaa aikansa käytännölliseenkin kristinuskoon, vaatien ihmisiä kaikkialla luopumaan synnistä ja vaeltamaan valkeudessa Jumalan edessä. Ennenkuin lähdemme silmäilemään, miten tarkkaan tämä merkillinen mies seurasi aikansa hengellisiä pyrintöjä, niin seuratkaamme häntä yksinäisyyteen tutustuaksemme niihin mietteisin, joihin hän munkkikammionsa hiljaisuudessa uskonnollista innostusta säteilevin silmin antautui.
"Suurin on se," lausuu hän, autuaallisen tunteen valtaamana, "joka hyläten näkyväisten esineiden ja aistimensa välityksen, mikäli tämä inhimilliselle heikkoudelle on sallittu, joskus äkkiä kohoaa korkeuteen eikä ainoastaan vähitellen, aste asteelta." Tähän väitteesen johtuu Bernhard, ajatellen Paavali apostolin näkyä (2 Kor. 12: 4), vaan ei hän silti miettimistä halveksi. Päinvastoin antaa hän sille suurta arvoa ja kehittää tarkkaan sen käsitettä. Hän erottaa siinä kolme astetta: se miettiminen, joka käytännöllisesti järjestää inhimilliset, käyttäen niitä lähimmäisen hyödyksi; yksinkertainen miettiminen, joka varovasti tutkii esineet löytääksensä niissä Jumalan jälkiä. Korkein on "spekulativinen" miettiminen, joka Herran sille suoman armon mukaan inhimillisistä oloista vetäytyy itseensä tarkataksensa Jumalaa. Miten syvät nämä mietteet ovatkin ja kuinka oikea Bernhardin oppi, että paljas luulo, joka ei mitään varmaa omista, on tarkkaan erotettava uskosta ja jumalallisten kysymysten selvästä käsittämisestä, onkin, eksyy hän epäilemättä itse tuon tuostakin juuri luulojensa valtaan, jotka häneltä himmentävät taivaan valtakunnan salaisuudet. Vaan toiselta puolen on mahdoton kieltää hänen viettäneen noita tosi onnellisia hetkiäkin, joina uskovainen jo täällä voi nauttia Herran suloista läsnäoloa. Jumalallisen rakkauden salaisuus kirkastui monesti hänellekin ja hän sai kokea, miten "Sana korkeudesta alentaa itsensä inhimillisen luonnon omistettavaksi, ja miten Jumalan rakkaus korottaa ihmisen taivaallisen Yljän yhteyteen." Todistuksena ovat hänen omat sanansa, joiden todellisuutta emme ole oikeutetut epäillen hylkäämään. Hän lausuu: "usein tuli Herra sisään minun sydämeeni, enkä aina huomannut, milloin Hän tuli sieluuni. En tiedä, mistä Hän tuli enkä minne Hän meni, kun Hän lähti ulos. Mutta mistä tiedän, että Hän on sydämmessäni? Hän on elävä ja Hän tekee työtä, Hän liikuttaa, taivuttaa, haavoittaa sydäntäni, joka on kivenkova. Hän ilmoittaa itsensä minulle herättämillään liikutuksilla. Ainoastaan sydämeni liikutuksista tunsin Hänen läsnäolonsa, paheiden ja himojen pakenemisesta huomasin hänen voimansa."
Bernhardin mystisismi on vielä raittiimpi ja puhtaampi kuin myöhempien aikojen mystikkojen, joista useat eksyivät arveluttavan pitkälle panteismin vaarallisille poluille. Mutta tämän eksytyksen juuret ovat jo havaittavina hänen teoksissaan.
Niinkuin tiedämme, oli paavikunta Bernhardin aikoina saavuttanut suuren mahtavuuden. Mutta sen sisällinen heikkous paljastaa nytkin, miten horjuva sen perustus oli. Niin esim. taistelivat juuri tähän aikaan Anekletus II ja Innocentius II kahdeksan vuotta keskenään Pietarin istuimen omistamisesta, herättäen tyytymättömyyttä Roomalaisissa, levottomuutta ja surua kaikkialla kristikunnassa. Semminkin koski häiriö kipeästi Bernhardiin, joka sydämmessään oli vakuutettu siitä, että Rooman piispan arvo perustui apostoliseen säätämään. "Miten katkera on elää" huudahtaa hän "paljoa vaikeampaa kuin silloin, jolloin marttyyrit vuodattivat verensä, ja kirkko taisteli harhaoppisuutta vastaan. Silloin uhkasi ulkoa vaara kirkkoa, nyt väijyy se kirkossa." Puolustaen Innocentiusta, joka jonkun ajan oleskelikin hänen luonansa, koetti Bernhard kaikkialla saada riitaa ja siitä riippuvaa häiriötä asettumaan. Kun esim. eräs mahtava kreivi, joka vehkeillään ja vallanhimoisilla tarkoituksillaan viritteli eripuraisuutta puolueiden välillä, lähestyi kirkkoa, missä Bernhard toimitti jumalanpalvelusta, riensi tämä kiivautta sädehtivin silmin ja ehtoollisleipä kädessään häntä vastaan, lausuen: "Jumalan palvelijain joukko rukoili sinua luopumaan onnettomasta taistelusta, mutta sinä ylönkatsoit heitä. Nyt tulee neitsyen Poika, kirkon Herra ja pää, Hän jota sinä vainoot. Katso tässä (leivässä) on tuomarisi, uskallatko Häntäkin halveksia, niinkuin olet halveksinut Hänen palvelijoitaan?" Ikäänkuin halvauksen masentamana vaipui kreivi maahan. Yhtä valtaavan vaikutuksen teki Bernhardin vakaa esiintyminen kaikkiin, joiden läheisyyteen hän tuli, ja hänen sanojensa paljas kaiku herätti mitä ehdottominta kunnioitusta etäälläkin asuvissa. Hän oli yksi noita omituisen viehättäviä henkilöitä, joiden rukouksia ihmiset eivät saata vastustaa ja joiden vihaa he pelkäävät. Innocentius pääsi paavien istuimelle (1138). — — Mutta kristikunnan sydämmessä kyti sammumaton tuli, jota ei suurinkaan nero jaksanut hillitä eikä viisainkaan ajattelija pystynyt sammuttamaan. Tyytymättömyys paavikuntaan ilmaantuu jo Bernhardin aikoina hyvinkin selvästi, vaikkei se silloin vielä älyä käyttää oikeita aseita ja siitä syystä on voimaton. Aikansa lapsena on Bernhard käynyt käsiksi tämän tulen tukehuttamiseen, hän kun ei erota itse sitä suurta päämäärää, johon se ennustaen viittaa, niistä väkivaltaisista, itsekkäisyyden tahraamista keinoista, joihin sen edustajat turvaavat. Tuskin oli Innocentius päässyt paaviksi, ennenkuin paavikuntaa uhkaava kapinallinen liike syntyi Roomassa. Sen johtajana oli Arnold Brescialainen. Hän oli ollut Abailardin oppilaana, ja hänen rohkea mielikuvituksensa ja uskonnollinen innostuksensa kiihoittivat häntä kiihottamistaan taisteluun kristikunnan turmelusta vastaan. Kirkon oppia ei hän aio korjata, sillä hän silminnähtävästi ei tiedä, miten väärä se monessa kohden on, mutta sen hän älyää, että papiston elämä on mitä hirvittävimmässä ristiriitaisuudessa sen sanan kanssa, jota he saarnaavat. Apostolisen kirkon esikuva silmiensä edessä moitti Arnold semminkin paavin ja papiston maallista rikkautta ja mahtavuutta, ja hänen oma ankaran vakaa, Herralle pyhitetty elämänsä sekä verraton puhelahjansa kokosi hänelle ennen pitkää lukemattomia innostuneita puolustajia. Hänen hankkeitaan puolustamassa oli sitä paitse lombardialaisten kaupunkien vapaudenpyrinnöt, joita Pohjois-Italian piispat, säilyttääksensä suuria tulojaan, karsain silmin katselivat. Brescian piispa syytti häntä Roomassa kapinallisten puolueiden toimeensaamisesta, ja Arnold sai paavilta käskyn poistua Italiasta. Hän totteli, mutta jo oli hänen oppinsa ehtinyt heittää kipinöitä pyhään kaupunkiin, mistä kapinan hävittävä tuli pian karkoitti paavin. Käyttäen tilaisuutta, saapui Arnold Roomaan (1140), innostuttaen sen kansaa hehkuvilla puheillaan ja kehottaen heitä herättämään eloon tasavallan jaloja aikoja. Vasta paavi Eugenius III:nen (1145-1153) onnistui masentaa tämä kapina, mutta siinä ilmaantuneet mielipiteet kytivät monessa paikoin, ennustaen perikatoa paavikunnan maalliselle mahtavuudelle.
Tähän taisteluun otti Bernhard tehokkaasti osaa. Hän vastusti ankarasti Arnoldin hankkeita. Mutta kyllä näki hänkin selvästi, että paavikunta oli eksynyt aivan väärälle uralle, etsiessään turvaa maailmalta. Niinpä kirjoitti hän Eugenius III:lle, joka v. 1149 maanpakolaisuudestaan saapui Roomaan, muiden ohessa seuraavat ihmeen valoisat sanat: "älköön mikään olko sinulle kauheampaa kuin vallanhimo, jotta ei hän, jonka istuimella istut, sinua kieltäisi. Tämä on Pietari, josta ei tiedetä, että hän silkin, kalliitten kivien ja kullan koristamana, sotamiesten ja meluavain palvelijain saattamana valkoisen hevosen selässä olisi kulkenut paikasta toiseen. Tässä kohden et ole noudattanut Pietarin, vaan Konstantinuksen esimerkkiä. Turhaan koetat hallitsijana olla apostolin seuraajana tahi apostolin seuraajana hallita. Jommastakummasta täytyy sinun luopua. Jos kumpaakin halajat, olet kaikki menettävä." Se kirja, jossa nämät sana löytyvät, sisältää sitä paitse merkillisiä neuvoja paavikunnan hoitamisen suhteen. Silminnähtävästi älysi Bernhard, miten paavikunta likenemistään likeni perikadon syvyyttä, jos se ei luopuisi noista vallanhimoisista yrityksistään, joiden pettämänä se jo kauan oli turmellut kristikuntaa.
Bernhardin luonteesen on keski-ajan ritarillinen henki painanut leimansa. Vaikka hän on hiljaisen miettimisen mies, itsensä kieltämiseen harjaantunut munkki, loistaa hänen silmistään tämän maailman aseisin luottautuvan urhoollisuuden uljas tuli. Tuo kuuluu oudolta, vaan jos asiaa likemmin tarkkaamme, ei ole selitys vaikea. Vuosisatojen kuluessa on kristikunta harjaantunut mukaantumaan tämän maailman katsantotavan mukaan, sen uskoa ovat jo kauan mielikuvituksen haaveet saastuttaneet, sen eksynyt toivo ei jaksa kohota ijankaikkisuuden henkipiiriin, vaan etsii väsyneenä tukeita aistillisuudesta, sen rakkaus Herraan ei pääse vapautumaan lihallisuuden orjuudesta. Bernhardkin oli aikansa lapsi. Hän kyllä kaivaten halasi päästä tuohon taivaalliseen Jerusalemiin, missä kristityn koti on, vaan maalliseen Jerusalemiin eksyivät hänen ajatuksensa tuon tuostakin, vaatien häntä kannattamaan tuota kristikunnan yleistä innostusta, jonka pyhän maan omistaminen oli kaikkialla herättänyt. Jota vaikeammaksi kristittyjen Palestiinassa perustaman valtakunnan säilyttäminen kävi, sitä suurempiin ponnistuksiin oli ryhdyttävä. Bernhard on tässäkin kohden ollut ajanhengen voimallisena äänenkannattajana, hän on tehokkaammin kuin kukaan muu virittänyt kristikunnan uskottomain hyökkäyksistä ja voitoista lannistunutta toivoa uuteen eloon. Hänen suonissaan juoksee Franskalaisen ritarillista verta, siitä virtaa maallisten tunteitten innostus hänen sydämmeensä, eksyttäen häntä viihtymään näissä näkyväisissä. Maailman julki syntisiä pyrinnöitä ja nautinnoita hän kyllä ylönkatsoo, mutta kun ne pukeutuvat kristillisyyden pukuun, niin hän ei enää erota niitä tämän maailman ilmiöistä, vaan tahtoo niitä Jumalan valtakunnan aarteina omistaa. Tämmöinen aarre on hänen silmissään semminkin pyhä maa, vaikka sen kurja tilakin selvään osottaa Herran siitä poistuneen. Bernhard korottaa äänensä, vaatien kristikuntaa varustautumaan puolustamaan tätä kallista omaisuutta. Vaikka hän on hengen mies, jonka tulisi luottaa ainoastaan hengellisiin aseisin, kehottaa hän kristikuntaa tarttumaan miekkaan puolustaaksensa Palestinaa vihollisten hyökkäyksiltä. Tämän eksytyksen vaurastuttamana syntyi ja kehittyi hengellisten ritarikuntain aate, ja v. 1119 perusti Payensin Hugo "Temppeliherrain ritarikunnan" pyhiin vaeltajain ja pyhän maan suojelukseksi. Innostuneena valmisti Bernhard sille sääntöjen suunnitelman. "Jalo" huudahtaa hän "on tuommoinen kaksinkertainen taistelu lihaa, verta ja pahuuden hengellisiä valtoja vastaan. Siinä kestääksensä pukeutuu Herran sotilas sisällisesti uskoon, ulkonaisesti turvautuu hän miekkaan. Varma on hän autuudestaan, kun hän kaataa vihollisen, mutta vielä varmempi, kun hän itse taistelussa kaatuu. Miten Juuda iloitsee, kuinka Jerusalemin tyttäret riemuitsevat." — — "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta," — — "Kaikki, jotka miekkaan rupeevat, ne miekalla hukkuvat" kuuluu Herran todistus.
Temppeliherran ritarinvala sitoi hänen olemaan ensimmäisenä taisteluun ryhdyttäessä, viimmeisenä, sotajoukon peräytyessä. Aseissakin ollessaan ja sotarivissä seisoessaan, tuli hänen veisata määrätyt virtensä. Puku oli valkea ja varustettu punaisella ristillä. — Kun tämän ritarikunnan kukoistus oli korkeimmallaan, kuului siihen noin 20,000 sotilasta. V. 1291, jolloin kristittyjen viimmeinen linna Palestinassa joutui uskottomain käsiin, siirtyivät Temppeliherrat Franskaan.
Samana vuonna kuin Temppeliherrain ritarikunta perustettiin, syntyi toinenkin samankaltainen munkkikunta nim. Johanniitain ritarikunta. Senkin jäsenet olivat suurimmaksi osaksi Franskalaisia. Myöhempinä aikoina oli Kypro, sittemmin Malta, tämän ritarikunnan varsinaisena kotina.
Mutta miten suuriin ponnistuksiin kristikunta ryhtyikin puolustaaksensa valtaansa Palestiinassa: alusta alkaen paljasti koko tämä yritys tuon tuostakin mahdottomuutensa. Jo kahdennentoista vuosisadan alkupuolella näytti Jerusalemin kuningaskunnan tila hyvin toivottomalta. Ei siinä kylliksi että pyhiinvaeltajain luku vähenemistään väheni, kun uskottomain väijyvä viha ja saaliinhimo jälleen alkoi heitä väijyä: Mosulin urhoollinen hallitsija Nureddin valloitti vankan Edessan ja lähestyi verenhimoisine sotajoukkoineen Jerusalemin kuningaskunnan rajaa. Tämä sanoma herätti surua ja hämmästystä kaikkialla kristikunnassa, vaan keski-ajan uskonnollinen innostus ja ritarillinen mieli ei ollut altis vähällä luopumaan toivonsa, rakkautensa pyhästä maasta. Mielikuvituksensa pettämänä on se vielä toista vuosisataa pitkittävä tätä turhaa taistelua, ennenkuin se uupuneena sen vaivoista ja aavistaen erehdyksensä vihdoin peräytyy taistelutantereelta. Edessan menettäminen ja Nureddinin uhkaavat sotajoukotkin olivat vain omiaan herättämään sen miekkailuhalun uuteen eloon. Bernhard kulki kaupungista kaupunkiin, valtakunnasta toiseen, innostuttaen kaunopuheliaisuudellaan kansoja varustaumaan tuohon pyhään sotaan. Niissäkin paikoin, missä ei hänen sanojansa ymmärretty, sai hänen silmänsä kirkas loisto, hänen kärsimisistä ja ruumiinkidutuksista kalpeat kasvonsa sekä koko hänen esiintymisensä, jolle hänen ääretön maineensa oli valmistanut tietä, sydämmet sykkimään. V. 1147 nähtiin jälleen suurten ristijoukkojen vaeltavan itäänpäin taistelemaan uskottomia vastaan. Niitä johdattivat Franskan kuningas Ludvig VII ja Saksan kuningas Konrad III. Mutta huonosti päättyi tämä toinen ristiretki. Suuret joukot surmasivat Turkkilaisten miekat, tuhansia kuoli nälkään ja kulkutauteihin, toiset jäivät Aasiaan kitumaan uskottomain orjina. Tyhjin toimin täytyi molempien kuningasten palata maihinsa. Jerusalemin horjuvan kuningaskunnan tila kävi tämän onnettoman retken kautta yhä surkeammaksi vain.
Ennen pitkää sai Bernhard kokea, miten tämä yritys, josta hän oli niin paljon toivonut, oli päättynyt. Eikä siinä kylliksi. Kristikunnan valituksesta kuului mitä katkerinta moitetta tämän ristiretken toimeenpanijoita vastaan. Bernhard oli masentunut. Voittoa oli hän ennustanut, häpeään olivat hänen lupauksensa joutuneet. "Kansojen synnit ovat kääntäneet Jumalan tahdon tappioksi" huokasi hän haikein sydämmin. Hänen voimansa ovat murtuneet, surun pilviin peittyy hänen elämänsä ilta. Mutta loppuun asti on hän sama kuin ennen, valliten aikansa taistelut, vastustaen vääryyttä sekä kehottaen ihmisiä sanoillaan ja esimerkillään itsensäkieltämisen tiellä palvelemaan Herraa. Ja jälleen leviää hänen maineensa kaikkialle, hänelle omistetaan miltei jumalallinen kunnioitus.
Kun vuosisatojen etäisyydestä arvostelemme tätä merkillistä miestä, supistuu suuressakin määrässä hänen oman aikansa kiitos, mutta siitä jää kuitenkin paljon, jota kirkkohistoria aina on lehdillään säilyttävä. Bernhard on tahtonut uhrata koko sydämmensä sille Herralle, jota hän rakasti, ja maksoi minkä maksoi, kieltää itsensä Kristuksen tähden. Ei hän omaa etuansa katsonut: Herran kunnia oli hänen elämänsä silmämääränä. Joka niin elää, hänen elämäntyönsä viittaa siihen autuaalliseen kotiin, missä ajan sumut ja ihmisten keksimät eksytykset eivät enää estä näkemästä Jumalan kirkkautta. — Bernhard kuoli v. 1153.