VIII.
Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.
Älkäät henkeä sammuttako. Älkäät profetiaa katsoko ylön.
Koetelkaat kaikki, ja pitäkäät se, kuin hyvä on. 1 Thess. 5: 19-21.
Ihmishengen syvää tarvetta päästä vapautumaan tietämättömyyden siteistä ei keski-ajan pimeä yökään voinut kokonaan nukuttaa. Jo varhain ilmaantui siellä täällä tieteellisiä harrastuksia, niinkuin esim. Kaarle Suuren hovissa, ennustaen valosampaa aikaa ihmiskunnan suurelle sivistystyölle, jota kansainvaelluksen myrskyt olivat perikadolla uhanneet, Mutta kun tämän ajan tiedemiehet luonnollisista syistä miltei kaikki toimivat uskonnollisella alalla, on selvä, että kristillinen oppi ennen pitkää joutui väittelyn esineeksi. Täten syntyi jo varhain oppiriitojakin, miten kykenemätön silloinen kristikunta olikin niitä käsittelemään.
Eräs saksalainen kreivi oli jättänyt nuoren poikansa Gottschalkin Fuldan luostariin siellä munkiksi kasvatettavaksi. Mutta nuorukainen alkoi ikävöidä vapautta ja pyysi päästä vapaaksi munkkilupauksestaan. Mainzin kirkolliskokous hyväksyi hänen pyyntönsä (829), vaan Fuldan silloinen abboti, oppinut Rabanus Maurus (k. 856) lausui ankaran vastalauseen kokouksen päätöstä vastaan. Haikein sydämmin lähti Gottschalk Franskaan, missä hän alkoi tutkia Augustinuksen teoksia. Suuren kirkkoisän syvät mietteet tekivät häneen valtaavan vaikutuksen, kehottaen häntä uskonopillisiin tutkimuksiin. Etenkin veti armonvalitsemisoppi hänen huomionsa puoleensa, Niinkuin ennen on kerrottu, ei Augustinus rohjennut lausua oppinsa jyrkkää johtopäätöstä tämän kysymyksen suhteen. Puolitekoisena oli myöskin Arausion kokous (I osa) jättänyt tämän opinkohdan myöhempien aikojen tutkittavaksi. Gottschalk oli ensimmäinen, joka keski-ajan kuluessa ryhtyi sitä käsittelemään. Perustaen mietteensä siihen totuuteen, että Jumala on muuttumaton, puolusti hän jyrkästi oppia kahdenlaisesta edeltäpäin-määräämisestä, sanoen Jumalan ehdottomasti valinneen toiset autuuteen, toiset kadotukseen. Itse teossa hän hyvin vähän eroaa Augustinuksesta, vaikka hän käyttää toisenkaltaisia sanoja ja lausetapoja. Rabanus Maurus, joka sillä välin oli päässyt Mainzin arkkipiispaksi, tarttui kynään ja kirjoitti Gottschalkia vastaan ankaran kirjan. Puolustaaksensa itseänsä siinä löytyviä syytöksiä vastaan, joista useat olivat kerrassaan perusteettomat, saapui tämä Mainziin (848.) Rabanus Maurus kutsui seudun etevimmät papit ja maallikot kokoukseen, joka oli tutkiva Gottschalkin kirjallisesti sepitettyä vastalausetta. Kokous, jonka puheenjohtajana Rabanus Maurus itse oli, tuomitsi Gottschalkin opin harhaopiksi; hän itse lähetettiin arkkipiispansa, ennenmainitun Reimsin piispan Hinkmarin valvottavaksi. Tämä oli suvaitsematon ja vallanhimoinen mies, — häneltä ei Gottschalk voinut odottaa minkäänlaista sääliväisyyttä. Chiersyssa v. 849 pidetty kokous tuomitsi onnettoman uudelleen, turhaan koetettuaan pakottaa häntä peruuttamaan mielipiteitään. Eikä siinä kylliksi. Keski-ajan suvaitsemattomuus kaikkia niitä kohtaan, jotka uskalsivat lausua kirkonopista poikkeavia mielipiteitä, ryhtyy jo tähän aikaan väkivaltaisiin toimiin. Kärsittyään kovia kidutuksia, suljettiin Gottschalk puolikuolleena erääsen luostariin. Ei kukaan koettanutkaan häntä Jumalan sanalla neuvoa ja oikealle uralle ohjata, häntä vain uhattiin, kidutettiin. Kummastelisimmeko, että hän eksyi pitämään kärsimisiään marttyyrin kärsimisinä ja että hän, totuutta kuin hän etsi, jyrkästi puolusti mielipiteitään? Turhaan vetosi Gottschalk paaviin; ei sieltäkään apua tullut. — Monta vuotta kärsittyään mitä kovinta kohtelua, tunsi hän vapauttamishetkensä vihdoinkin lähestyvän. Hän kääntyi Hinkmarin puoleen, rukoillen häneltä Herran ehtoollista. Ei heltynyt arkkipiispan sydän tästäkään. Gottschalk sai sen vastauksen, ettei kirkko voi hänelle minkäänlaista apua suoda, ei sitäkään, että se siunaisi hänen ruumiinsa haudan lepoon, kun hän ei harhaoppiansa peruuttanut. Mielipiteitään muuttamatta kuoli hän ihmisten vainoomana ja kirkon hylkäämänä v. 868.
Niiden joukossa, jotka tarttuivat kynään, kumotaksensa Gottschalkin eksyttäviä mietteitä, oli myöskin Johannes Skotilainen Erigena (k. 891). Tämä mies, joka nerollaan ja opillaan on saavuttanut suuren maineen, oli syntyperältään skottlantilainen. Kasvatuksensa sai hän luultavasti jossakussa irlantilaisessa luostarissa ja harjaantui jo nuorena syvämielisen miettimisen vaikeaan työhön. Ja pitkälle hän pääsi tässä työssä, syvään hänen neronsa tunkeutui, jos hänen mietteitänsä ihmisjärjen vaalia punnitaan. Johannes Skotilaisesta tuli ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä: keski-ajan vaikea sivistystyö on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta jos tätä merkillistä miestä arvostellaan kristinuskon valossa, täytyy meidän todistaa, että hän arveluttavassa määrässä eksyi Jumalan sanan osottamalta tieltä ja sekoitti kirkon oppiin hyvinkin vaarallisia aineksia. Paljon oli hän Herralta saanut, mutta sitä suurempi on myöskin hänen vastuunalaisuutensa, kun hän ei käyttänyt rikkaita lahjojaan, rakentaaksensa Jumalan valtakuntaa yksin Hänen sanansa kalliolle. Turvaten omaan ajatuskykyynsä, "sammutti hän itseltänsä hengen", eksyttäen monta, jolle Jumala suuret lahjat antoi, "lihassa kylvämään." Ei hän raamatusta halveksien puhu, se on kyllä totta, kyllä hän siitä viisautta tahtoo ammentaa ja ahkeraan hän sitä viljelee, vaan hän ei nöyränä alistu Pyhän Hengen koulun vaatimusten alle, ei tyydy opetuslapsen alhaiseen asemaan, ja senvuoksi hän eksyy, pimittyy, miten suuri hänen neronsa sitten onkin. Johannes Skotilainen antautui mielikuvituksensa ja järkensä johdatettaville, selittäen raamattua aivan mielivaltaisesti ja sortuen tällä tiellä mitä arveluttavimpiin erehdyksiin. Jumala on hänen käsityksensä mukaan puhdas oleminen, ehdottomasti määräämätön, itsellensäkin salaisuus. Luominen on vain Jumalan laajentumista: Jumala on kaikessa ja kaikki on Jumala. Maailma ei siis hänestä ole Jumalan luoma, se on Hänen ilmoitustaan, jumaluuden näkymättömän olemuksen kuvastumista. Vaikka Johannes Skotilaisen ajatukset siis silminnähtävästi eksyvät panteismin ansaan, jossa ne eivät enää erota maailman yli korotettua Jumalaa Hänen luomastansa maailmasta, löytyy hänen kirjoituksissaan tuon tuostakin kohtia, jotka selvään ilmaisevat hänen syvämietteisen henkensä tarvetta seurustella elävän, persoonallisen Jumalan kanssa. "Oi Jumala" huokaelee hän: "sinä meidän pelastuksemme ja sovintomme, anna meille armoa, kirkasta valosi niille, jotka täältä varjojen maalla sinua etsivät, korota kätesi meille heikoille, sillä ilman sitä ei taida kukaan luoksesi tulla, puhkaise pilvet ja anna meidän luoda silmämme Sinun näkemiseesi, Sinun lepoosi!" Mutta niin kestävillä siteillä oli hänen oma viisautensa hänen vanginnut, ettei hän päässyt orjuudesta vapauteen. Ainoastaan nöyriä, katuvaisia syntisiä, jotka eivät tahdo säilyttää mitään omaa, ohjaa totuuden Henki kirkkaudesta toiseen; syvämietteisimmänkin tiedemiehen nero on eksytysten aavalla merellä kehno opas. Kyllä puhuu Johannes Skotilainen synnistäkin, osottaen, ettei hän ole saattanut ummistaa silmiään siltä surkealta totuudelta, että maailman turmelus on suuri, mutta kun hän tyytyy tuohon yleiseen todistukseen synnistä, joka ei semmoisena vielä ole altis näkemään oman sydämmen surkeata tilaa, niin hän jää eksytystensä pimeyteen, vieläpä eksyy yhä kauemmas oikealta tieltä. Moni yksinkertainen ja oppimaton on löytänyt mitä tämä suuri ajattelija lukemattomain muiden kera turhaan on etsinyt. Ja miksi? Selityksen antaa Hän, joka luoden silmänsä taivasta kohti lausui: "minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, ettäs olet kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta, ja olet ne ilmoittanut pienille."
Omituinen on Johannes Skotilaisen käsitys Jumalan sanasta. "Raamatun rikkaus on loppumaton; monikarvaisena kuin riikinkukon höyhenet se kuvastuu" lausuu hän, myöntäen oikeaksi jos kuinka rohkeasti kuvannollisen raamatun selityksen. Jo vanhan kirkon aikoina saavutti raamatun mielivaltainen selittäminen monesti hyvinkin suuren vallan, ja nuo suuret kirkkoisätkin eksyivät joskus, niinkuin esim. Origines, tälle uralle, vaan tuskin oli vielä kukaan rohkeammin kuin Johannes Skotilainen selitellyt kirjojen kirjaa. Jokaisella raamatunlauseella on hänen käsityksensä mukaan lukemattoman monta eri merkitystä. Perustuen tähän vaaralliseen erehdykseen, lausuu hän tuon tuostakin mitä kummallisimpia mietteitä raamatun selvimmistäkin totuuksista. Niin sanoo hän esim. luomishistoriaa käsitteen "ihminen" eri asteiden kuvannolliseksi esitykseksi, hyvän ja pahan tiedon puu paratiisissa on laki, paratiisin vaimo kuvaa lihallista mieltä, Herran sanat: "kivulla pitää sinun lapsia synnyttämän", merkitsevät: ainoastaan monen vaivaloisen johtopäätöksen kautta voitte tämän jälkeen päästä totuuden tietoon j.n.e. Tämän ajallisen elämän tarkoitusta kuvaa hän seuraavaan tapaan: Samassa määrässä kuin synti sortuu, pääsee kaikki sulamaan yhteen Jumalan kanssa. Yhtä vähän kuin soittajaisissa toisistansa voi erottaa eri soittokoneiden säveleitä, tahi valaistussa salissa noita lukemattomia valonsäteitä itse valon lähteistä, yhtä vähän saattaa maailman silloin Jumalasta erottaa.
Kuinka syviä mietteitä me tapaammekin Johannes Skotilaisen kirjoissa, miten kauas hän tiedemiehenä ja ajattelijana onkin ehtinyt aikansa edelle: paljon vahinkoa on hän tehnyt Jesuksen Kristuksen viljavainiolla. Sovittaen kristinuskoa oman fllosofillisen järjestelmänsä kaavoihin, on hän eksynyt järkensä mitan mukaan arvostelemaan Häntä, "jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksemme", ja onnistuaksensa tässä työssä on hän mielikuvituksensa avulla raamatusta poistanut kaikki esteet, jotka kielsivät häntä olettamasta ihmisjärjen kykyä ja merkitystä raamatun arvoiseksi. Käsitys synnistä ja armosta, Kristuksen persoona ja lunastustyö, Jumalan kolminaisuus, sanalla sanoen Jumalan sanan kaikki syvimmät totuudet haihtuvat hänen järjestelmässään mielikuvituksen sumuihin, missä kuolemattoman ihmishengen tulevaisuuden toivo perustuksetta, sisällyksettä koditonna häälyy sinne tänne, ja ijankaikkinen elämä kadottaa kaiken todellisuutensa. Ei voi tämmöinen ajattelija, miten ihmeteltävä hänen tieteellinen kantansa sitten monessa suhteessa onkin, ohjata eksyvää aikakauttansa oikealle tielle, ei kelpaa hän Jumalan välikappaleeksi johdattamaan etsiviä sieluja pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. Suotta hän esim. kirjoitti Gottschalkia vastaan, sillä hänen oma käsityksensä synnistä ja armosta oli paljoa pintapuolisempi kuin tämän olikaan. Hän vain lisäsi häiriötä, eksytti ihmisiä, esimerkillään houkutellen heitä yhä enemmän laiminlyömään jumalallisen sanan oikeata tutkimista. On kyllä totta, ettei Johannes Skotilainen omalle aikakaudelleen tuottanut aivan paljo vahinkoa, hän kun oli siksi syvämietteinen ja tieteellisesti oppinut, ettei häntä silloin vielä ensinkään käsitetty, vaan myöhempien aikojen uskonoppi oli sitä suuremmassa vaarassa eksyä samoja eksyttäviä jälkiä vaeltamaan, kuin hänen neronsa keksimä tie oli viehättävä ja taitavasti viitoitettu.
Samaan aikaan kuin Gottschalkin synnyttämä riita häiritsi kirkkoa ja Johannes Skotilainen kylvi filosofiansa vaarallisia siemeniä sen maahan, veti eräs toinenkin harhaoppi yhä suuremmassa määrässä kaikkien ajattelevien huomion puoleensa. Se koski Herran ehtoollista. V. 831 julkasi Korbein luostarin silloinen abboti Paschasius Radbertus (k. 865) "Herran ruumiista ja verestä" nimisen kirjan, joka oli omiansa suistamaan oppia Herran pyhästä ehtoollisesta kerrassaan väärälle uralle. Aluksi ei tämä kirja herättänyt mitään suurempaa huomiota, mutta kun saman luostarin munkki Ratramnus, joka vihasi esimiestänsä ja pyrki hänen sijallensa, v. 844 kirjoitti vastakirjan, koettaen saada Radbertusta epäluulon alaiseksi, syntyi asiasta vilkas ja kiivas kiista. Tässä tulee meidän huomata, että oppi Herran ehtoollisesta vielä oli kehittämättä, sekä että Radbertuksen ja hänen vastustajainsa toisistaan eriäviä mielipiteitä tapaamme jo kirkkoisien kirjoissa. Nyt syntyvä riita ei siis edusta uusia mielipiteitä, vaan jo aikoja sitten kuultuja, mietteitä, vaikka niiden kokoaminen ja muodostaminen vastakkaisten ja keskenään riitaisten puolueitten väitteiksi antaa niille omituisen, vanhan ajan käsitystavasta jossain määrin eroavan muodon. — Mukaantuen aikansa aistillisuuteen uupuneen katsantotavan mukaan, opetti Radbertus, että Herran ruumis ja veri pyhässä ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Jotta eivät ihmiset kammoksuisi syödä ja juoda Herran ruumista ja verta — niin hän käsitti tämän salaisuuden — säilyttävät ehtoollisaineet alkuperäisen ulkomuotonsa, hajunsa ja makunsa, vaikka ne täydellisesti ovat muuttuneet, Radbertuksen ehtoollisoppi eksyy tämän lisäksi toisessakin kohden. Hän näet väittää, että ainoastaan uudestasyntyneet Kristuksen ruumiin jäsenet voivat kohota siihen korkeuteen, jossa tämä kallis armonlahja on tarjona; uskottomat eivät ensinkään nauti Herran ruumista ja verta. Hänen opissaan yhtyvät sittemmin aivan vastakkaisten puolueitten mielipiteet. — Vastustaessaan abbottiansa, huomautti Ratramnus siitä, että Herran ehtoollisessa löytyy jotain näkymätöntä, jota vain uskon silmä näkee. "Tuo pyhä ruoka alttarilla ei ole Herran varsinainen ruumis, vaan tämän ruumiin kuva, samassa merkityksessä kuin leipä kuvaa Kristuksen uskovaista seurakuntaa," kirjotti hän, siten kieltäen Herran ruumiillisen läsnäolon ehtoollisessa.
Vaikka ajan etevimmät teologit, Rabanus Maurus, Johannes Skotilainen y.m. asettuivat Ratramnuksen puolelle, vastustaaksensa Radbertuksen eksyttäviä väitteitä, saavuttivat nämä aikojen kuluessa yhä enemmän kannatusta, kunnes hänen ehtoollisoppinsa n.s. transubstantiationioppi (muuttumisoppi), kuten vasta saamme nähdä, ennen pitkää määrättiin kirkon opiksi. Turhaan huomautettiin jo tähän aikaan sitä vastaan: Jos meidän täytyy kaikki nähdä voidaksemme uskoa, eihän sitten uskoa ensinkään enää tarvitakaan, — keski-aika ei jaksa näkemättä uskoa, se luottaa kernaammin jos minkälaisiin, aistillisuuden orjuuteen sortaviin kertomuksiin, kuvauksiin ja toimituksiin, kuin Herran sanan horjumattomiin todistuksiin. Kummastelisimmeko, että se eksymistään eksyi?