XI.
Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.
— vartija, mitä yö kuluu? Jes. 21: 11.
Tämä mainio mies syntyi Mynämäen pitäjän Alasjoen talossa Lokakuun 14 p:nä 1357. Tavastien suku oli jo siihen aikaan mahtava. Maunun isä, Olavi Tavast, joka oli rikas rälssimies, oli hänen syntyessään Hemming piispan voutina Kuusiston linnassa. Tämä seikka määräsi epäilemättä suureksi osaksi pojan tulevaisuuden. Varmaan huomasi tuo kirkon etuja tarkkaan valvova piispa nuorukaisen suuret lahjat, eikä suinkaan tunnu oudolta erään historioitsijan oletus, että Maunu hänen kehotuksestaan päätti ruveta papiksi. Vaan oli miten olikaan: ei erehtynyt Kuusiston linnanvoudin poika valitessaan tämän elämänuran, sillä hänestä tuli Suomen kirkon mainehikkain katolinen piispa.
Maunun nuoruudenaika on kokonaan tuntematon. Sitä tärkeämpi on ensimmäinen hänen miehuudenajaltaan säilynyt tieto, semminkin kun se on omiaan muistuttamaan meitä siitä armosta, joko "koittona ylhäältä etsi" 14:nen ja 15:nen vuosisadan kristikuntaa. Kirkkomme aikakirjoihin on merkitty, että Maunu Tavast sai maisterin arvon Pragin yliopistolta v. 1398. Mahdoton on olettaa, ettei tuo tavattoman lahjakas mies, jonka tietohalu oli ohjannut hänen askeleensa syrjäisestä Suomesta Böhmin kuuluisaan opinahjoon, tutustunut Husiin ja kuunnellut hänenkin luentojaan. On kyllä totta, että nämä luennot alkoivat vasta viimmemainittuna vuonna, totta myöskin, etteivät tuon suuren uskonpuhdistajan mielipiteet siihen aikaan vielä olleet vakaantuneet vaan olipa Pragin yliopistossa jo ennen hänen esiintymistäänkin uuden ajan hengen tuulahdus vaikuttanut etenkin nuorisoon, vaatien sitä taisteluun pimeyden ja valheen varjovaltoja vastaan: ken pystyy väittämään, ettei Herra näissä vaiheissa etsinyt sitäkin miestä, jonka elämäkertaa tässä silmäilemme? Minkä vastauksen oli Maunu Tavast, palattuaan takaisin Suomeen, antava pimeässä haparoivan kansansa utelevaan kysymykseen: "vartija, mitä yö kuluu?"
Luultavasti oli Maunu Tavast, lähtiessään Pragiin opintojaan jatkamaan, kaniikina Turussa. Sittemmin oli hän jonkun aikaa kuningas Eerik Pommerilaisen kanslerina, vaikka tämä eräässä kirjeessä vuodelta 1406 nimittää häntä ainoastaan "rakkaaksi papiksensa". V. 1410 pääsi Maunu Turun tuomiokirkon arkkidiakoniksi ja kaksi vuotta myöhemmin, kun Suomen piispanistuin Beron kuoleman kautta tuli joutilaaksi, Turun piispaksi. Noudattaen edeltäjäinsä esimerkkiä, matkusti hän Roomaan, missä hän paavi Juhana XXIII:nen käskystä vihittiin virkaansa p. Katarinan kirkossa (1412).
Maunu II Olavinpoika Tavast oli jo 55 vuoden ikäinen, kun hän ryhtyi johtamaan Suomen kirkkoa. Mutta eivät ilmaise hänen toimensa ikäkulun väsymystä, vaan päinvastoin innostuneen miehen murtumatonta voimaa. Käydessään ulkomailla oli hän nähnyt, kuullut ja oppinut paljon eikä aikonut hän olla sitä käyttämättä Suomen kirkon hyväksi. Vaan ristiriitaisia olivat äänet, joita hän kristikunnan emämaissa kuuli, monenkaltaiset ne opetukset, joita häntä oli kehotettu noudattamaan. Etenkin Roomassa käydessään oli hän kokenut, miten levoton aika oli. Husin herätyshuutojen kaiku kuului kaikkialle, herättäen innostusta, hämmästystä ja vihaa; Pisan kokous oli puhunut rohkeita, ennen kuulumattomia sanoja turmeltunutta paavikuntaa vastaan, ja Pariisissa, johon kaupunkiin Maunu paluumatkalla poikkesi, puhuttiin uudesta yleisestä kirkolliskokouksesta, joka oli ryhtyvä yhä tehokkaampiin toimiin puhdistaaksensa kirkkoa "pään ja jäsenten suhteen". Suomessa ei näistä painavista kysymyksistä paljo tiedetty, täällä oltiin entisillään tahi oikeammin: katolisen kirkon erehdykset juurtuivat juurtumistaan kansaan. Oliko Suomen uusi piispa hoitava kirkkonsa peräsintä niin, että tuo uuden ajan tuulahduskin, jonka virkistyttävää ilmaa hänkin oli vähän hengittänyt, pääsisi vaikuttamaan laivan purjeisin, vai oliko hän ohjaava sen kulkua samaa sumuista tietä, jota se niihin asti oli kulkenut? Vastauksena ovat miehen vaikutus ja toimet Turun piispana, joita tässä lyhyesti tahdomme tarkastaa.
Palattuaan kotia Roomasta, ryhtyi Maunu Tavast heti jatkamaan edeltäjäinsä toimia. Niiden silmämääränä oli, kuten tiedämme, hankkia Suomen kirkolle maallista rikkautta, loistoa sen jumalanpalvelukselle, arvoa ja valtaa sen papistolle. Johdonmukaisemmin ja tuntuvammin kuin kukaan ennen häntä työskenteli Maunu Tavast tuohon suuntaan, eikä ole kukaan kirkkomme paimenista sittemminkään niin tehokkaasti toiminut katolisuuden palveluksessa.
Jo edellisten piispojen aikana olivat ihmiset harjaantuneet pitämään kirkolle annettuja lahjoja erinomaisen ansiokkaina ja Jumalalle otollisina. Maunu Tavast ei suinkaan tätä eksynyttä ajanhenkeä vastustanut. Päinvastoin koetti hän sekä kehotuksilla että omalla esimerkillään saada sitä juurtumaan yhä syvempään Suomalaisten sydämmiin. Eikä hän turhaan työtä tehnyt, jos asiaa katolisen kirkon kannalta arvostelemme. Miltei kaikki Suomen Siionia koskevat, niiltä ajoilta säilyneet kirjeet, ovat lahjakirjoja kirkon hyväksi. Ne kartuttivat ennen arvaamattomassa määrässä sen omaisuutta, antaen sille siten tarpeellista alueellista apua, vaan eksyttivät samalla esi-isiämme yhä pitemmälle keski-ajan vaarallisimman erehdyksen mutkaisella polulla. Piispa itse kulki oppaana edellä. V. 1421 rakennutti hän tuomiokirkkoon "omansa ja vanhempainsa sielujen pelastukseksi, kaikkien pyhien enkelien ja pyhän Birgittan kunniaksi" pyhän ruumiin kuorin. Siinä palvelevan papin tehtävänä oli usein lukea messuja kuorissa. Perustuskirja säätää, että pyhän ruumiin kuorin pappisvirka etupäässä oli uskottava Tavastein suvun jäsenelle. Piispa oli yksissä tuomiokapitulin kanssa hänen valitseva. Varojaan säästämättä lahjoitti Maunu, joka erinomaisella lemmellä näkyy suosineen etenkin tätä perustamaansa laitosta, sen alttarille monesti suuria lahjoituksia. — Monta muuta uutta alttaria syntyi Suomen emäkirkossa Maunu Tavastin aikana. Niistä mainittakoot Johanneksen, p. Annan, p. Andreaan, Pietarin, Paavalin ja p. Kolminaisuuden alttarit. Tietysti oli Maunun mahdoton itse kustantaa kaikkia näitä laitoksia, sillä niihin yhdistetyt pappisvirat kysyivät päivä päivältä yhä suurempia varoja, vaan hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Ruhtinaat ja ruhtinattaret, valtakunnan mahtavat ylimykset, virkamiehet, porvarit, talonpojat kaikki kiiruhtivat kilvan rikastuttamaan kirkkoa, siten päästäksensä Turun mahtavan piispan suosioon ja hankkiaksensa sieluillensa rauhaa elämässä ja kuolemassa. Täten kohosi semminkin tuomiokirkon komeus ennen aavistamattomassa määrässä. Kaniikein luku karttui kuudesta kymmeneen, ja heitä auttamaan liittyi kuoripappien yhä lukuisammaksi kasvava joukko, joka ihanalla veisullaan sai jumalanpalveluksen viehättävän kauniiksi. Messuja pidettiin joka päivä aamusta iltaan, ja joka tuomiokirkossa tahi muualla tuon kuuluisan piispan näki, huomasi miehen koko käytöksestä ja erittäin siitä hartaudesta, jota hän jumalanpalvelusta toimittaessaan aina osotti, ettei hän tavan ja maallisen etunsa vuoksi vain paimenvirkaansa noin hartaasti toimittanut. Ankarasti hän valvoi kirkon kuria, vaatien etenkin itseltänsä tarkkaan sitä pyhyyttä, jolla keski-ajan hurskaat pyrkivät Jumalan ja pyhimysten suosioon. Piispanistuimensa ja isältään perimänsä talojen tulot käytti hän paitse kirkon rikastuttamiseksi suureksi osaksi myöskin köyhien hyväksi, rakensi sairashuoneita, puolusti sorretuita, tuki orpoja ja vaivaisia, holhoi ja, kieltäen itseään, autti. Aikakirjoihimme on myöskin merkitty, että raskasten verojen ijes Maunu Tavastin toimesta nostettiin monen köyhän seudun asukasten niskoilta, hallitus kun miltei aina oli altis noudattamaan Turun jalon piispan esityksiä. Etenkin jos otamme huomioon, miten irstaisuus, voitonpyyntö ja muut silmiinpistävät paheet olivat yleiset sen ajan papistossa (Maunu Tavastin oma arkkipiispa, Upsalan piispa Johannes Jerechini esim. erotettiin virastaan siveettömän elämänsä tähden), ei ole kumma, että hän vuosi vuodelta tuli yhä kuuluisammaksi. Piispankronika kertoo hänen istuneen "kuin toinen Joosef ylimysten ja valtaneuvosten kesken" sekä ihmisten "palvelleen häntä kuin kuninkaallista majesteettia". Hän oli — niin todistaa sama kronika — "suuri toimissaan, niinkuin nimeltäänkin" [Latinalainen sana magnus (Maunu) merkitsee suuri.].
Maunu Tavastin mainetta kartutti arvaamattoman suuressa määrässä hänen pyhiinvaellusretkensä Palestinaan, jolle matkalle hän piispana ollessaan lähti. Vaikka vuosiluku on tuntematon, on kertomus täysin luotettava. Sekin todistaa Maunu piispan olleen noita keskiajan hurskaita, jotka, kuuliaisina katolisen kirkon erehtyneelle uskolle, olivat alttiit sitä sydämmestään kannattamaan ja sille uutta elinvoimaa hankkimaan vielä silloinkin, kun totuuden Henki yhä kuuluvammin vaati kristikuntaa astumaan pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. — Matkalla kävi Maunu myöskin Venedigin rikkaassa kaupungissa. Siellä hän osteli kaikenkaltaisia koristuksia ja kalleuksia tuomiokirkkonsa tarpeeksi. Niistä ansaitsevat etenkin muistamista: iso hopearisti, moniaat puhtaasta kullasta tehdyt astiat p. ehtoollista varten, hopea-kotelot, joihin p. Henrikin luut kätkettiin, kalliit kirkonvaatteukset, hopealla koristetut evankeliumi- ja epistolakirjat sekä arvokas kirjakokoelma, sisältävä jumaluustiedettä ja kirkkolakia käsitteleviä kirjoja.
Luonnollista on, että Turun tuomiokirkon komeus ja sen jumalanpalveluksen loisto kehottivat esi-isiämme koettamaan saada köyhän Suomen muitakin Jumalalle pyhitettyjä rakennuksia edes jossain määrin tuon kuuluisan emäkirkon kaltaisiksi. Uusia kirkkoja rakennettiin monessa paikoin, vanhoja laajennettiin ja koristettiin. Niin esim. perusti kuningas Kaarle Knuutinpoika Viipurin kirkkoon kolme alttaria. Ne pyhitettiin Johannekselle, p. Katariinalle ja p. Annalle. Kaikkialla oli Maunu piispan uskonnollinen innostus, hänen esimerkkinsä ja valtaava henkensä kehottamassa, johtamassa. Jota vanhemmaksi hän tuli, sitä innokkaammin vain hän valvoi katolisuuden etuja laajassa hiippakunnassaan. Todistuksena on muiden uutterain tointen kera seuraavakin. Ennen on kerrottu, miten koko Porvoon pitäjä Hemmingin aikoina joutui Paadisten luostarin haltuun. Kun kuningas Maunu Eerikinpoika, joka, kuten tiedämme, sai mainitun piispan tähän lahjoitukseen suostumaan, syöstiin valtaistuimelta, korjasivat Viipurin linnan haltijat kysymyksessä olevan alueen kruunulle. Paadisten luostari ei tietysti ollut siihen tyytyväinen, vaan uudisti tuon tuostakin vaatimuksiaan, tottunut kuin se oli hyväksensä käyttämään tuon verraten varakkaan alueen veroja. Epäilemättä olisi tämän johdosta syntynyt pitkiäkin rettelöitä, ellei Maunu Tavast olisi ryhtynyt tehokkaisin toimiin niiden estämiseksi. Hän käytti nim. tuosta kuningas Eerikin ja Margareeta kuningattaren lahjoituksesta melkoisen summan (noin 2000 nyk. S. markkaa), ostaen sillä Porvoon pitäjän ainaiseksi vapaaksi Paadisten luostarin vaatimuksista. Tuossa ruhtinaallisessa lahjoituksessa siten syntynyt vailinki korvattiin hiippakunnalle takaisin saadun alueen maksamilla veroilla.
V. 1429 hävitti tulipalo suurimman osan Turkua. Liekit eivät säästäneet tuomiokirkkoakaan, ne painoivat siihenkin hävityksen leiman. Vaan ei masentanut tämäkään kohtaus murtumattoman piispan intoa. Muutaman vuoden kuluttua korotti hänen rakas kirkkonsa entistä komeampana huippuaan taivasta kohti, läheltä ja kaukaa jälleen kutsuen ihmisiä messuja kuulemaan ja lumoavaa hartautta nauttimaan Suomen kuuluisimpain pyhimysten muistorikkaassa temppelissä. Mahdollisesti lähti Maunu yllämainitulle matkalleen pyhään maahan juuri tämän tulipalon johdosta, Herran haudalla etsiäksensä lohdutusta surussaan ja hankkiaksensa kirkollensa koristuksia tulen hävittämien kalleuksien sijaan. Vaan olkoon asian laita miten tahansa, sen ainakin varmaan tiedämme, että Suomen asukkaat hänen toimestaan heti ryhtyivät kuuluisaa tuomiokirkkoansa korjaamaan ja kauniiksi sisustamaan. Yksissä Ruotsin piispojen kanssa julisti Maunu Tavast v. 1441 40 päivän synninaneet kaikille, jotka määrättyinä juhlapäivinä saapuivat tuomiokirkkoon tahi Suomen hiippakunnan muihin kirkkoihin ja niitä lahjoituksilla muistivat. Vielä anteliaampi oli Baselin kirkolliskokous. Se lähetti seuraavana vuonna kirjeen Suomeen, luvaten synninpäästöä aina 20 vuodeksi jokaiselle, joka oli altis uhraamaan rahoja tulen turmeleman tuomiokirkon hyväksi. Muitakin samankaltaisia kirjeitä saapui katolisen kirkon ylimyksiltä Maunun aikana ja epäilemättä etenkin hänen ilmoitustensa johdosta Turkuun. Eivätkä ne vaikutuksetta olleet: köyhän Suomen kirkko rikastumistaan rikastui. Tämä seikka kyllä taivutti kansan mieltä siihen käsitykseen, että kaikki maallinen työ ja toimi on velvollinen etupäässä tarkoittamaan kirkon etua, siten opettaen esi-isiämme sielunsa autuudeksi uhraamaan kaikki, mutta he eksyivät samalla myöskin yhä kauemmas siitä sanasta, joka todistaa: "Jumala on henki ja oikeat rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa".
Olemme nähneet, miten uutterasti Maunu piti huolta katolisuuden voitosta Suomessa. Häntä uskollisemmin ei ole kukaan palvellut tätä aatetta, eikä pysty kukaan todistamaan, että hänen mielensä tässä palveluksessa yltyi vallanhimoisen kirkkoruhtinaan kovasydämmisyydeksi ja ylpeydeksi, kuten useampain keski-ajan eteväin piispojen kävi. Omaa etuansa valvoi hän ainoastaan niihin määrin, kuin hänen käsityksensä kirkon kunniasta sitä vaati. Arka oli hän kyllä piispallisen arvonsa suhteen, vaan kirkon eikä oman maineensa tähden. Ja ken uskaltaa väittää, ettei tuo kaunis liekki, joka säteili hänen silmistään, hänen harjoittaessaan verratonta armeliaisuuttaan köyhiä kansalaisiaan kohtaan, rukoillessaan tahi jumalanpalvelusta toimittaessaan, ollut rakkauden Herran virittämä, vaikka siihen liittyikin paljo keski-ajan eksyneen hengellisyyden valevaloa?
Mainitsemiimme todistuksiin Maunu Olavinpojan Tavastin toimista Turun hiippakunnan piispana, liittyy vielä semminkin yksi, jota emme saa unohtaa. Tarkoitamme hänen laajassa hiippakunnassaan toimittamiaan tarkastusmatkoja. Miten vaivaloiset nämä, matkat olivat, voimme päättää esim. siitä, että Maunun toimesta rakennettiin majatalo sille 18 peninkulmaa pitkälle asumattomalle taipaleelle, joka siihen aikaan erotti Sysmän ja Savon kirkot toisistaan. Semmoisissa erämaissa liikkui hän vielä päälle 80 vuoden vanhana, tarkastaen pappien työtä, varottaen, nuhdellen, neuvoen ja kehottaen seurakuntia. Missä tahansa hän levähti, jos erämaan synkissä saloissa tahi asutuissa seuduissa, siihen asetettiin hänen pieni kappelinsa, ja muassaan olevat papit toimittivat siinä jumalanpalvelusta, jota hän itse aina johti. Ihmetellen, kunnioittaen katseli kansa kaikkialla tuota Suomen kirkon hurskasta piispaa, jonka esimerkki niin valtaavasti kehotti kaikkia irtautumaan maallisista ja ylentämään sydäntään Herran puoleen. Hän oli — niin arveltiin — likeisesti sukua niille pyhimyksille, joista hän puhui ja joiden kanssa hän niin ahkeraan seurusteli. Ei kuulunut Suomen erämaihin husilais-sodan melskeen kaikua eikä niitä ääniä, jotka vaativat kristikunnan kansoja taisteluun paavikirkon valeita vastaan: täällä polvistuivat ihmiset nöyrinä vanhan piispansa kera pyhimysten kuvien edessä keski-ajan yön kuutamossa. Mutta siunausta siitäkin oli, sillä "laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja aivan hyvä".
Vähitellen oli Suomessa ruvettu perustamaan koulujakin lasten opettamista varten. Ne olivat tietysti siihen aikaan vielä hyvinkin vähäpätöisiä, vaan arvaamattoman suuresta merkityksestä kuitenkin. Maunu Tavast kannatti niitä kaikin tavoin, hankkien muun ohessa paavilta anekirjoja niille, jotka rahalla, ruualla tahi vaatteilla auttoivat köyhiä koululaisia. Että Suomessakin tietohalu vähitellen alkoi herätä, huomaamme semminkin siitä, että moni nuorukainen täältä matkusti ulkomaille, Pariisissa, Pragissa y.m. opintojaan jatkaakseen. Tuo on unestaan heräjävän kansamme totuuden kaipua, joka sillekin ennustaa uskonpuhdistuksen aamun koittoa.
Myöhään oli Suomi päässyt kristinuskon osallisuuteen. Sentähden eivät katolisen kirkon laitokset täällä saavuttaneet sitä kukoistusta, kuin Euroopan sydänmaissa. Niinpä löytyi täällä ennen Maunu Tavastin aikoja esim. ainoastaan viisi luostaria. Näistä olemme jo maininneet Turun Dominikani-luostarin. Myöhemmin perustettiin Viipuriin kaksi luostaria, toinen noudattava Dominikanein, toinen Fransiskanein ohjesääntöjä. Viimmemainittuun munkkikuntaan kuuluivat niinikään muut kaksi, Rauman ja Ahvenanmaan luostarit. Kuten olemme nähneet, edustaa Maunu Tavast kaikissa toimissaan keski-ajan uskonnollista katsantotapaa, suosien sydämmestään myöskin munkkilaitosta, vaikka uuden ajan heräjävä tuulahdus jo monessa paikoin tuomiten likenee luostarien muureja, uhaten paljastaa näiden takana piileilevät paheet. Uuden luostarin perustaminen köyhään Suomeenkin oli jo kauan ollut hänen hartain toivonsa. Etenkin viehätti Maunua Birgittan maine: hänen perustamansa munkki- ja nunnayhdistykseen kuuluvaksi aikoi vanha piispa aikomaansa luostaria, jos hänen onnistuisi saada se aikaan. V. 1438 sai hän asian niin pitkälle ajetuksi, että Ruotsista saapui kirje, joka kehotti häntä Suomen valtiomiesten kera valitsemaan paikkaa aivotulle luostarille. Muutaman vuoden kuluttua (1443) perustettiin Raision pitäjään, nyk. Naantalin alueelle, Vallis gratiae [Vallis gratiae merkitsee armon laakso; siitä ruotsalainen niini Nådendal (Naantali).] niminen Brigittiläis-luostari. Maunu piispa oli ensimmäinen toimessa. Hänen kustannuksellaan rakennettiin luostarikirkon pääkuori ja sakaristo, jota paitse hän kehotuksillaan sai ihmisiä lahjoittamaan laitokselle maita ja muita lahjoituksia.
Maunu Tavastin toimet valtiollisella alalla eivät kuulu kirkkohistoriaan. Se kuitenkin mainittakoon, että hän monesti otti valtionkin asioihin osaa, osottaen aina horjumatonta uskollisuutta kuninkaallensa. Vielä v. 1448 kävi hän Ruotsissa, ollen saapuvilla kuningas Kaarle Knuutinpojan kruunajaisissa. Tämän jälkeen hoiti hän vielä kaksi vuotta paimenvirkaansa, kunnes hän, väsyneenä raskaasta elämäntyöstään ja 93 ikävuoden painamana, luopui piispanvirastaan 1450. Turkuun rakentamastaan komeasta piispantalosta siirtyi hän nyt Naantaliin, missä oli valmistanut itselleen pienen asunnon lähellä luostaria. Siellä sammui vanhuksen elämä v. 1452. Hän haudattiin pyhän ruumiin kuoriin.
Olemme viitanneet siihen, että Maunu Tavast oli yksi niitä, joiden aikaa uskonpuhdistuksen aamukoitto valaisi. Sen merkitys ei hänelle kirkastunut, vaikka hän kävi sitä läheltä katsomassa. Raamattu todistaa: "joka on totuudesta, hän kuulee totuuden äänen". Mihin määrin näiden sanojen tuomitseva puoli soveltuu häneen, sen tietää Herra yksin. Vaan emme silti saa jättää niitä huomioon ottamatta, arvostellessamme Suomen katolisen ajan etevintä piispaa. Hänen monessa suhteessa jalo muistonsa on oikeutettu sitä vaatimaan. Ja jos sen kautta himmeneekin tuon maineen loisto, niin ei vähene sen Herran kunnia, jonka viinimäessä Maunu Tavast verrattomalla ahkeruudella teki työtä. Ei voinut vielä tämäkään Suomen Siionin vartija vastata esi-isiemme huokaukseen: "mitä yö kuluu?" mutta horjumaton oli Herran lupaus "nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitses".