XIII.
Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.
Voi kauheata, rietasta ja väkivaltaista kaupunkia!
Ei hän tahdo kuulla, eikä antaa, itseään kurittaa; ei hän tahdo uskaltaa Herran päälle, eikä pidä itseään Jumalan tykö.
Hänen päämiehensä ovat hänessä niinkuin kiljuvat jalopeurat, ja hänen tuomarinsa niinkuin sudet ehtoolla, jotka ei mitään jätä huomeneksi. Sef. 1: 1-3.
Kovia iskuja oli paavikunta saanut noilta yleisiltä kirkolliskokouksilta, jotka viidennentoista vuosisadan alkupuolella kokoontuivat puhdistamaan turmeltunutta kirkkoa "pään ja jäsenten puolesta". Sopisi odottaa, että "Pietarin jälkeiset" vihdoinkin alkaisivat huomata, "mitä heidän rauhaansa sopi", etenkin kun samaan aikaan Vikleff, Hus y.m. Herran valitut lähettiläät yhä kuuluvammin vaativat ajan ilmiöitä Jumalan erehtymättömän sanan tuomioistuimen eteen, mutta entistä hurjemmin vain kulki paavikunta eteenpäin onnettomalla tiellään. Synnin viinistä juopuneina kuin ovat, eivät paavit huomaa, miten heidän valtaistuimensa perustukset horjuvat. "Jumala itse on lähettänyt heille väkevän eksytyksen", etteivät he enää mitään pelkää. Yhä edelleen luulee Rooma voivansa maailmaa hallita, vaikka Herran tuomio likenemistään likenee sen veripunaisten syntien tahraamaa piispanistuinta. "Voi kauheata, rietasta ja väkivaltaista kaupunkia!"
Taitamattomasti menetteli Baselin kokous taistelussa Eugen IV:ttä vastaan. Tiedustelematta Euroopan kansojen mielipidettä, asiasta, erotti se hänen virasta (1439), luullen mahtisanallaan voivansa pakottaa kristikuntaa kuuliaisuuteen. Työläästi se muutamia vuosia pysyi koossa, kunnes sen jäsenet hajosivat, turhaan ponnistettuaan heikkoja voimiaan valitsemansa paavin suojelukseksi. Ei siinä kylliksi, että Eugenin onnistui pysyä paavina: paavikunnan mahtavuus sai uuden tukeen tästäkin voitosta, vaikka voitto kyllä itse teossa oli enemmän kuin epäiltävä. Eräs sen ajan kuuluisimpia henkilöitä Eneas Sylvius, joka Baselissa oli esiintynyt Eugenin kiivaana vastustajana, meni ensin keisarin palvelukseen, vaan lähti myöhemmin Roomaan, polvistui paavin eteen ja sai häneltä piispanhiipan palkinnoksi. Samaan tapaan menetteli moni muukin Eugen IV:nen vastustajista. Turvallisempi oli ajan turmeltuneista lapsista paeta paavikunnan kehnoon satamaan kuin lähteä taistelemaan ristiriitaisten aatteiden kuohuvalle merelle! Näin asiain ollen onnistui paavikunnankin vielä muutamia vuosia säilyttää näennäistä valtaansa. Eugenin jälkeisen Nikolaus V:nen (1447-1455), jonka siveellisyys on ajan turmeluksen, semminkin paavien siveettömän elämän ilahuttavana vastakohtana, ei enää tarvinnut kokea mitään vastarintaa: yksimielisesti tunnusti kristikunta hänen johtajakseen. Kyllä koettivat muutamat ruhtinaat saada paavikuntaa kirkon lakina tunnustamaan, että yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi, mutta jo Nikolaus V:nen jälkeinen Kalikstus III todisti pelkäämättä keisari Fredrik III:lle, ettei hän aikonut noudattaa Kostnitzin ja Baselin kokousten päätöksiä. Vielä rohkeammin edusti yllämainittu Eneas Sylvius, päästyään paaviksi v. 1458, samaa turmiollista valtiotaitoa. Hän on paavina tunnettu nimellä Pius II. Nuoruudessaan oli hän elänyt hyvin siveettömästi, eikä suinkaan hänen elämänsä sittemminkään ollut nuhteetonta; päinvastoin edustaa hän vielä paavinakin aikansa kevytmielistä, mädännyttä katsantotapaa. Sitä paitse oli hän myöskin luopumalla Baselin kokouksessa lausumistaan mielipiteistä pilannut maineensa, vaan eivät riittäneet nämäkään seikat miehen rohkeutta masentamaan. Uutterasti hän työskenteli heikontaaksensa yleisten kirkolliskokousten vaikutusta ja saadaksensa maailmaa jälleen taipumaan Rooman yliherruutta nöyrästi tunnustamaan, kuten muinoin noina paavikunnan mahtavuuden aikoina.
Näiden vaiheiden ohessa oli uhkaava pilvi idästä noussut turmeltunutta kristikuntaa varoittamaan. Turkkilaisten kasvava valta likeni likenemistään Itä-Rooman vanhaa pääkaupunkia valloittaaksensa senkin Muhamedin uskonnon kodiksi. Kautta vuosisatojen oli Konstantinuksen mainehikas kaupunki voitollisesti luotaan torjunut vihollisjoukkojen rynnäköt, vaan jo oli sen perikadon hetki joutunut. Voidaksensa rakentaa salpoja Islamin tunnustajain voittoretkelle, oli kreikkalainen kirkko, kuten tiedämme, siihen aikaan osottanut suurta myöntyväisyyttä liittymään roomalaiseen, joka koetti sitä ystäväkseen saada, vaan juopa oli aikojen kuluessa käynyt niin suureksi, ettei pysyväistä liittoa saatu aikaan. Kuitenkin olivat paavit yhä edelleen hyvinkin alttiit kehottamaan läntisen kristikunnan kansoja auttamaan Konstantinopolin keisaria hänen taistelussaan uskottomia vastaan. Siihen heitä kehotti Turkkilaisten kasvava valta, joka uhkasi Roomankin kirkkoa perikadolla. He kehottivat kristikuntaa tarttumaan aseisin, jotta yhteinen vihollinen saataisiin karkoitetuksi, siten koettaen eloon virittää tuota ristiretkien aikakauden innostusta, jonka turvissa paavikunnan maine muinoin oli niin suureksi kasvanut. Mutta valjenneet olivat nuo kristikunnan nuoruudentoiveet vuosisatojen rasittavissa vaivoissa, laskemassa keski-ajan aurinko. Eivät saavuttaneet paavien kehotukset mitään yleisempää kannatusta. Siellä täällä vain ryhdyttiin toimiin, vaan vaikuttimena oli voitonhimo tahi joku muu itsekkäinen etu. Niin esim. varustivat Venedigin ja Genuan kaupungit melkoisen laivaston puolustaaksensa Itä-Rooman keisarikuntaa, sillä Turkkilaisten rynnäköt tuottivat tappioa heidän kukoistavalle kaupalleen. Ainoastaan Unkarilaisissa huomaamme uskonnollistakin innostusta, heidän seuratessaan urhoollisen Juhana Hunyadin lippuja, jotka väleen voitollisina liehuivat taistelussa Islamin hurjia tunnustajia vastaan. Vaan Itä-Rooman perikatoa eivät hekään voineet estää. Huhtikuussa v. 1453 saapui 250,000 miehen suuruinen turkkilainen sotajoukko Konstantinopolin edustalle, ryhtyen kaupunkia piirittämään. Urhoollisesti taisteli kuuluisan valtakunnan viimmeinen keisari Konstantinus XI pienen sotajoukkonsa kera voimallista vihollistaan vastaan, vaan turhaa oli tämä taistelu. Toukokuun 29 p:nä tekivät Turkkilaiset suuren rynnäkön, joka heille kaksi tuntia kestävän kovan taistelun jälkeen avasi kaupungin portit. Urhoollisesti oli keisari taistellut, virittäen loistoa ikivanhan valtakunnan viimmeisille päiville. Hän otettiin vangiksi ja mestattiin. Hänen kera sai surmansa 2,000 kristittyä. Kaupungin kaikista kirkoista paitse yhdestä, joka ikäänkuin pilkaksi jätettiin Jesuksen tunnustajille, riistettiin ristin merkki ja niistä tehtiin muhammedilaiset moskeat. — Vanhurskaudessa kosti Herra, jonka pitkämielisyyden turvissa Itä-Rooman keisarikunta niin kauan oli säilynyt, vihdoin tämän turmeltuneen valtakunnan suuret synnit. Ei saanut Sofiankirkko enää nimeksikään olla Hänen kunniansa todistuksenmajana!
Konstantinopolin valloitus vaikutti huomattavan käänteen länsimaiden oloissa. Turkkilaisten ikeen alla eivät kristityt helposti viihtyneet, vaikkei heitä väkivallalla pakotettu uskonnostaan luopumaan. Etenkin oppineet ja sivistyneet kammoksuivat noita raakoja pakanoita, jotka säälimättä tallasivat heidän kalliimmat muistonsa jalkojensa alle. Sentähden he joukottain siirtyivät kristittyihin maihin, vieden muassaan sivistyksensä aarteet. Siten koteutui kreikkalakien sivistys semminkin Italiaan, missä jo ennestään vanhan klassillisen kirjallisuuden tutkiminen oli vireillä. Kotimaastaan paenneet Kreikkalaiset kartuttivat tätä ihmiskunnan kehitykselle niin tärkeää innostusta, virittäen tieteen valoa oppimattomuuden pimeästä pyrkivän ihmiskunnan tielle. Siten syntyi humanismi, tuo sivistyshistorian huomattava ilmiö, joka koetti saada yleisinhimillistä sivistystä elpymään muinaisen kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden kasvavasta juuresta. Yleensä humanismin edustajat kyllä vieraantumistaan vieraantuivat kirkolle, luoden monesti kristinuskolle hyvinkin vaarallisia. Jumalan sanaa vastustavia tuotteita, vaan heidän kauttansa levisi myöskin vanhojen kielten taito, jota paitse uskonpuhdistuksen suuri työ olisi ollut mahdoton. Huomattava on myöskin, että karttuva sivistys jo semmoisenaankin oli omiaan poistamaan lukemattomia ennakkoluuloja, joiden sumuisessa ilmassa keski-ajan uskonnolliset erehdykset olivat syntyneet ja karttuneet, "Herra on valmistanut istuimensa taivaassa, ja hänen valtakuntansa hallitsee kaikkia".
Vaikka Konstantinopolikin oli Turkkilaisten hallussa, niin eivät paavit luopuneet toiveistaan saada tätä kristikunnan uhkaavaa vihollista Euroopasta karkoitetuksi. Pius II meni innostuksessaan niin pitkälle, että itse lupasi ruveta ristijoukon johtajaksi, vaan ei auttanut sekään. Eikä olisi hänen persoonansa tosiaankaan ollut omiaan innostuttamaan sotilaita. Kun yleisestä ristiretkestä ei mitään tullut, pyysi hän ainakin saada seurata erästä venetialaista laivastoa, joka lähti Turkkilaisia hätyyttämään, vaan kuoli (1464), ennenkuin ehti satamaan, missä laivasto oli. Häntä seurasi paavina ensin Paavali II ja tämän jälkeen Siktus IV. Molemmat elivät hyvin siveettömästi, ikäänkuin uhalla kartuttaen paavikunnan jo ennen kauhean suurta syntivelkaa. Viimmemainittu esim. rohkeni kartuttaa paavinistuimen tuloja verottamalla Rooman porttoloita, ja ikäänkuin pilkataksensa vanhurskaan Jumalan lähenevää tuomioa, ryhtyi hän komeilla palatseilla koristamaan turmeltunutta pääkaupunkiaan. Yhä syvempään vain uupui paavinistuin irstaisuuden ja muiden syntien lokaan hänen jälkeisensä Innocentius VIII:nen aikana. Julkisesti harjoitti hän mitä ilkeintä siveettömyyttä, toimittaen monille lapsilleen hyvää toimeentuloa vatikaanin runsaista varoista. Vaan ei hän silti luopunut edeltäjäinsä unelmista saada kristikuntaa lähtemään ristiretkelle Turkkilaisia vastaan. Kunnioitusta hänkin vaati paavin arvolle, kuuliaisuutta käskyilleen! Innocentius VIII on kuuluisa siitäkin, että nuo hirveät noitatuomiot hänen käskystään tulivat yleisiksi. Katolinen kirkko ei näet ollut voinut poistaa noitumisen pakanuuden ajoilta perittyä taikauskoa, kristikunnasta, vaan sitä harjoitettiin paljon vielä viidennellätoista vuosisadalla. Etenkin olivat naiset alttiit luottamaan loihtimisen tenhovoimaan, herättäen salaperäisillä noitatempuillaan monessa, paikassa hämmästystä, levottomuutta. Moni etevä mies oli koettanut saada näitä kirkkoa ja kristinuskoa solvaavia tapoja hävitetyiksi kristikunnasta, vaan turhaan. Eikä tuo kummaa ollutkaan. Kun totuuden tunnustajat poltettiin roviolla, kirkon oppi erehtymistään erehtyi ja paavinistuin uupui yhä inhottavampaan lokaan, kun luostarit turmeltuivat, papit tahrasivat maineensa synnin poluilla ja inkvisitsioonin kidutuskoneet vain vaativat ihmisiä uskomaan — silloin säilyi, vieläpä yltyikin ajan levottomissa aalloissa tuon yleisen tyytymättömyyden rinnalla taikauskokin. Luonnollista on, että Innocentius VIII:nen sen kukistamiseksi määräämät pakkokeinot ainoastaan lisäsivät onnettomuutta. Lukemattomia noitia kidutettiin, poltettiin tahi surmattiin muulla tavoin paavin käskystä. Eivät olleet vatikaanin salit, eivät Rooman porttolat omiaan häntä muistuttamaan, miten kauhean suuri semminkin hänen syynsä taikauskon yhä karttuvaan valtaan oli. Eivätkä tuohon suuntaan myöskään ajatelleet inkvisitsioonin verikoirat, he vain kylmäkiskoisesti tekivät tehtävänsä autuaaksitekevän kirkon, nimessä. Mutta ei nukkunut Hän, "joka maan piirin vanhurskaudessa tuomitsee".
Jo joutui keski-ajan ilta, vaan tilintekoa pelkäämättä harjoitti Rooman paavi veripunaisempia syntejä kuin konsanaan ennen. "Pietarin istuimella" istui siihen aikaan Aleksanteri VI (1492-1503). Tässä hirviössä olivat kaikki paheet ikäänkuin solmineet liiton. Ei ainoatakaan valonkohtaa hänen hallituksessaan: kaikki on pimeää, kuni synnin yö. Turhaan koettaisimme kuvata paavinistuimen kurjaa tilaa tämän viidennentoista vuosisadan viimmeisen paavin aikana. Tuo olisi vain mitä inhottavimpien syntien ja rikosten luettelemista. Kauhistuksella kuuli maailma kertomuksen paavin ja hänen lastensa, Lucretia Borgian, Caesar Borgian y.m., hurjasta elämästä kristikunnan pääkaupungissa. Turhatko olivat siis ponnistukset olleet, kun sielunvihollinen saavutti yhä suurempaa valtaa? Toivottomuuteenko oli kristikunta tuomittu nääntymään, synnin lokaanko oli kirkko ainaiseksi vajoova? Tuohon suuntaan eksyi ajatuksissaan moni hurskas ihminen, nähdessään keski-ajan kauniiden unelmain ja toiveiden haihtuvan ja tähtien sammuvan sen taivaalla. Mutta horjumattomana pysyi silloinkin raamatun todistus: "Jumalan merkit ovat suuret ja hänen ihmeensä voimalliset; hänen valtakuntansa on ijankaikkinen valtakunta, ja hänen valtansa pysyy suvusta sukuun".