XVIII.
Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.
— — kaikki profeetain näyt ovat teille niinkuin lukitun kirjan sanat. Jos joku sen antais sille kuin lukea taitaa, ja sanois: lue tätä, niin hän vastaa: en minä taida, sillä se on lukittu.
Eli jos joku antais sille, joka ei lukea taida, ja sanois: lue
tätä, niin hän vastaa: en minä taida ensinkään lukea.
Jes. 29: 11-12.
Olemme seuranneet kirkon vaiheita paavikunnan 70 vuotisen vankeuden jälkeen, kunnes näimme viidennentoista vuosisadan taisteluineen ja kärsimisineen kuluvan umpeen. Nähdessämme totuuden tulisoiton tuon tuostakin yhä kirkkaammin valaisevan kristikunnan maita, kysyimme monesti: eikö jo sorru pimeyden valtakunta, eikö Herran kunnia väleen ilmaannu maan päällä? Ja kuitenkin kun uuden ajan kynnykseltä katselemme tuon pitkän taistelun vaivoista uupunutta kristikuntaa: mitä näemme? Sammunut on totuuden valo, ja orjana huokaelee kristikunnan usko paavikirkon kahleissa. Ne kestävät, nämä kahleet, yhä edelleen, eivätkä ihmiset enää näy koettavankaan niitä murtaa, vaikka ne ovat haurastuneet marttyyrien rovioiden tulessa ja ruostuneet heidän verestään. "Herra, kuinka kauan sinä tätä katselet?"
Kuten monesti olemme koettaneet osottaa, eksyi kirkko keskiajan pimeässä eksymistään pitämään koko kristittyä maailmaa näkyvänä Jumalan valtakuntana, vaatien itselleen yhä suurempaa valtaa kaikkialla. Hengellinen leima on painettuna kaikkiin ilmiöihin, turnaajapeleihin, niinkuin luostarielämään, valtion toimiin, kuten jumalanpalveluksen menoihin. Tieteet ja taiteet, trubadurien lemmenlaulut ja virrensepittäjäin säveleet, koulut, yliopistot, ammattikunnat, sanalla sanoen kaikki mahtui ja sopi tuohon maalliseen Kristus-valtakuntaan, jonka johtajana "Pietarin jälkeinen" oli. Monessa suhteessa jalo oli kyllä tuo keski-ajan rohkea ajatus saada koko maailmaa edustamaan Jumalan valtakuntaa, vaan kuolemaan oli se tuomittu, sillä Herra todistaa: "ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta". Vähällä ei kristikunta kuitenkaan tästä aatteesta luopunut. Innostuneen nuorukaisen tavoin taisteli se sen puolesta, kunnes tappiot alkoivat käydä siksi julkisiksi, että sen toivotonna täytyi heittää aseensa maahan. Kirkko oli toivonut voittavansa maailman, vaan maailma olikin sen voittanut.
Niin — toivottomalta näyttää kirkon tila, jos katselemme ainoastaan tuon pitkän taistelun kaikille näkyvää tulosta, mikäli tämä tulos keski-ajan lopussa ilmenee, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme, emme saata olla huomaamatta, että Kaikkivaltiaan viisas neuvo kaiken tuon nimettömän onnettomuuden uhallakin on pelastava Hänen kirkkonsa perikadosta ja luova kristikunnalle uuden, valoisamman tulevaisuuden. Vikleff on tuomittu kerettiläiseksi, Husin äänen ovat liekit tukehuttaneet ja tuo pieni joukko, joka hänen isänmaassaan jatkoi totuuden taistelua, on pakotettu peräytymään taistelutantereelta, mystikkojen leirissä sammuvat kynttilät, pimeyden ruhtinas riemuitsee Savonarolan rovion ääressä — mutta ajan suunta on kokonaan muuttunut, ja taivaan reuna ruskottaa. Varttunut sivistystyö uurtaa paavikunnan perustuksia, Kolumbuksen laivat laskeuvat ankkuriin Amerikan rannalla ja Guttenbergin suuri keksintö levittää tiedon aarteita kaikkialle, vaatien jokaista omatakeiseen miettimiseen, itsetajuntaan, vapauteen. Ja vaikka suurin osa ihmisiä ei vielä ensinkään osaa lukea, vaikka kirjojen kirja on "suljettu" niiltäkin, jotka ovat kutsutut muita neuvomaan, niin ovat kuitenkin ne ehdot jo olemassa, jotka kristikunta tarvitsee, voidaksensa ryhtyä uskonpuhdistuksen suureen työhön. Eikä ole Herran seurakunta niin turmeltunut, ettei se enää tahtoisi jatkaa totuuden suurta taistelua, eikä kirkko niin syvään lokaan uupunut, että tuo kauan aiottu uudistustyö, johon niin monesti turhaan oli ryhdytty, siitä syystä olisi mahdotonta. Herran armosta on säilynyt pieni joukko, jonka Hän vielä tuntee omaksensa. Jesuksen Kristuksen valtakunta ei ole kukistunut tuossa kovassa taistelussa, jonka alaisena se keski-ajan pitkien vuosisatojen vaiheissa on ollut. Sen voitto on ennen pitkää maailmaa hämmästyttävä, kun Herran hetki on tullut.
Vaikka kaikki ponnistukset kirkon uudistamiseksi näihin asti olivatkin olleet turhat, ei onnellisemman ajan toivo kuitenkaan vielä viidennentoista vuosisadan lopussakaan ollut kokonaan masentunut. Siellä täällä kuuluu ennustavia ääniä, jotka todistavat pian tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta. Hus, Savonarola y.m. suuret uskonsankarit, joista ennen olemme kertoneet, eivät suinkaan olleet tuon keski-ajan onnellisimman toivon ainoat edustajat: lukemattomat muutkin ajattelivat samaan tapaan, ennustaen parempaa aikaa Herran taistelevalle seurakunnalle. Niinpä lausui esim. viidennentoista vuosisadan lopulla Fransiskani-munkki Juhana Hilten, joka moittien oli puhunut luostarinsa turmeluksesta ja siitä syystä suljettiin vankilaan: "kernaasti kärsin kaikki Kristuksen tähden, koska en ole vastustanut itse munkkilaitosta, vaan ainoastaan siinä ilmaantuneita paheita. Mutta v. 1516 on toinen tuleva; häntä ette voi masentaa, vaan hän on kukistava teidät". Eräs toinen munkki, Andreas Proles (k. 1503), joka oli Himmelpforte nimisen luostarin priiori, puhui niinikään monta huomattavaa sanaa ennen pitkää tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta, todistaen, että "paavin valta on sortuva, sillä se on kohonnut liika korkeaksi". Usein sanoi hän munkeilleen: "olette kuulleet raamatun todistuksen, että Jumalan armo olkoon ainoa kerskauksemme. Veljet, kristinusko kaipaa perinpohjaista uudistusta". Kun häneltä kysyttiin, miksi ei hän ryhtynyt kirkkoa uudistamaan, vastasi hän: "olen jo vanha ja sitä paitse semmoiseen työhön aivan kykenemätön. Mutta Jumala on herättävä nuoruuden voimalla ja hengellä varustetun sankarin, joka on alottava uskonpuhdistuksen ja vastustava erehdyksiä; te opitte käsittämään hänen siunausta tuottavaa virkaansa". — Tuommoiset ajatukset ovat koittavan aamun enteitä, miten pimeä vielä onkin. Hän, joka on "maailman valkeus", on nytkin virittämässä toivon valoa kristikunnassa, jotta Hänen omansa eivät uupuisi epätoivoon, kun keski-ajan kolkko ilta joutuu. Jesus Kristus ei ole kirkkoansa vieläkään hyljännyt, vaikka sen syntivelka onkin kauhean suuri. Hän on väleen kirkastava itsensä opetuslapsilleen ja opettava heitä käsittämään, miten uskollisesti Hän paavikirkonkin aikana, kaiken inhimillisen heikkouden, valheen ja turmeluksen uhallakin, valvoi valtakuntansa parasta vanhurskaudessa, totuudessa ja armossa.
Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän
armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän
unohtaisi, niin en minä kuitenkaan
sinua unohda. Katso käsiini olen
minä sinun kirjoittanut, sinun
muuris ovat alati minun
silmäini edessä.
Jes. 49: 15-16.