XX.
Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.
— ei hän köyhää peräti unohda; ja raadollisten toivo ei huku ijankaikkisesti. Ps. 9: 19.
Jota toivottomammalta tulevaisuus näyttää, sitä likempänä on Herra niitä, jotka Häntä odottavat. Tämä totuus on selvillä kirjaimilla kirjoitettu Suomenkin historian lehdille. Ei Jumala tätä köyhää kansaa milloinkaan ole unohtanut, vaikka Hän on sitä kasvattanut kärsimisten koulussa, jotta se nöyrtyneenä Hänelle ainoalle kunnian antaisi. Hänen voimansa tuki sitä koetusten pimeimpinäkin hetkinä, kunnes päivä jälleen valkeni. Totta on, että yö monesti oli pitkä, vaan sitä seurasi kuitenkin aina aamu.
Olemme nähneet, miten surkea Suomen seurakunnan tila oli kolmannentoista vuosisadan alkaessa. Vaan "ei hukkunut raadollisten toivo" silloinkaan. Noin v. 1220 sai Suomen sorrettu kirkko paimenen, joka ihmeteltävällä jäntevyydellä ryhtyi parantamaan sen tilaa. Tämä mies oli ensimmäinen varsinainen piispamme Tuomas. Hän oli kotosin Englannista ja kuului Dominikanein munkkikuntaan. Ennenkuin Suomen seurakunnan hoito hänelle uskottiin, oli hän kaniikina palvellut Upsalan tuomiokirkossa.
Löytyy useita paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Suomen seurakunnan tilaan Tuomaan aikoina. Jo se seikka, että sen ajan paavit, joiden huomio, kuten tiedämme, oli kiinnitetty tuohon suureen taisteluun maailman mahtavimpia ruhtinaita vastaan, tuon tuostakin muistivat tätä syrjäistä maata, osottaa selvästi, miten tehokkaasti uusi piispa hoiti virkaansa. Saadaksensa apua kristikunnan pääkaupungista, piti hän nim. Huolta siitä, että Suomen seurakunnan ahdinko tuli Rooman tiedoksi. Ja myöntää täytyy, etteivät paavit olleet kuuroja täällä pohjan perillä asuvien kristittyjen valituksille, vaan että he koettivat pitää silmällä Suomenkin kirkkoa sekä tehdä minkä voivat sen tilan parantamiseksi. Niinpä ilmaisee esim. Honorius III Tuomaalle v. 1221 kirjoittamassaan kirjeessä ilonsa siitä, että Suomen seurakunta uudestaan oli päässyt totuuden tuntoon, huomauttaen samalla siitä ahdingosta: jonka alaisena tämä seurakunta oli, sitä kun barbarikansat yhä edelleen kovasti ahdistivat. Jotta pakanain väkivalta edes jossain määrin asettuisi, kieltää kirje kirkonrangaistuksen uhalla kristityltä pitämästä mitään kaupankäyntiä heidän kanssaan. Vaan ettei Suomen pieni seurakunta tämmöisten kieltojen turvaamana, jos niitä olisikin voitu noudattaa, ajan pitkään olisi saattanut viihtyen vaurastua, on selvä. Tehokkaampiin toimiin oli ryhtyminen, jotta se pääsisi kohoamaan siitä uupumistilasta, johon se pakanain hätyyttämänä oli sortunut, Tuomas älysi sen ja hän tiesi myöskin, että kristinuskon levittäminen Suomessa oli ainoa keino, joka voisi luoda pysyväistä tulevaisuutta Henrik piispan alottamalle työlle. Hän toimitti lähetyssaarnaajia Hämäläisten maahan, ja heidän työnsä näkyy aluksi menestyneen hyvinkin hyvästi. Vaan uusi vaara idästä uhkasi kuitenkin ennen pitkää jälleen Suomen seurakuntaa. Levottomina olivat Novgorodilaiset seuranneet roomalaisen kirkon leviämistä Suomen lahden pohjoispuolella, etenkin kun tämä kirkko samaan aikaan levitti valtaansa Itämerenmaakunnissa, uhaten siis Venäjän valtakuntaa ja uskontoa kahdelta taholta. Tämän uhkaavan vaaran estämiseksi lähettivät he pappeja kastamaan Karjalaisia kreikkalaisen kirkon uskoon, ja samaan aikaan toimitettiin meritse sotaretki Hämäläisten kukistamiseksi. Nämä yritykset olivat suureksi haitaksi Tuomas piispan aikeille. Kreikkalaiset lähetyssaarnaajat kastoivat paljon Karjalaisia, "miltei koko kansan", käyttääksemme venäläisen kronikan sanoja, ja Hämäläisiä vietiin joukottain pois vankeina. Suomesta tehtiin kyllä jo seuraavana vuonna kostoretki itäänpäin. Vaan se päättyi onnettomasti: Suomalaiset voitettiin verisessä taistelussa, jossa he menettivät paljon väkeä, ja heidän täytyi tyhjin toimin palata kotia. Melkein varmaan saatamme olettaa, että Tuomas piispa oli tämän retken alkuunpanija, vaikkei sitä missään nimenomaan mainita.
Masentumatta kuitenkaan näistäkään vastuksista jatkoi Tuomas vaivaloista työtään. Hänen sydämmensä kristillisyydestä emme varmuudella tiedä mitään, sillä aikakirjat eivät siitä kerro, vaan että hän oli erinomaisen jäntevä mies, joka väsymättömällä uutteruudella suoritti tehtävänsä, siitä ei voi olla kuin yksi mielipide. Suomen hajonneesta seurakunnasta koetti hän rakentaa pysyväisen kokonaisuuden, ja ihmeellisesti nämä pyrinnöt onnistuivatkin, vaikka esteet olivat monet ja suuret. Että kristinusko Varsinais-Suomessa Tuomaan aikana ja hänen toimestaan pääsi vakaantumaan kansassa, todistaa muun ohessa Gregorius IX:nen kirje Tammikuun 31 p:ltä 1229, Tämä kirje vahvistaa nim. Suomen kirkon omistamisoikeuden niihin lehtoihin ja pyhiin paikkoihin, joissa pakanat ennen olivat toimittaneet jumalanpalvelustaan, vaan jotka muutamat Tuomaan kääntämät kristityt olivat kirkolle lahjoittaneet. Uuttera piispa oli ilmoittanut asiasta paaville, joka ei ollut hidas vahvistamaan hänen esitystään, etenkin koska tämä esitys hyvästi soveltui ajan katsantotapaan. Köyhässä Suomessa, missä kirkon aineellinen toimeentulo tietysti monesti oli hyvinkin vaikea, oli tämä Tuomaan toimi epäilemättä suureksi hyödyksi kristinuskon edistymiselle täällä pohjan perillä.
Toiset arvelevat, että Tuomas näillä ja muilla toimillaan koki saada Suomesta vapaan, Ruotsista riippumattoman hengellisen ruhtinaskunnan, joka paavin välittömän suojeluksen turvaamana saavuttaisi suurta mahtavuutta, vaan tämä otaksuminen tuntuu meistä oudolta. On kyllä totta, ettei hän Ruotsista pyytänyt apua Suomen seurakunnalle, vaikka itäiset naapurit kovasti sitä ahdistivat, totta sekin, että piispa Albrecht vähää ennen Kalpaveljesten avulla oli perustanut tuommoisen hengellisen ruhtinaskunnan, Riika keskustana, ja että tämä esimerkki tavallaan oli omiaan kehottamaan Suomen jäntevää piispaakin samoja tuumimaan, vaan nämä seikat eivät riitä kysymyksessä olevaa olettamista puolustamaan. Kun Ruotsin puolelta pitkään aikaan tuskin mitään oli tehty Suomen seurakunnan suojelukseksi, ei ole kummallista, ettei Tuomas sieltä apua toivonut, ja mitä Albrechtin yritykseen tulee, oli se siksi vähän tunnettu ja laadultaan miltei ainoa, ettei se voinut muuttaa Ruotsista tulleen keski-ajan miehen katsantotapaa näin tärkeässä asiassa. Että Tuomas piti Suomea eri hiippakuntana, kutsuen itseään "Suomen ja Turun piispaksi", on aivan toinen asia, joka ei millään tavoin todista hänen pyrkineen erikseen Upsalan arkkipiispan esivallasta. Olihan Ruotsissakin eri hiippakuntia — niiden luku oli siihen aikaan 5 — vaan ne olivat kaikki Upsalan arkkipiispan johdannon alaisina, ja viimmemainittu itse riippui Lundin arkkipiispasta eli primaksesta, joksi häntä nimitettiin. Miltei mahdotonta on olettaa, että Tuomas, päästyään Suomen seurakunnan johtajaksi, niihin määrin olisi vieraantunut tuolle katsantotavalle Pohjoismaiden piispojen suhteesta toisiinsa, johon hän Ruotsissa ollessaan oli harjaantunut, että olisi koettanut katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänen Ruotsin kirkkoon. Eivätkä paavit, joiden erinomaisessa suosiossa Suomen uusi piispa silminnähtävästi oli, millään tavoin kirjeissään ilmaise, että semmoinen tuuma olisi ollut tekeillä. Gregorius IX sanoo kyllä eräässä kirjeessä vuodelta 1229, että hän oli ottanut Suomen piispan, papiston ja kansan apostolisen istuimen suojaan, uhaten kirkon kirouksella jokaista, joka millään tavoin uskaltaisi häiritä heitä, vaan tämä ei mitenkään osota hänen tahtoneen välittömästi hoitaa tätä hiippakuntaa. Huomattava on nim., että lännestäkin, etenkin Gottlannista, vielä tuon tuostakin oli tehty ryöstöretkiä kristittyjen Suomalaisten alueelle. Näitä Ruotsin kristityltä häpäseviä retkiä, eikä mitään muuta, tarkoittavat selvästi paavin vasta mainitut sanat, niinkuin muutkin näiltä ajoilta säilyneet paavinkirjeet huomauttavat samasta ikävästä epäkohdasta.
Todistukseksi siihen, ettei ainakaan Gregorius IX tahtonut erottaa Suomen seurakuntaa Ruotsin kirkosta, on eräs hänen kirjeensä Tammikuun 23 p:ltä, v. 1229. Siinä kehotetaan Linköpingin piispaa ja kahta muuta Ruotsin kirkon pappia tiedustelemaan, missä löytyisi hyvä paikka Suomen tuomiokirkolle, sekä toimittamaan, että, tämä rakennus saisi mukavamman aseman, koska "Suomen piispa oli ilmoittanut, että tuomiokirkko silloin kuin kristinusko ensin istutettiin maahan, oli rakennettu varsin huonolle paikalle, ja siitä syystä pyytänyt piispanistuimen muuttamista, koska katolinen usko Jumalan armosta niillä seuduin oli yhä levinnyt ja varttunut ja monta tuomiokirkolle sopivaa paikkaa löydetty". Useat todistukset viittaavat siihen, että Suomen piispanistuin, joka sitä ennen luultavasti oli ollut Nousiaisissa, Tuomas piispan toimesta ja mainitun paavinkirjeen johdosta, nyi muutettiin Räntämäelle. Mahdollisesti ruvettiin jo siihen aikaan rakentamaan Turun tuomiokirkkoa.
Vaikka Tuomas väsymättömällä innolla ja jäntevyydellä valvoi Suomen seurakunnan parasta, näytti katolisen kirkon tulevaisuus maassamme monesti hyvinkin epätietoiselta. Itäisten naapurein hyökkäykset uudistuivat näet uudistumistaan, estäen kristinuskon leviämistä etenkin Hämeessä. Eräs paavinkirje vuodelta 1230 valittaa pakanain kristittyjä vastaan tekemäin ryöstöretkien niihin, määrin uhkaavan Suomen kirkkoa, että oli pelkääminen kristinuskon häviämistä koko maasta, elleivät katolisen uskon puolustajat miehissä tarttuisi miekkaan ja vastustaaksensa näitä hurjia vihollisia. Paavi kehottaa mainitussa kirjeessä Upsalan arkkipiispaa ja kaikkia, hänen alapiispojaan vaatimaan Ruotsin asukkaita taisteluun pakanoita vastaan. Huomattava on, että kirje, joka luettelee moniaita Suomen kirkkoa väijyviä pakanakansoja, ei näiden joukossa mainitse Hämäläisiä eikä Satakuntalaisia. Tämä seikka todistaa, että kristinusko Tuomas piispan väsymättömien toimien kautta niihin määrin oli päässyt varttumaan Hämeessä ja Satakunnassa, että näiden maakuntien asukkaat eivät tähän aikaan ottaneet osaa itäisten naapuriensa ryöstöretkiin kristittyyn Suomeen, vaan päinvastoin itse olivat näiden retkien esineenä. Muistakin viimmemainitun kirjeen sanoista näkyy selvästi, että Suomen seurakunnan johtaja miehen tavoin oli vaikeaa paimentointaan hoitanut.
Kun ei yllämainituista paavien kehotuksista pakanoitten vastustamiseen ollut apua, kääntyi Gregorius IX Kalpaveljesten puoleen, pyytäen heitä lähtemään Suomeen ja käyttämään voittoisaa miekkaansa siellä sorretun katolisuuden puolustukseksi (1232). Hän pyysi heitä neuvottelemaan Suomen piispan kanssa, miten tehokkaasti voitaisiin vastustaa noita voimallisia vihollisia, luvaten heille täydellisen synninpäästön, jos lähtisivät semmoiselle ristiretkelle. Nämä toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet. Päinvastoin luopuivat tähän aikaan Hämäläisetkin kristinuskosta, harjoittaen mitä kauheinta raakuutta ja väkivaltaa kristittyjen veljiensä alueilla. Gregorius kertoo eräässä kirjeessä vuodelta 1237, että he lähikansojen yllytyksistä olivat kiihtyneet aivan hillitsemättömään vihaan kristityltä kohtaan, uhranneet kastetuita lapsia epäjumalilleen, ajaneet aikaihmisiä puiden ympäri, kunnes heittivät henkensä, puhkaisseet papeilta silmät, silvonneet jäsenet sekä polttaneet toisia oljilla peitettyinä tulessa. "Herran käsi" huudahtaa vanha paavi "on istuttanut viinimäen, jota Hänen poikansa veri on kostuttanut, jotta istutus Vapahtajan kyljestä juoksevan puron hedelmöittämällä kasvaisi viiniä, jonka suloinen neste tuottaisi puutarhan korkealle istuttajalle iloa; mutta, oi surkeutta! Tätä viinimäkeä hävittää nyt metsäsika perin pohjin; peto turmelee sitä. Sillä kansa nimeltä Hämäläiset, joka suurella vaivalla ja innolla joku aika sitten saatiin kääntymään katoliseen uskoon, on nyt lähellä asuvien ristin vihollisten yllyttämänä palannut entisen villityksensä uskottomuuteen ja muutamien barbaarien kera perkeleen avulla juurinensa hävittänyt Jumalan kirkon uuden istutuksen Hämeessä". Gregorius pyytää Ruotsin pappeja kaikkialla varoittaen kehottamaan mannermaan ja saariston kristityltä ristisotaan noita uskonheittoja ja barbaareja vastaan, luvaten jokaiselle ristiretkeläiselle synninpäästön. Vihdoinkin ryhdyttiin tehokkaisin toimiin, niin että v. 1240 suuri ristijoukko saatiin kokoon. Siinä kerrotaan olleen paitse Ruotsalaisia ja Norjalaisia myöskin Varsinais-Suomen ja Hämeenkin miehiä sekä joukko pappejakin. Tarkoitus oli näet kastaa voitetut pakanat ja kreikanuskoon kuuluvat katolisen kirkon uskoon. Jättäen pakanalliset Hämäläiset sikseen, kulki ristijoukko Novgorodia kohti. Syytä oli toivoa hyvää menestystä tälle yritykselle, sillä juuri samaan aikaan uhkasivat Mongolilaisetki, jotka vastikään olivat laskeneet melkein kaikki Venäjän ruhtinaskunnat valtansa alle, Novgorodia. Mutta Herra oli toisin päättänyt. Aleksanteri Newski kokosi Novgorodilaisten sotavoimat, joilla hän perin pohjin voitti ristiarmeijan Nevajoen luona. Tappelun kerrotaan olleen hyvin verisen ja Ruotsalaisten sotajoukosta kaatuneen paljon miehiä. Murtunein voimin täytyi ristijoukon paeten palata kotia. Yhtä huonosti päättyi saksalaisten ritarein Virosta seuraavana vuonna Novgorodilaisia vastaan tekemä ristiretki. Murtumatonna uhkasi pakanuus yhä edelleen kristittyjen Suomalaisten itäistä rajaa, ja kreikkalainen kirkko levitti oppiansa Itä-Suomessa. Katolisen kirkon tulevaisuus maassamme peittyi jälleen epätoivon pimeään.
Näiden kovien onnettomuuksien häiritsemänä likeni Tuomas piispan elämän ilta. Monissa myrskyissä, joissa tavalliset miehet heti olisivat sortuneet, oli hän seisonut jäykkänä, murtumattomana, vaan jo alkoi hänkin horjua. Itseään säästämättä oli hän uhrannut kaikki voimansa Suomen kirkon hyväksi, toivoen saavansa nähdä vaivaloisen työnsä hedelmiä. Vaan mitä oli hän saanut aikaan, kuinka surkeasti olivat hänen toiveensa pettyneet! Hävittävä rajuilma likeni likenemistään Suomen kirkkoa, uhaten perikadolla hänen työtään. Miten voimaton hän oli, kuinka kykenemätön vaaraa estämään! Neuvotonna seisoi nyt tuo tähän asti jäntevä piispa, turvatonna kuni häälyvä ruoko ajan myrskyissä. Ja kaikkiin näihin onnettomuuksiin liittyi vielä omantunnon syyttävä ääni, joka nuhteli veripunaisista synneistä. Tuomas oli nim. Väärentänyt erään paavinkirjeen ja jossakin tilaisuudessa, kentiesi papillista tuomarinvaltaansa harjoittaen, antanut silpoa muutamaa ihmistä niin kovasti, että onneton seurauksista kuoli. Haikein sydämmin tunnusti hän paaville syntinsä, pyytäen eroa virastaan. Tämä pyyntö myönnettiin, ja v. 1245 luopui Tuomas murtunein voimin Suomen hiippakunnan hoidosta.
Suuren miehen vaikuttimia ei ole helppo arvostella, etenkin kun hänen tekonsa yksityisseikat ovat vähän tunnetut. Emme kuitenkaan erehtyne, jos väitämme, että Tuomas piispan katumus, joka silminnähtävästi oli tehokkaana syynä hänen eronpyyntöönsä, ei ollut tuota tavallista laatua, joka saa pintapuoliset ihmiset piankin syntinsä unohtamaan, vaan syvempää. Kernaasti myönnettäköön, että yllämainittu julma teko, joka kuitenkin sekin on arvosteltava keski-ajan katsantotavan mukaan, todistaa Tuomaan olleen rajuluontoisen miehen, vaan mies hän oli, ja ennenkuin hän tunnusti itsensä mahdottomaksi istumaan piispanistuimella, jota hän niin suurella kunnialla oli edustanut, oli hänen täytynyt nöyrtyä ja nöyrtyä syvään. Sillä epäluotettavalta näyttää se luulo, että toivottomuus Suomen kirkon tulevaisuuden suhteen olisi ollut pääsyynä hänen luopumiseensa piispanvirasta. Kolmattakymmentä vuotta oli Tuomas piispa vaaroja pelkäämättä seisonut, taistelutantereella miten olisi hän vanhoilla päivillään pelosta lähtenyt pakoon? Mutta kun omatunto saa synnistä tuomita, silloin uupuu rohkeakin uskaliaisuus. Ja tältä kannalta tahdomme arvostella Suomen ensimmäistä varsinaista piispaa, seuratessamme häntä Visbyn luostariin, missä hän vielä muutamia vuosia munkkina taisteli sisällistä, ihmisiltä salattua taistelua, jonka tuomarina Herra yksin on. Tuomas kuoli Visbyssä v. 1248.