XXVII.
Turun tuomiokirkko.
Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te sitä juttelisitte tulevaisille sukukunnille. Ps. 48: 14.
Terveellistä on meidän, suopeamman ajan lasten, muistella esi-isien kovia taisteluja menneiden vuosisatojen kovaonnisina päivinä. Se hillitsee tuota monesti kevytmielistä iloamme ja vaatii meitä miettimään, miten olemme säilyttäneet ja kartuttaneet heidän meille jättämäänsä perintöä. Eikä puutu meiltä kehotuksia siihen. Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan, miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä muistomerkeistä on Turun tuomiokirkko kuuluisin.
Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Markuksen kunniaksi vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa, ettei kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin tiedämme, oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen ajan myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket niin monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi, ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin, vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi. Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.
Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät, löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291 kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta. Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta, Jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät he yksimielisesti Laurentius nimistä kaniikia ehdottamaan ja yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen piispaksi Maunu I:stä, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.
Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saaduksensa Turun tuomiokirkkoa valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille "katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta 1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri lyö edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä, jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan Turkuun.
Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin enää muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset kilvan Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa. Yleinen innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen kellot soivat, sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat pyhiinvaeltajain huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin, missä heitä odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo. Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan, miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä muistomerkeistä on Turun tuomiokirkko kuuluisin.
Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Marian kunniaksi vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa, ettei kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin tiedämme, oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen ajan myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket niin monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi, ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin, vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi. Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.
Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät, löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291 kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta. Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta, jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät he yksimielisesti Laurentius nimistä kaniikia ehdottamaan ja yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen piispaksi Maunu I:stä, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.
Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saadaksensa Turun tuomiokirkkoa valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille "katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta 1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri työ edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä, jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan Turkuun.
Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin enää muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset kilvan. Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa. Yleinen innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen kellot soivat, sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat pyhiinvaeltajain huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin, missä heitä odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo. Mutta aikakirjat kertovat, että lukemattomat ihmiset sieltä palasivat turmeltuneina, siellä kun juotiin syntiä niinkuin vettä. Se juhla ei ollutkaan kristillinen juhla, vaikka ihmiset niin olivat luulleet, ei elähyttänyt se, se vain nukutti, paadutti. Jos sen toimeenpanija, Bonifacius VIII, olisi ymmärtänyt sitä oikein arvostella, niin olisi hän lausunut noille lukemattomille juhlavierailleen: viettäkäämme paavikunnan mahtavuuden hautajaispitoja, sillä sen kunnia on kuolemaan tuomittu. — Vuonna 1300 vietettiin juhlaa köyhässä Suomessakin, ei läheskään niin loistavaa, se on totta, mutta paljon parempaa ja onnellisempaa, ei kevytmielisiä peijaiskemuja, vaan toivorikkaan tulevaisuuden riemujuhlaa. Paljo kansaa on kokoontunut Turun tuomiokirkkoon, joka nyt on vihittävä Herran huoneeksi. Jalon temppelin vankat muurit, sen juhlallisesti kaartuvat holvit, joita sekä gotilainen, että romaaninen rakennustapa olivat valmistaneet, sen kalliit alttariastiat, nuo lukemattomat kynttilät, pyhä savu, jota papit suitsuttivat kaikkialle — kaikki teki valtaavan vaikutuksen erämaiden vähävaraisten mökkien asukkaisin. Ihmetellen he katselivat kristinuskon ja viljelyksen voittoa Suomessa. Ei yksikään heistä enää tahdo puolustaa Lallin veristä työtä, vaan siunaten ajattelevat he pakanallisten isiensä ensimmäistä opettajaa, p. Henrikkiä, jonka maalliset jäännökset, kätkettyinä hopea-arkkuseen, ovat muutetut uuteen kirkkoon. Uusi päivä on koittanut Auran rannalla, kallisten toivojen pyhä päivä. On kyllä totta, että katolisen kirkon erehtynyt oppi, pyhimysten palveleminen, synninaneet, latinalaiset messut ja rukoukset y.m. Vielä kauan salaavat Suomen kansalta kristinuskon oikean valon, mutta juuri Turun tuomiokirkossa on kahden vuosisadan kuluttua vielä kaikuva uskonpuhdistuksen ensimmäinen suomenkielinen saarna siunaukseksi nouseville sukupolville. Ensin on Suomen kansa katolisen kirkon kasvatuslapsena neuvottava ja opetettava, ennenkuin Herran viisas kuljetus suo sille paremman kasvattajan. Älkäämme halveksien tuomitko tätä kansamme kasvatusäitiä, vaikka hän monesti erehtyikin, sillä paljo hän isillemme opetti.
Turun tuomiokirkon aikuisimpiin vaiheisin liittyy likeisesti Maunu piispan muisto. Vähän hänestä tiedämme, mutta todistaapa jo tuomiokirkon valmistuminen ja sen vihkiminen sekä tuomiokapitulin muuttaminen Turkuun, ettei hän ollut mikään toimeton mies. Kaikki voimansa uhrasi hän lavean hiippakuntansa hyväksi, joka näkyy siitäkin, ettei hän ensinkään sekaantunut Ruotsin valtiollisiin rettelöihin. Karjalaisen lähetystoimenkin kunnian luovutti hän, kuten edellisestä tiedämme, Vesteråsin piispalle, voidaksensa Turussa jotakin pysyväistä saada aikaan. Maunu piispa näkyy olleen lempeäluonteinen mies, jonka silmämääränä ei ollut oma etu. Kun esim. Venäläiset hänen aikanansa olivat kovasti hävittäneet Hämäläisten maata, niin hän viimmemainituille soi sen lievityksen, että niistä neljästä oravannahasta, jotka jokainen täysikasvanut mies vuosittain maksoi piispalle, neljännen nahan maksaminen toistaiseksi annettiin anteeksi. — Maunu I kuoli v. 1308 ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon.