XXI.
Jälkikatsahdus.
Hedbergiläisen riidan jälkeen alkaa herännäisyydelle uusi aikakausi. Ulkonaisessa suhteessa on tämä aika liikkeen varsinainen kukoistusaika. Vuosina 1845-50 on se eniten levinnyt, silloin on siihen kuuluvien pappien luku suurempi kuin milloinkaan ennen tahi myöhemmin, silloin ovat vastustajatkin pakoitetut myöntämään, että se on mahti, jota ei voida kukistaa. Pakkokeinoihin viranomaiset kyllä joskus vieläkin turvautuvat, mutta nämä ovat paljon heikompia kuin edellisinä vuosina ja tarkoittavat enemmän yksityisiä henkilöitä kuin liikettä semmoisenaan. Huomattava on niinikään, että yliopistossakin alettiin antaa herännäisyydelle yhä enemmän tunnustusta. Kirjassaan "Det kristliga lifvets väsen ooh vilkor" arvosteli A. F. Granfelt sitä tavallaan myötätuntoisestikin, ja Frans Ludvig Schauman, joka v. 1847 tuli käytännöllisen teologian professoriksi yliopistoon, osoitti monessa suhteessa kannattavansa sen periaatteita. Muunohessa arvosteli viimemainittu keväällä v. 1852 luennoillaan Ingmanin ja Hedbergin riitakirjoituksia, pitäen ensinmainitun kantaa paljon oikeampana sekä arvellen, että "Ingmanin viimeksi ilmestynyt kirja tulisi ratkaisevasti vaikuttamaan eri uskonnollisiin mielipiteisiin maassa". Paljon oli yleinen katsantotapakin muuttunut. Jos heränneitten "yksipuolista uskonnollisuutta" ja heidän "ahdasmielisyyttään" edelleen halveksivasti arvosteluinkin, niin oli toiselta puolen maailmanihmistenkin käsitys kristinuskon vaatimuksista nyt toinen kuin ennen. Sanalla sanoen: herännäisyys oli päässyt huomattuun asemaan kirkossa, ja sen vaikutus oli nähtävänä miltei kaikkialla.
Mutta näiden voittojen kera tulee näkyviin aivan vastakkaisiakin ilmiöitä. Herännäisyydenkin vaiheissa toteutuu tuo historian, samoinkuin yksityisten ihmisten elämänkokemuksienkin niin monesti todistama totuus, että on helpompi kestää kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä kuin menestystä. Ylpeys ja vallanhimo karkoittavat Herran pelvon hengen monen heränneen sydämestä, rakkaus kylmenee, antaen sijaa erimielisyydelle ja vikoilemishalulle; syntyy väittelyä niidenkin välillä, jotka ennen omien vikojensa ahdistamina yksimielisinä olivat etsineet armoa armonistuimen juurella. Hedbergiläisen riidan aikana kehittynyt taipumus opinväittelyihin hijoo aseitaan omia hengenheimolaisia vastaan käytettäviksi, hajoittaen ennenpitkää heränneitten yksimieliset ryhmät toisiaan vastaan mitä katkerimmin taisteleviksi puolueiksi. Puoliheränneitten liikkeeseen liittyneet suuret joukot lisäävät onnettomuutta, työntäen syrjään monen valvovan veljen ja sisaren, eksyttäen heitä vikoilemaan vilpittömiäkin heränneitä ja istuttaen näihinkin tuomitsevaa lahkolaismieltä. Seurauksena on se 1850-luvun alussa Kalajoen-varrella ja Etelä-Pohjanmaalla syntynyt jako, jonka masentavat vaiheet täyttävät niin monta lehteä tämän aikakauden herännäisyyden historiassa.
Mieliä lamauttamassa oli monta vuotta Paavo Ruotsalaisen sairaus ja hänen siitä johtuva kykenemättömyytensä vahinkoa korjaamaan. Haikein sydämin odotettiin hänen kuolemaansa kaikkialla, missä heränneitten isien henki vielä eli, ja kun surusanoma Syvärinsaarelta vihdoin saapui, lisäsi tietoisuus siitä, että johtaja oli poissa, suuressa määrässä sitä levottomuutta herännäisyyden tulevaisuuteen nähden, jonka oppiriidat ja niihin liittyvät muut onnettomuudet kaikissa liikkeen tosi ystävissä olivat synnyttäneet Ei ole vähäpätöinen asia, että Paavo Ruotsalaisen kuolema sattuu juuri siihen aikaan, jolloin sisälliset riidat kiivaimmin hajottavat herännäisyyden rivejä. Tämä tapahtuma on päinvastoin mitä likeisimmässä yhteydessä niiden syiden kanssa, joista uusi aikakausi herännäisyyden historiassa johtuu. On monta pyykkiä ilmaisemassa, missä kulkee raja tämän ja liikkeen nyt päättyneen kukoistusajan välillä. Kauas näkyy etenkin se rajamerkki, joka ilmoittaa, ettei Paavo Ruotsalainen enää ole joukkoja johtamassa.
Mutta tappiosta oli voittoakin. Vaikka Suupohjassa syntyneen uuden suunnan edustajat olivatkin vikoilevassa mielessä asettuneet johtajain liiallista kunnioittamista vastaan, avasi tämä heidän muistutuksensa monen silmät näkemään, että tuossa suhteessa oli menty liika pitkälle. Oppiriitojen pyörteessä tätä erehdystä ei kyllä myönnetä, päinvastoin turvautuvat eri puolueet jaon aikana ja myöhemminkin entistä yksipuolisemmin johtajiinsa, mutta uskonpuhdistuksen oppi raamatun absoluuttisesta auktoriteetista pääsee kuitenkin vähitellen oikaisemaan heränneitten katsantotapaa ja vapauttamaan heitä ihmisauktoriteetin orjuudesta. Samaa vaikuttivat oppiriidatkin. Nekin olivat omiaan järkyttämään uskoa ihmisten erehtymättömyydestä. Lounais-Suomen rukoilijoissa sitävastoin, missä ei synny eripuraisuutta johtajiin nähden eikä riitoja opista, jää kaiken eloisuuden uhallakin jyrkkä vanhoillisuus ja kaavaan ahdattu, orjallinen uskollisuus "hengellisten isien" ja "hengellisten äitien" opetuksille uskonnollista katsantotapaa pienimmissäkin asioissa yhä edelleen hallitsemaan. Mitä Pohjanmaan herännäisyyden johtoon Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tulee, ovat sitä 1850-luvun alussa edustamassa Lagus, Malmberg ja Wilhelm Niskanen. Ensinmainittu ei kyllä missään liiku eikä millään tavoin pyri hankkimaan itselleen puoluetta, mutta hänen henkensä leima on siksi selvästi ja melkein poikkeuksetta nähtävänä kaikissa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan heränneissä papeissa, että häntä täydellä syyllä voipi sanoa heidän ja samalla koko n.s. toistupalais-suunnan oppi-isäksi. Malmbergin hoidettavaksi jää Suupohjan herännäisyys, ja häntä kannattaa Kalajoen-varren yhä lisääntyvä, Wilhelm Niskasen johtama samanmielinen liike. Muutoin on merkille pantava, että koko Pohjanmaan herännäisyysliike, se osa siitä nimittäin, jolla on tulevaisuutta, oltuaan pitkät ajat pappien johdattamana, tästä lähtien vuosikymmeniksi jää miltei yksinomaan kansanmiesten hoidettavaksi. Tässäkin suhteessa muodostaa jaon aika käänteen Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa.
Rukoilijain ainoana eri osissa maata yleisesti tunnustamana johtomiehenä on edelleen Renqvist. Salomon Häkkänen Mäntyharjulla ja Kustaa Dahlberg Lounais-Suomessa nauttivat kumpikin kotiseudullaan suurta kunnioitusta, mutta muualla he tuskin ovat nimeltäkään tunnetut. Mitä tämän suunnan johtaviin henkilöihin muutoin tulee, on huomattava, ettei kukaan heistä pyri omaa puoluetta itselleen hankkimaan. Rukoilijain mailla ei näy merkkiäkään siitä eripuraisuudesta, jonka johtajain välinen erimielisyys Pohjanmaalla, siellä täällä Savossa; vieläpä Pielisenkin seuduilla saa aikaan Paavo Ruotsalaisen opetuslasten joukoissa. Ja kuitenkin löytyy etenkin Lounais-Suomessa monta, joiden ympärille rukoilijat kokoontuvat ja joita he tunnustavat "hengellisiksi isiksi". Jos useimmat eivät hyväksykään näillä seuduin siellä täällä ilmaantuvaa hurmahenkisyyteen eksyvää seuranpitoa, tyytyvät tavalliseen polvirukoukseen eivätkä, niinkuin muutamat vaikuttavat henkilöt, vaadi sanankuulijoitaan painamaan otsaansakin lattiaan rukouksen aikana, niin ei tämä erimielisyys synnytä tuvanjakoa. Matti Paavola ei muodosta eri puoluetta, vaikka hän monessa suhteessa on paljon vapaammalla kannalla kuin hänen hengenheimolaisensa ja vaikka moni häntä tuosta vikoileekin. Salomon Häkkänen vastustaa, niinkuin olemme nähneet, Renqvistiä, mutta tämä erimielisyys rajoittuu heidän väliseen kirjeenvaihtoon eikä pääse joukkoja hajoittamaan. Jos rukoilijain tavattoman johdonmukainen vanhoillisuus, joka ei salli pienintäkään poikkeusta vakaantuneesta kaavasta, tuntuvasti onkin estämässä tämän liikkeen särkymistä toisiaan vastustaviksi ryhmiksi, on pääsyynä tuohon rikkoontumattomaan eheyteen epäilemättä heidän joukossaan vallitseva veljellinen rakkaus. Eivät olleet nämä heränneet tätäkään hyvää turhaan rukoilleet rakkauden Jumalalta.
Muiden johtomiesten toiminnasta eroaa tuntuvasti J. F. Berghin työ herännäisyyden palveluksessa. Sekä ulospäin että hengenheimolaisiaan kohtaan esiintyy hän sovinnollisemmin kuin kukaan muu. Läheltä ja kaukaa pyydetään häneltä neuvoa ja apua ja hänen arvosteluunsa vedotaan laajoissa piireissä miltei kaikissa vaikeissa asioissa. Jos kukaan, niin on hän herännäisyyden johtomiehiä. Mutta hän ei käske eikä määrää, hän neuvoo, tukee ja ohjaa. Ei huomata, että hän on johtaja, eikä hän itsekään näy sitä tietävän, mutta laajalti tuntuu hänen vaikutuksensa Savossa ja Karjalassa, vieläpä Etelä-Suomessakin. Jyrkempi ja ehkä enemmän käskeväkin luonne on hänen veljensä J. I. Bergh. Mutta ei hänenkään johtajatoimensa tarkoita joukkojen kokoontumista johtajan ympärille, ollen sekin puoluehengestä hyvin vapaata. Ei osoita sitäpaitsi Savon eikä Karjalan herännäisyys ylimalkaan, niinkuin Pohjanmaan liike, taipumusta ryhmittymään ulkonaisesti tarkasti järjestetyiksi, muista eroitetuiksi joukoiksi; se kantaa siihen nähden enemmän yleiskristillistä kuin erikoisesti pietististä leimaa. Eroitus ei suinkaan riipu yksinomaan johtajista; paljo tärkeämpänä tekijänä on kysymyksessä olevien kansanheimojen erilainen luonne.
Verratessamme toisiinsa herännäisyyden eri ryhmiä, pistää muiden eroavaisuuksien kera sekin silmään, että Renqvistin johtamassa liikkeessä on paljon vähemmän säätyläisiä kuin muissa. Hän on edustamansa suunnan melkein ainoa pappi ja muutamia harvoja henkilöitä lukuunottamatta ovat hänen opetuslapsensa kaikki talonpoikia. Karjalan ja Savonkin herännäisyyden pappien luku on tuntuvasti pienempi kuin Pohjanmaan. Sama suhde vallitsee myöskin säätyläisiin ja tietopuolisen sivistyksen saaneisiin nähden. Näiden luku on Pohjanmaan heränneitten joukoissa monta vertaa suurempi kuin missään muualla, ei ainoastaan kaupungeissa, vaan maaseudullakin. Sivistyksen ja tiedon voima viimemainitun maakunnan herännäisyysliikkeessä ansaitseekin erityistä huomiota. Se vaikutti muunohessa senkin, että Pohjanmaan herännäisyys on paljon enemmän tunnettu kuin muiden seutujen. Kansanvaltaista luonnettaan ei sikäläinenkään liike senvuoksi kadottanut. Päinvastoin oli yhdenvertaisuuden aate siellä yhtä ehdottomasti tunnustettu kuin muuallakin. Ei voi liiaksi teroittaa sitä totuutta, että Suomen herännäisyys on kansallinen liike. Kansan syvissä riveissä se syntyi, kasvoi ja varttui. Historia osoittaakin, että tämä liike on esiintynyt voimallisimpana siellä, missä kansa itse ryhtyi sitä johtamaan. Tämän tehtävän on edellä muiden seutujen asukasten Pohjanmaan ja Lounais-Suomen kansa ottanut suorittaaksensa. Sentähden siirtyykin liikkeen painopiste vuosi vuodelta yhä huomattavammin näihin maakuntiin. Jo 1850-luvun alussa alkaa heränneitten luku Karjalassa ja Savossa vähentyä, mutta lisääntyy Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa. Tästä ei suinkaan saa johtaa sitä johtopäätöstä, että pappien merkitys herännäisyyden historiassa olisi pieneksi arvattava. Päinvastoin saattaa sitä tuskin liika suureksi sanoa. Mutta se on suuri juuri sentähden, että ne papit, jotka taistelevat herännäisyyden riveissä, Jumalan hengen valaisemina ja tukemina oivaltavat kansan syvimmän tarpeen ja itseään säästämättä rupeavat tämän tarpeen tulkeiksi. Tämän yhteydessä on niinikään muistettava, että herännäisyys on kauttaaltaan kirkollinen liike. Ei kovimpien vainojenkaan aikana missään huomaa pienintäkään yritystä kirkosta eroamiseen, vielä vähemmin myöhemmin. Tästä eivät Lounais-Suomen rukoilijatkaan ole poikkeuksena, vaikka sikäläinen papisto vielä 19 vuosisadan keskivaiheissa monessa paikoin on heille varsin nurjamielinen. Paavo Ruotsalainen, Wilhelm Niskanen, Kustaa Dahlberg, Salomon Häkkänen, sanalla sanoen kaikki liikkeen huomatuimmat maallikotkin käyvät ahkerasti Herran huoneessa, nauttivat usein Herran ehtoollista ja noudattavat tarkkaan papiston määräyksiä, vakuuttaen etteivät tahdo kirkosta luopua "niinkauan kuin Isä meidän rukousta ja Herran siunausta siellä oikein luetaan". Ja tätä katsantotapaa teroittavat he usein sanankuulijoilleen. Varsinkin herännäisyyden kukoistuksen aika on voimallisesti tukenut kansamme vanhoilta ajoilta perittyä rakkautta kirkkoon.
Vuosi 1852 on merkkivuosi Suomen historiassa. Se oli rikas tappioista ja mieliä masentavista tapahtumista. Kevät tuli myöhään ja oli harvinaisen kylmä. Kesä oli kyllä hyvin lämmin, mutta niin kuiva, että esim. Keski-Suomessa toukokuusta syyskuuhun asti satoi vain pari kertaa. Metsäpaloja riehui eri osissa maata, etenkin Pohjanmaalla, hävittäen monessa paikoin laajat alat viljelysmaatakin. Jyväskylän tienoilla satoi lunta ensi kerran lokakuun 19 p:nä ja tämä lumi jäi harvinaisen kylmän alkutalven pohjaksi joulukuuhun asti, jolloin luonnottoman kauan kestävät suvi-ilmat sen kokonaan sulattivat. Köyhyys oli suuri, ja ruttotauteja ilmaantui monessa paikoin. Valtiollinen taivas oli synkempi kuin koskaan ennen, tuli hävitti Porin ja Vaasan kaupungit, ja maan merkkimiesten rivistä tempasi kuolema Y. A. Wallinin ja M. A. Castrénin. Kuinka masentunut mieliala maassa oli, kuvaa valtaavasti J. W. Snellmanin viimemainitun haudalla pitämä puhe. Tuskin milloinkaan näytti Suomen tulevaisuus tuon suuren isänmaanystävän silmissä niin toivottomalta kuin silloin.
Näistä tapahtumista on kaksi, Porin ja Vaasan palo, suoranaisessa yhteydessä herännäisyyden historian kanssa. Ensinmainittu sai aikaan voimallisen herätyksen tämän puolen rukoilijoissa. He liittyivät likemmin toisiinsa ja polvistuivat vielä yksimielisemmin ja hartaammin kuin ennen vanhurskaan ja armollisen Jumalan edessä, häneltä apua rukoillen. Vaasa paloi elokuun 3 p:nä. Raatihuone oli melkein ainoa rakennus, joka säilyi tulen hävitykseltä. Sen portailta piti Mustasaaren kappalainen H. Moliis seuraavana päivänä herättävän ja särkevän puheen kaupungin kodittomille asukkaille. Tilaisuus oli valtaava; ainakin sillä hetkellä nöyrtyi moni katumuksen kyyneleitä vuodattamaan. Lauri Stenbäck, joka tulipalon sattuessa oleskeli Munsalassa, kirjoitti onnettomuudesta vähän myöhemmin J. I. Berghille: "Olin itse poissa ja tapasin tuhkana koko omaisuuteni melkein poikkeuksetta: talon ja irtaimiston, josta ainoastaan vähän arvotonta romua oli ehditty pelastaa. Raskainta on kuitenkin jokseenkin suuren ja monen vuoden aikana mahdollisimman suurella huolellisuudella kokoamani kirjaston menettäminen, se kun paloi kokonaan. Varmaankin tulen kauan ja katkerasti sitä kaipaamaan. Tahtoo tuntua hyvinkin raskaalta yhtäkkiä olla puilla paljailla ja olla pakoitettuna alkamaan alusta jälleen. Mutta suurempi on yleinen hävitys ja onnettomuus; se puhuu äänekkäämmin kuin yksityisen vahinko. En ole koskaan voinut kuvitella niin kauheaa ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on Jumalan käden isku ja se on varmaankin kauan tuntuva — suokoon Jumala hyväksi ja parannukseksi". Berghin vastaus tähän kirjeeseen on kaunis vastalause niille äänille, jotka siihen aikaan niin monessa paikoin hajoittaen särkivät heränneitten rivejä. Hän kirjoitti: "Surulla otan osaa katkeraan vahinkoosi. Olet menettänyt talosi ja omaisuutesi sekä arvokkaan kirjastosi. Ei olisi sinun tarvinnut sanoa, että eniten kaipaat viimemainittua. Jo ennenkuin sain kirjeesi pelkäsin, että olit menettänyt kaikki. Niin epäluotettavaa on kaikki tämän maailman hyvä. Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla ja onnettomuudella hyötynsä, jos sitä oikein käytetään. — Nyt on Herra sallinut sinun pikkujumalien, kirjojen, tuhon. Jos nämä minun pikkujumalani olisivat parempia, tahtoisin ne kernaasti kanssasi jakaa. Meillä olisi siitä kummallakin se etu, että pääsisimme edes muutamista epäjumalista. Mutta minun kirjastoni on osaksi ymmärtämättömyydellä koottua, osaksi toisaalle tähtäävää, kuin sinun oli. Saattaisi siinä kuitenkin löytyä jotakin kelvollistakin. Tahdon sentähden ehdottaa, että, jos vaimoinesi tulet meille jouluksi, itse joululahjaksi ja paloavuksi valitset itsellesi puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi jotain, millä alotat. Tarjoukseni olisi vilpitön siinäkin tapauksessa, että minulla olisi parempaa tarjottavana".
Mitä Vaasan paloon muuten tulee, niin ei näy se jättäneen syvempiä jälkiä sikäläisten heränneittenkään mieleen. Nämä olivat suureksi osaksi säätyläisiä, ja varsinkin heihin näkyy uuden suunnan hajoittava henki vaikuttaneen. Niinkuin olemme nähneet, oli Lauri Stenbäck tämän suunnan kiivaimpia edustajia. Hän julkaisi kyllä heti Vaasan palon jälkeen kaksi saarnaa, jotka pintapuolisesti arvosteltuina näyttävät todistavan, että hän edelleen oli herännäisyyden opin pohjalla, mutta joka niitä likemmin tarkastaa, ei saata olla huomaamatta, että se särkevä sävel, joka on herännäisyydelle niin ominainen ja joka niin kuuluvasti kaikuu Stenbäckin aikuisemmissa puheissa ja kirjoituksissa, on miltei kokonaan vaiennut. Kysymyksessä olevat saarnat — toisen otsakkeena on "Heräämisestä hengellisestä kuolemasta", toisen "Siitä teeskentelemisestä, joka estää Kristusta kirkastumasta heränneessä sielussa" — kantavat enemmän ihmisten erilaista hengellistä tilaa arvostelevien esitelmien, kuin ravitsevien hartauspuheiden leimaa. Paljon henkevämpiä ovat esim. Laguksen näinä aikoina kirjoittamat kirjeet. Vertailun vuoksi lainaamme tähän otteen Stenbäckin viimemainitusta saarnasta sekä muutamasta Laguksen kirjeestä. Kumpikin tarkoittaa heränneitä, sillä eroituksella, että viimemainitun sanat ovat lausutut tutulle ystävälle, edellisen kuulijoille kirkossa.
Kysymyksessä olevan saarnansa lopussa lausuu Stenbäck: "Tahdon kysyä teiltä, joita Jumalan henki on koskettanut ja jotka olette kokeneet ja ehkä vieläkin olette kokemassa ennättävän armon vetämisiä: oletteko todella 'vilpittömästi' heränneet? Älkää toki ainakaan itseänne pettäkö. Tosi, oikea, syvällinen parannus on hyvin harvinainen. Älkäämme aivan äkkiä pitäkö varmana, että se meissä on tapahtunut, jos meitä heränneiksi sanottaisiinkin ja itsekin itseämme semmoisina pitäisimme. On kuitenkin varma, että moni pitää itseään heränneenä sentähden, että ennättävä armo tekee hänessä työtä, vaikkei omatunto milloinkaan ole herännyt niin, että synnin juuri olisi voinut tulla paljastetuksi, vaikkei sydän milloinkaan ole tullut särjetyksi ja henki nöyryytetyksi selvästi näkemään ihmisluonnon täydellisen turmeluksen. Valitat alituisesti itseäsi, niin yhtä kuin toista puutettasi; milloin olet sortunut epätoivoon, milloin puuttuu sinulta synnintunto ja muuta semmoista. Ehkä johtuu tuo juuri siitä, että aina tahdot jotakin olla, ettei itsevanhurskas mielesi tahdo taipua Jumalan hengen alaiseksi ja antaa hänelle tilaisuutta paljastaa sydämesi pohjaa ja tehdä sinua köyhäksi Aatamin lapseksi, turmeltuneeksi ja kadotetuksi syntiseksi, joka ei enää odota mitään hyvää itseltänsä, vaan on pakotettu luomaan silmänsä ja sydämensä ikävän itsestään toiseen, nimittäin vapahtajaan Kristukseen, joka on tullut, jotta meillä, elämä olisi ja yltäkyllin. Ehkä kierrellen vältät Pyhän hengen nuhdetta, joko laiminlyömällä armonvälikappaleet tahi olemalla salaisesti suruton kotielämässäsi tahi tekemällä itsevanhurskaita yrityksiä, joilla ainoastaan teeskentelijät voivat tyydyttää itseään. Kun Kristus sanoo: joka ei vihaa omaa henkeänsä, hän ei voi olla minun opetuslapseni, niin hän tarkoittaa, ettei meidän tule vihata ainoastaan syntiämme ja mieltymystämme siihen, vaan myöskin aatamillista mieltymystä itseemme, omaan luontoomme sekä kaikkeen, joka on meidän omaamme. Tarkkaa, onko semmoista vihaa sinussa, onko sydämessäsi todella Paavalin huokaus: minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista".
Lagus kirjoittaa: "Katsot kovin paljon syntiäsi ja heikkouttasi. Sinä palvelet kahta herraa, lakia ja evankeliumia. Miten tuo tapahtuu? Siten, että tuomitset itseäsi ja paljon aikaasi hukkaan kulutat katsomalla puutteitasi, kun sinun päinvastoin tulisi käyttää aikaasi Kristusta katsomiseen. Salaa ja vastoin kaikkea tietoasi koetat kaikin tavoin syntiä tappaa, kun sinun sensijaan tulisi jättää kaikki muu sikseen, antaa synnin olla syntinä, niinkuin se on, ja ainoastaan puhua yksin armonvaltakunnan kuninkaalle, että hän ottaisi sinut elämän tielle, s.o. että rukoilisit: tulkoon sinun valtakuntasi. Asetu todella omantuntosi eteen ja tarkkaa, mistä kaikki nuo itseäsi-tuomitsemiset, nuo valitukset höllyydestäsi, häilyväisyydestäsi j.n.e. tulevat. Eivätkö ne ole kotoisin Siinain vuorelta? Hyppääthän joka kerta, kun itseäsi ja kelvottomuuttasi valittelet, sen merkin ja aidan yli, jonka Herra Jumala käski Mooseksen pystyttää vuoren ympäri, jotteivät ihmiset eivätkä eläimet kuolisi. Kun sentähden tuo vanha laulu alkaa kuulua sydämessäsi, niin ajattele: tämä on kyllä totta, mutta ei minulla nyt ole aikaa sitä miettiä; Herralle Kristukselle pitää minun asiani puhua, jotta hän minua auttaisi ja tielle ottaisi; en nyt pyhyyttä katso, sillä tuohan olisi hulluutta, vaan pyrin ainoastaan päästä parannuksen tielle. Kaiken muun työnnän syrjään ja annan yksin kerjuurukoukseni ja ikäväni lähetyskirjeenäni nousta kuninkaani tykö. Mitä hän tekee ja minkä hän antaa, sen otan vastaan, mutta pysyväisyyteni, uskollisuuteni y.m. annan mennä menojaan. Ymmärrätkö minua? Sinun ja minun tulee näin pääasianamme pitää Kristus. Kuinka monet raukat sotkevatkaan koko asiansa, heillä kun ei ole ymmärrystä tässä! He pyrkivät tielle, mutta eivät pääse juuri tämän syyn tähden. Opi käsittämään tämä, rukoillen Herraa sinulle sitä opettamaan. Käytä joka silmänräpäys, jonka olet käyttänyt valitukseen ja taisteluun syntiä vastaan, lapsellisesti puhutellaksesi Herraa. Et silloin muuta tarvitse, kuin katsella Jumalan Karitsaa, joka on kantanut syntisi. Ja huomaa, juuri kun näin käyttäydyt, tapahtuu uusi syntyminen sielussasi ilman omia pyrintöjäsi. Sinä vihaat syntiä ja voitat sen ainoastaan hänen kauttansa, joka sanoi: ilman minua ette voi mitään tehdä. Silloin myöskin pyhitys seuraa itsestänsä. Tämä on tie. Kulje sitä, niin et erehdy, vaan tulet autuaaksi".
Suupohjan pappien ero Malmbergista ja heränneitten joukkojen kokoamista sekä niiden maailmasta eroittamista vastustavan uuden suunnan synty tarjosi voimallista tuetta sille kirkon hallitusmiesten luulolle, että herännäisyyden aika oli loppumassa. Itsetietoisena nousee jälleen yleis-kirkollinen valta, tosin hieman muuttuneena, mutta pohjaltaan vielä samana kuin ennenkin. Helsingin Nikolainkirkon juhlallinen vihkiminen talvella 1852, piispantarkastukset, pappeinkokoukset, perintöruhtinaan käynti Helsingissä (1852) y.m. tilaisuudet tarjoovat tämän vallan edustajille paljon tyydytystä, ja suuri osa herännäisyydenkin miehistä näyttää pyrkivän heidän suosioonsa. Mitä uuden suunnan edustajiin tulee, pitivät he lujasti kiinni kannastaan, arvellen sitä ainoaksi, joka nyttemmin voisi luoda eloa kirkkoon. Niihin määrin oli esim. Stenbäck ihastunut J. T. Beckiin, että hän innokkaasti kannatti ehdotusta tämän kutsumisesta dogmatiikan professoriksi yliopistoomme. Ja kuitenkin oli omassa maassa niin etevä tiedemies kuin A. F. Granfelt tarjona tähän virkaan. Beckin suostumuskin oli jo hankittu, mutta yritys raukesi kuitenkin sikseen. Tämäkin hanke osoittaa, että herännäisyys on syrjääntymässä siitä valta-asemasta, johon se oli alkanut kohota. Mennyt oli sen loistonaika, mutta sen aatteet ja riennot elivät kukistamattomina kansan syvissä riveissä.
Haikein sydämin katselivat herännäisyyden ystävät jaon aikaansaamaa hävitystä. Moni ei enää tiennyt, minne kääntyisi ja keneenkä luottaisi. "Ei ole minulla nykyään suoraan sanoen halua matkustaa mihinkään", kirjoittaa Otto von Essen F. O. Durchmanille, joka oli pyytänyt häntä luoksensa. "Nykyajan särkevä erimielisyys on riistänyt minulta kaiken rohkeuden ja kaiken halun matkustaa. Ehkä onkin parasta hiljaisuudessa odottaa, mitä aika tuopi muassaan". Levottomuutta ja raskasta surua tuotti suuresta herännäisyysliikkeestä syrjään vetäytyminen lukemattomille. Tulevaisuus tuntui niin epävarmalta ja synkältä. He olivat kaikki saaneet herätyksensä herännäisyydessä, pietistiseen seuraelämään tottunut katsantotapa oli jälellä, yksinäinen elämä ei tyydyttänyt. Raskainta kaikesta oli nähdä, miten monessa maailmankaltaisuus ulkonaisessa elämässä sekä maailmanmielisyyskin sai vallan. "Paljo tuli luvalliseksi, jota ennen oli hyvinkin ankarasti arvosteltu", on muuan herännyt papinrouva näitä aikoja muistellessaan lausunut. Samoin ajattelivat useat varsinaisesta liikkeestä eronneet talonpojatkin. Jo jaon vuotena huomasi moni, että heidän hengenheimolaisensa pitkin askelin riensivät maailmaan.
Raskas on huokaus, jonka 1852 vuoden tapahtumat pusertavat heränneitten sydämistä. Heidän mielialaansa tulkitsevat elävästi seuraavat muutamasta J. I. Berghin samana vuonna kirjoittamasta kirjeestä lainatut sanat: "Herra Jumala yksin voi korjata ja parantaa Suomen kirkon surkeat vammat". [Lähteitä: Hornborg, Matrikel över församlingarna och presterskapet i Finland; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; Aug. Schauman, Från sex årtionden i Finland; Lars Stenbäck, Tvenne Predikningar; Laguksen ennen mainittu kirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52; Th. Rein, Supplementblad till Johan Wilhelm Snellmans Samlade Arbeten, I; Otto von Essenin kirje F. O. Durchmanille 9/7 52; Karolina Bergrothin y.m. kertomukset; J. I. Berghin kirje F. O. Durchmanille 8/5 52.]