KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kivijumala
Kristallitulppa kiiti vedenpinnalla, ja don Luis jutteli Stéphanen,
Patricen ja koiran ympäröimänä.
"Kylläpä se Vorski on aika roisto", sanoi hän. "Minä olen eläissäni nähnyt paljonkin hirviöitä, mutta en koskaan sellaista."
"Ja kuitenkin…" huomautti Patrice Belval.
"Ja kuitenkin…?" toisti don Luis.
"Palaan siihen, mitä teille jo sanoin. Teillä on käsissänne hirviö ja sallitte hänen livistää! Paitsi että se on suorastaan väärin… ajatelkaahan kaikkea pahaa, mitä hän vielä voi tehdä ja varmasti, välttämättömästi tekeekin! Ettekö joudu raskaaseen vastuuseen kaikista rikoksista, jotka hän tekee?"
"Onko se teidänkin mielipiteenne, Stéphane?" kysyi don Luis.
"En oikein tiedä mitä ajatella", vastasi Stéphane, "koska Françoisin pelastukseksi olin valmis kaikkiin myönnytyksiin. Mutta sittenkin…"
"Sittenkin olisitte toivonut toisenlaista ratkaisua?"
"Se on totta. Niin kauan kuin se mies on elossa, on rouva d'Hergemontilla ja hänen pojallaan syytä pelätä pahinta hänen puoleltaan."
"Mutta minkälaista ratkaisua? Françoisin välitöntä pelastusta vastaan lupasin hänelle vapauden. Olisiko minun pitänyt luvata vain säästää hänen henkensä ja jättää hänet oikeuden haltuun."
"Ehkä niin", virkkoi kapteeni Belval.
"Saatatte olla oikeassa. Mutta siinä tapauksessa viranomaiset olisivat ryhtyneet tiedusteluihin, lopulta saaneet selville miehen oikean persoonallisuuden ja nostaneet haudasta Véronique d'Hergemontin puolison ja Françoisin isän. Sitäkö olisitte halunneet?"
"Ei, ei!" huudahti Stéphane vilkkaasti.
"Ei tosiaan", myönsi Patrice Belval varsin hämmästyneenä. "Ei. Se ratkaisu ei olisi ollut parempi. Minua vain ihmetyttää, että te, don Luis, ette ole löytänyt sitä oikeata, joka olisi meitä kaikkia tyydyttänyt."
"Ei ollut muuta kuin yksi", selitti don Luis Perenna lyhyesti, "ei ollut muuta kuin yksi ratkaisu".
"Mikä?"
"Kuolema."
Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Sitten don Luis jatkoi:
"Ystäväni, en vain leikin vuoksi kutsunut teitä valamiehiksi, eikä tuomarinvirkanne siksi ole päättynyt, että tuomioistuin jo näkyy käsitelleen asian loppuun. Se jatkuu, ja oikeuskin istuu vielä. Senvuoksi pyydän teitä avomielisesti vastaamaan: ansaitsisiko Vorski teidän käsityksenne mukaan kuoleman?"
"Kyllä", vakuutti Patrice.
"Ihan epäilemättä", säesti Stéphane.
"Ystäväni", jatkoi don Luis, "teidän vastauksenne eivät ole kyllin juhlalliset. Minä pyydän teitä lausumaan ajatuksenne vakavassa muodossa ja omantuntonne mukaan, aivan kuin seisoisitte rikollisen kasvojen edessä. Toistan: minkä rangaistuksen Vorski olisi ansainnut?"
He kohottivat kätensä ja lausuivat toinen toisensa jälkeen:
"Kuoleman."
Don Luis puhalsi viheltimeensä. Yksi marokkolaisista saapui.
"Kaksi kiikaria, Hadshi!"
Kun kaukoputket oli tuotu, ojensi don Luis ne Stéphanelle ja
Patricelle.
"Olemme vain meripenikulman päässä Sarekista. Katsokaahan niemenkärkeä kohti. Veneen pitäisi jo olla vesillä."
"Niin onkin", virkkoi Patrice hetkisen päästä.
"Näettekö, Stéphane?"
"Kyllä, mutta…"
"Siinä on vain yksi henkilö."
"Tosiaankin vain yksi", selitti Patrice.
He laskivat kiikarit kädestään, ja toinen virkkoi:
"Yksi vain on paennut saarelta… Varmaankin Vorski… Hän on kai tappanut rikostoverinsa Oton."
Don Luis virnisti:
"Jollei hänen rikostoverinsa Otto ole tappanut häntä…"
"Miksi niin sanotte?"
"Noh, muistakaahan ennustusta, joka Vorskille lausuttiin hänen nuorena ollessaan: 'Vaimosi kuolee ristillä, ja sinä saat surmasi ystävän kädestä.'"
"Minusta ei ennustus riitä."
"On minulla muitakin todistuksia."
"Mitä?"
"Rakkaat ystävät, se on osana viimeisistä ongelmista, jotka meidän on yhdessä selitettävä. Mitä ajattelette esimerkiksi siitä tavasta, jolla asetin Elfride Vorskin rouva d'Hergemontin tilalle?"
Stéphane kohautti päätänsä.
"Myönnän että en ole sitä käsittänyt."
"Se on kuitenkin perin yksinkertaista! Kun joku herrasmies esittää teille silmänkääntäjän temppuja jossakin salongissa tai lukee ajatuksenne, niin ettekö sano, että siinä täytyy olla jokin kuje tai että hänellä on apuri? Älkää etsikö kauempaa tässäkään tapauksessa."
"Mitä! Oliko teillä apulainen?"
"Oli kun olikin."
"Mutta kuka?"
"Otto."
"Otto! Mutta ettehän poistunut luotamme! Ette häntä puhutellutkaan?"
"Kuinka olisin voinut onnistua ilman hänen apuansa? Oikeastaan minulla oli tässä asiassa kaksi apuria, Elfride ja Otto, jotka molemmat pettivät Vorskin, joko kostosta, pelosta tai ahneudesta. Sillä välin kun te, Stéphane, viekoittelitte Vorskia etäälle Keijukaisten patsaasta, menin minä Oton luo. Sopimus tehtiin pian muutamien setelien avulla ja lupausta vastaan, että hän pääsisi seikkailusta ehjin nahoin. Sitäpaitsi ilmoitin heille, että Vorski oli kähveltänyt Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia."
"Kuinka sen tiesitte?" kysyi Stéphane.
"Kuulin sen ensimmäiseltä apuriltani, Elfrideltä, jolta yhä hiljaa kyselin sillä välin, kun vaanitte Vorskin saapumista. Hän ilmoitti minulle myöskin muutamilla nopeilla sanoilla, mitä tiesi Vorskin menneisyydestä."
"Kaiken kaikkiaan olette tavannut Oton vain kerran."
"Kahta tuntia myöhemmin, Elfriden kuoleman jälkeen ja sitten kun onton tammen ilotulitus oli poltettu, oli minulla toinen haastattelu Keijukaisten patsaan ääressä. Vorski nukkui sikahumalassa ja Otto oli vartijana. Arvaatte, etten päästänyt käsistäni tilaisuutta urkkiakseni lisää ja täydentääkseni tietojani Vorskista niillä, joita Otto kahden vuoden kuluessa oli salavihkaa alati keräillyt inhoamastaan isännästä. Sitten hän purkaa Vorskin ja Konradin revolverit tai oikeammin poistaa niistä luodit jättäen hylsyt paikoilleen. Hän antaa minulle myöskin Vorskin kellon ja muistikirjan, samoin kuin tyhjän medaljongin ja Vorskin äidin valokuvan, jonka Otto oli kähveltänyt muutama kuukausi sitten, — kaikki kapineita, jotka seuraavana päivänä olivat minulle tarpeellisia esittäessäni Vorskille velhon osaa, kun hän tapasi minut hautakammiossa. Sillä tavoin Otto ja minä olemme olleet yhteistoiminnassa."
"Olkoon niin", virkkoi Patrice, "mutta ettehän kuitenkaan ole pyytänyt häntä tappamaan Vorskia?"
"En suinkaan."
"Mikä meille siis todistaa…?"
"Luuletteko, ettei Vorski olisi lopulta arvannut tuota yhteistoimintaa, joka on hänen tappionsa ilmeisimpiä syitä? Ja luuletteko, ettei Otto-herra olisi ottanut sitä mahdollisuutta huomioonsa? Voitte olla varmat, että Vorski puustaan irtipäästettynä olisi raivannut rikostoverinsa tieltään sekä kostaakseen että anastaakseen takaisin Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia. Otto toimi ennen häntä. Vorski riippui siinä voimattomana, hervottomana, helppona saaliina. Otto antoi iskun. Menenpä pitemmällekin: Otto, joka on kurja raukka, ei edes iskenyt. Hän on aivan yksinkertaisesti jättänyt Vorskin puuhunsa. Ja niin tulee rangaistus täydelliseksi. Oletteko nyt tyytyväisiä, ystäväni, ja onko oikeudentuntonne rauhoittunut?"
Patrice ja Stéphane vaikenivat. Don Luisin heidän silmiensä eteen loihtima näky teki heihin syvän vaikutuksen.
— No niin, virkkoi don Luis nauraen, olin oikeassa, kun en pakottanut teitä lausumaan tuomiota siellä tammen juurella ollessamme ja katsellessamme elävää ihmistä kasvoista kasvoihin! Huomaan, että molemmat tuomarini olisivat sillä hetkellä hiukan arastelleet.
— Ja etkö sinä, Kaikki-käy-hyvin, joka myöskin olet herkkätunteinen ja vetistelevä, ole kolmas tuomarini? Ja minä olen teidän kaltaisenne, hyvät ystävät. Emme ole niitä, jotka tuomitsevat ja itkevät. Mutta, ajatelkaahan sentään, mitä Vorski oli, kolmikymmenkertainen murhaaja, pirullinen, äärimmäisen julma mies, ja onnitelkaa minua, että viimeisen oikeusasteen tuomariksi valitsin sokean kohtalon ja luovutin pyövelin edesvastuun paatuneelle Otolle. Tapahtukoon jumalien tahto…!
Sarekin rannikot häipyivät taivaanrannalle, kadoten usvaan siellä, missä meri ja taivas sulivat yhteen.
Kaikki kolme olivat vaiti. He ajattelivat kuollutta saarta, jonka yhden ihmisen hulluus oli hävittänyt — kuollutta saarta, jossa satunnainen matkailija piankin löytäisi käsittämättömän murhenäytelmän jäljet, tunnelien oviaukot, maanalaiset luolat "kuolonkammioineen", Kivijumalan salin hautaholvit, Konradin ja Elfriden ruumiit, Archignatin sisarusten luurangot ja saaren pohjoispäässä Keijukaisten patsaan luona, johon oli kirjoitettuna ennustus kolmestakymmenestä ruumisarkusta ja neljästä pystytetystä rististä, Vorskin ison ruhon, yksinään, kurjassa tilassa, korppien ja yölintujen nokkimana…
* * * * *
Huvila lähellä Arcachonia Moulleauxin sievässä kylässä, jonka pinjapuut ulottuvat lahden rantaan asti.
Véronique istuu puutarhassa. Viikon lepo ja ilo on antanut uutta tuoreutta hänen kauniille kasvoilleen ja tuuditellut häijyt muistot unohduksiin. Hän katselee hymyillen poikaansa, joka seisoo vähän kauempana, kuuntelee Luis Perennaa ja tekee kysymyksiä. Hän katselee myöskin Stéphanea, ja heidän silmänsä kohtaavat hellästi toisensa.
Selvästi näkyy, että heidän välillään on lapseen kohdistuvassa yhteisessä rakkaudessa side, joka heidät yhdistää kiinteästi ja jota lujittavat heidän salaiset ajatuksensa ja hämärät tunteensa. Stéphane ei ole kertaakaan uudestaan puhunut Mustainnummien kallioluolassa tekemistään tunnustuksista. Mutta Véronique ei ole niitä unohtanut, ja hänen syvään ja jatkuvaan kiitollisuuteensa Françoisin opettajaa kohtaan sekaantuu erikoista liikutusta ja hämmennystä, jonka hurmauksesta hän tietämättään nauttii.
Tänä päivänä on don Luis, joka vielä samana iltana kuin Kristallitulppa vei heidät kaikki Maulleauxin huvilaan astui Pariisiin menevään junaan, odottamatta saapunut aamiaistunnilla Patrice Belvalin seurassa; ja koko sen tuntikauden, jonka he ovat istuneet keinutuoleissa puutarhassa, on lapsi, jonka kasvot hehkuvat innostuksesta, lakkaamatta kysellyt pelastajaltaan.
"Ja mitä te sitten teitte…? Miten ihmeessä sen tiesitte… Ja mikä teidät sai sitä varten lähtemään matkalle…?"
"Rakkaani", huomauttaa Véronique, "etkö pelkää tuskastuttavasi don
Luisia?"
"Sitä hän ei tee, hyvä rouva", vastaa don Luis, joka nousee, lähestyy Véroniquea ja puhuu niin, että lapsi ei kuule, "ei, François ei minua tuskastuta, ja minä tahdonkin vastata hänen kysymyksiinsä. Mutta myönnän, että hän saa minut hiukan hämilleni ja että pelkään jotakin kömpelyyttä puoleltani. Sanokaahan, tunteeko hän tarkoin koko murhenäytelmän?"
"Hän tietää siitä kaikki, mitä itsekin tiedän, vaikka luonnollisesti ei Vorskin nimeä."
"Mutta hän tietää Vorskin esittämän osan?"
"Kyllä, vaikka paikoitellen lievennettynä. Vorski on karannut vanki, joka on keräillyt Sarekin taruja ja anastaakseen Kivijumalan pannut täytäntöön sitä koskevan ennustuksen, mutta siitä olen salannut muutaman säkeen Françoisilta."
"Entä Elfriden osa, hänen vihansa teitä vastaan, hänen teille lausumansa uhkaukset?"
"Hourailuja, joiden merkitystä en muka itsekään käsittänyt. Niin sanoin Françoisille."
Don Luis hymyili.
"Selitys on jokseenkin ylimalkainen", huomautti hän, "ja minä luulen Françoisin varsin hyvin tajuavan, että muutamat murhenäytelmän kohdat pysyvät häneltä aina salassa. Tärkeintä on, että hän ei tiedä Vorskin olevan isänsä, eikö niin?"
"Hän ei sitä tiedä eikä saa koskaan tietää."
"Mutta — tähän juuri tahdoin päästäkin — mikä tulee silloin hänen omaksi liikanimekseen?"
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, kenen poikana hän itseään pitää? Sillä tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että asian yhteiskunnallinen ja laillinen kanta on tämä: François Vorski hukkui haaksirikossa samoin kuin hänen isoisänsäkin neljätoista vuotta sitten. Ja vuosi sitten sai Vorski surmansa toverin kädestä. Lain edessä ei heitä ole kumpaakaan olemassa, ja silloin…?"
Véronique kohautti päätänsä hymyillen.
"Näin ollen en tiedä. Asema tuntuu minusta tosiaan sotkuiselta. Mutta kaikki järjestyy."
"Miksi?"
"Siksi, että te olette saapuvilla."
Don Luis hymyili nyt vuorostaan.
"Minullakaan ei ole mitään ihmeellistä kykyä toimissani. Kaikki järjestyy ennakolta. Mitä hyödyttää vaivata itseänsä!"
"Enkö ole oikeassa?"
"Niin", lausui don Luis vakavasti. "Ihmisen, joka on niin paljon kärsinyt, pitää vastedes säästyä pienimmiltäkin ikävyyksiltä. Eikä teitä tästälähin mikään ikävyys kohtaakaan, sen teille vannon. Ehdotukseni on siis tällainen: Olette muinoin vastoin isänne tahtoa mennyt naimisiin hyvin etäisen serkkunne kanssa, joka kuoli jättäen jälkeensä pojan, nimeltä François. Kostaakseen kaappasi isänne tuon pojan ja toi hänet Sarekiin. Kun isänne on kuollut, niin d'Hergemontin nimi on sammunut, eikä mikään ole muistuttamassa avioliittonne aikuisista vaiheista."
"Mutta minun nimeni on vielä olemassa. Laillisesti olen sivilirekisteriin merkitty Véronique d'Hergemontina."
"Tyttönimenne katoaa rouvannimeen."
"Siis nimeen Vorski?"
"Ei, koska ette ole mennyt naimisiin herra Vorskin, vaan erään serkkunne kanssa nimeltä…"
"Nimeltä?"
"Jean Maroux. Katsokaas, tässä on laillisesti todistettu jäljennös avioliittosopimuksestanne Jean Marouxin kanssa, ja se avioliitto on mainittuna sivilirekisterissä, kuten tästä toisesta paperista käy ilmi."
Véronique katseli hämmästyneenä don Luisia.
"Mutta minkätähden… minkätähden tuo nimi?"
"Minkätähden? Sentähden, että poikanne nimenä ei enää ole d'Hergemont, joka muistuttaisi menneistä tapauksista, eikä Vorskikaan, joka loihtisi esille kavaltajan nimen. Tässä on ote hänen, François Marouxin, syntymätodistuksesta."
Véronique toisti punehtuneena ja hämmentyneenä:
"Mutta miksi valitsitte juuri tuon nimen?"
"Se näytti minusta mukavalta Françoisille. Sama sukunimi on Stéphanella, jonka lähellä François saa vielä kauan elää. Voidaan sanoa, että Stéphane oli miehen sukulainen, ja se selittää teidän kaikkien kiintymyksenne toisiinne. Sellainen on minun suunnitelmani. Siinä ei ole mitään vaaran mahdollisuutta, sen vakuutan. Kun ollaan tällaisessa selvittämättömässä ja tukalassa tilanteessa, täytyy käyttää erikoista menettelyä ja turvautua jyrkkiin ja, myöntäkäämme, hyvin vähän laillisiin toimenpiteisiin. Niin olenkin arkailematta tehnyt, koska minulla onneksi on keinoja käytettävissä, jotka eivät olekaan kaikkien ulottuvilla. Hyväksyttekö hommani?"
Véronique painoi päänsä alas.
"Kyllä, kyllä", virkkoi hän.
Don Luis nousi puoliksi.
"Ja", lisäsi hän, "jos joitakin hankaluuksia sattuisi, niin tulevaisuus ne varmaan tasoittaa. Niinpä riittäisi — eihän liene epähienoa viitata Stéphanen tunteisiin Françoisin äitiä kehtaan? — riittäisi, että Françoisin äiti kerran vastedes järkisyistä tai kiitollisuudesta suostuisi palkitsemaan hänen hartaat ja hellät tunteensa. Kuinka kaikki silloin olisikaan paljoa yksinkertaisempaa, jos Françoisilla jo olisi Marouxin nimi! Kuinka paljoa paremmin menneisyys häipyykään maailman silmissä yhtä hyvin kuin Françoisinkin, ne kun eivät enää voi tunkeutua unhoon painettujen tapausten salaisuuteen, joista ei mikään ole muistuttamassa! Minusta olivat nämä vaikutteet jokseenkin tärkeitä. Olen iloinen nähdessäni, että te ajattelette samoin."
Don Luis kumarsi Véroniquelle ja enempää kehoittelematta, näkymättä edes huomaavan hänen hämminkiänsä, meni Françoisin luo huudahtaen:
"Nyt, poikaseni, olen kokonaan sinun käytettävänäsi. Ja koska et halua jättää mitään varjoon, niin palatkaamme Kivijumalaan ja siihen rosvoon, joka sitä himoitsi. Niin juuri, rosvoon", toisti don Luis arvellen, ettei ollut mitään syytä olla puhumatta Vorskista ihan avomielisesti, "vieläpä pelottavimpaan rosvoon, mitä olen tavannut, koska hän uskoi tehtäväänsä… Sanalla sanoen, sairaaseen, mielipuoleen riiviöön…"
"No, ensiksikään minä en käsitä", huomautti François, "että odotitte koko yön ennenkuin otitte hänet kiinni, sillä välin kun hän nukkui apureineen Keijukaisten patsaan suojassa".
"Siinäpä, poikaseni", huudahti don Luis nauraen, "kajosit heikkoon kohtaan. Jos olisin toiminut sillä tavoin, olisi murhenäytelmä päättynyt kaksi- tai viisitoista tuntia aikaisemmin. Mutta olisiko silloin voitu pelastaa sinut? Olisiko rosvo puhunut ja ilmoittanut olinpaikkasi? En sitä luule. Päästääkseen hänen kielensä kantimet täytyi häntä pehmittää. Hänet täytyi huumata, tehdä hulluksi levottomuudesta ja tuskasta ja syövyttää tuhansin todistein hänen mieleensä, että hänen tappionsa oli ihan välttämätön. Muutoin hän olisi pysynyt vaiti, emmekä me kenties olisi sinua löytäneet… Sitäpaitsi ei suunnitelmani vielä silloin ollut ihan selvä, en oikein tiennyt, miten käydä asiaan käsiksi, ja vasta paljoa myöhemmin juolahti mieleeni, että — vaikken aikonut häntä kauheasti kiduttaa, sillä luontoni ei sellaista salli — kytkisin hänet puuhun, jossa hän oli aikonut teloittaa äitisi. Niinpä minä, hämilläni ja epäröiden, aivan yksinkertaisesti lopulta antauduin hiukan poikamaisen halun valtaan, sen voin nyt nolona tunnustaa, ja tahdoin siis, että ennustus toteutuu päähän asti, tahdoin nähdä, kuinka kohtalon käskynhaltija vanhan druidin edessä käyttäytyisi, sanalla sanoen, mieleni teki huvitella. Seikkailu oli näet niin synkkä, että hiukkanen hilpeyttä tuntui minusta välttämättömältä. Ja se tuotti minulle paljon huvia. Se on vikani, josta itseäni syytän ja jota pyydän anteeksi."
Lapsi nauroi myöskin. Don Luis, joka piti häntä seisomassa polviensa välissä, syleili häntä ja toisti:
"Annatko sinä anteeksi?"
"Kyllä, mutta sillä ehdolla, että vielä vastaatte kahteen kysymykseeni. Edellinen niistä ei ole tärkeä…"
"Puhu."
"Tarkoitan sormusta. Mistä saitte sen sormuksen, jonka ensin panitte äidin ja sitten Elfriden sormeen?"
"Minä tein sen itse muutamassa minuutissa samana yönä eräästä vanhasta sormuksesta ja värikivistä."
"Mutta rosvo tunsi sen samaksi, joka oli ollut hänen äidillään."
"Hän luuli sen tuntevansa ja uskoi, kun sormus oli samanlainen."
"Mutta mistä sen tiesitte? Ja mistä olitte kuulleet sen tarinan?"
"Häneltä itseltään."
"Onko se mahdollista?"
"Hyväinen aika, on! Kuulin hänen höpisevän nukkuessaan Keijukaisten patsaan suojassa… humalan synnyttämän painajaisunen kiusaamana… Hän kertoi pätkä pätkältä äitinsä koko elämäkerran, jonka muutoin Elfridekin osittain tunsi. Näet, kuinka yksinkertaista se kaikki on ja kuinka sattuma minua suosi!"
"Mutta Kivijumalan arvoitus ei ole yksinkertainen!" huudahti François. "Ja te olette sen selvittänyt! Jo vuosikausia on yritetty ottaa siitä selvää, ja te käytitte siihen muutamia tunteja!"
"Ei, muutamia minuutteja, François. Kirjeen lukeminen, jonka isoisäsi siitä asiasta kyhäsi kapteeni Belvalille, oli minulle kylliksi. Postitse annoin isoisällesi kaikki selitykset Kivijumalan paikasta ja sen ihmeellisestä laadusta."
"Niin, don Luis", virkkoi lapsi, "siinä olivat ne selitykset, joita teiltä pyysin. Nyt teen vielä yhden kysymyksen — viimeisen kysymykseni, sen lupaan: Mistä johtuu, että on uskottu Kivijumalan voimaan? Ja missä tuo niin sanottu voima oli?"
Stéphane ja Patrice siirsivät nojatuolinsa lähemmäksi. Véronique suoristausi ja kuunteli. He kaikki käsittivät don Luisin odottaneen, että he olisivat kerääntyneinä hänen ympärilleen hänen repiäkseen heidän edessään salaperäisyyden verhon.
Hän alkoi nauraa.
"Älkää odottako mitään mieltäjännittävää", sanoi hän. "Salaisuudet ovat merkillisiä vain niitä verhoavan pimeyden vuoksi, ja kun olemme ensin karkoittaneet pimeyden, ei ole enää olemassa kuin itse tosiasia kaikessa alastomuudessaan. Mutta sittenkin on tämä asia eriskummainen, eikä todellisuudelta puutu suurpiirteisyyttä".
"Tietysti täytyy niin olla", virkkoi Patrice Belval, "koska tuo todellisuus on jättänyt Sarekin saarelle, jopa koko Bretagneenkin moisen ihmelegendan".
"Tosiaankin", myönsi don Luis, "ja niin sitkeän legendan, että se vielä tänä päivänä vaikuttaa meihin ja ettei kukaan teistä ole välttänyt sen lumousta".
"Mitä?" vastusti kapteeni. "Mutta minä en usko ihmeisiin."
"En minäkään", vakuutti lapsi.
"No no, te uskotte tähän ihmeeseen, myönnätte sen mahdolliseksi.
Muutoin olisittekin jo kauan sitten tajunneet koko totuuden."
"Kuinka niin?"
Don Luis poimi uhkean ruusun pensaasta, jonka oksat taipuivat häntä kohti, ja kysyi Françoisilta:
"Onko mahdollista, että muuttaisin tämän ruusun, jonka mittasuhteet jo ovat sellaiset, että ruusu niitä harvoin saavuttaa, toista vertaa isommaksi ja tämän ruusupensaan samoin kaksinkertaiseksi kooltaan?"
"Ei suinkaan", julisti François.
"Miksi sitten olet myöntänyt, miksi te kaikki olette myöntäneet, että Maguennoc voi päästä tähän tulokseen vain noutamalla multaa määrätyistä paikoista saarta ja eräillä määrätyillä hetkillä? Sehän on ihme, jonka olette myöntäneet epäröimättä, tietämättänne."
Stéphane huomautti:
"Olemme myöntäneet sen, mitä olemme silmillämme nähneet."
"Mutta te olette tunnustaneet sen ihmeeksi, toisin sanoen ilmiöksi, jonka Maguennoc aikaansai erikoisin ja todella yliluonnollisin keinoin. Minäpä taas, luettuani asiaa koskevan kohdan herra d'Hergemontin kirjeestä, ryhdyin heti… kuinka sanoisin?… tunnustelemaan… Vertasin heti toisiinsa näitä tavattoman isoja kukkasia ja Kukkakalmiston nimeä. Ja vakaumukseni tästä asiasta oli heti valmis: 'Ei, Maguennoc ei ole velho. Hän on ainoastaan raivannut ristinnaulitun-kuvan ympäriltä ennen viljelemättömän maa-alueen, johon hänen tarvitsi vain tuoda kerros ruokamultaa, jotta siitä versoisi tavattoman isoja kukkasia. Kivijumala on siis siellä alla, Kivijumala, joka keskiajalla pani puhkeamaan samanlaisia jättiläiskukkia, se Kivijumala, joka druidien aikakaudella paransi sairaita ja vahvisti heikkoja lapsia.'"
"Siis on tapahtunut ihme", huomautti Patrice.
"On tapahtunut ihme, jos hyväksymme yliluonnolliset selitykset. Mutta ilmiö on luonnollinen, jos etsii ja löytää ne ulkonaiset syyt, jotka voivat synnyttää näennäisen ihmeen."
"Mutta eihän niitä ulkonaisia syitä ole olemassa."
"Ne ovat olemassa, koska olette nähneet jättiläiskokoisia kukkasia."
"Onko siis", kysyi Patrice hiukan ivallisesti, "olemassa kivi, joka voi luonnollisella tavalla parantaa ja vahvistaa? Ja onko se kivi tuo Kivijumala?"
"Ei ole mitään erikoista kiveä. Mutta on kiviä, kivimöhkäleitä, kallioita, kalliomäkiä ja kallioisia vuoria, joiden erilaisissa kivennäiskerrostumissa on uraanioksiideja, hopeaa, lyijyä, vaskea, nikkeliä kobolttia ynnä muuta. Ja näiden metallien joukossa erittyy muutamista säteilyä, jolla on erikoiset ominaisuudet ja jota sanotaan radioaktiivisuudeksi. Ne kerrostumat tai suonet ovat uraanipihkaa, jota Euroopassa tuskin tavataan muualla kuin pohjois-Böömissä, missä sitä kaivetaan Joachimsthalin pienen kaupungin lähettyvillä… Ja nämä radioaktiiviset ainekset ovat uraniumia, thoriumia, heliumia ja käsittelemässämme tapauksessa varsinkin…"
"Radiumia", lisäsi François.
— Sinäpä sen sanoit, poikaseni, radiumia juuri. Radioaktiivisuuden ilmiöitä on vähän kaikkialla ja niitä voi sanoa esiintyvän koko luonnossa, kuten esimerkiksi lämpimien terveyslähteiden hyväätekevänä vaikutuksena. Mutta varsinaisilla radioaktiivisilla aineksilla on määrätymmät ominaisuudet. Niinpä emme saata epäillä, että radiumin säteily ja eritteet vaikuttavat kasvien elämään, ja sitä voisi verrata sähkövirran vaikutukseen. Molemmissa tapauksissa ravintokeskuksen kiihoitus edistää kasville tarpeellisten ainesten sulautumista ja jouduttaa sen kasvamista.
— Samaten on epäilemätöntä, että radiumin säteily voi fysiologisesti vaikuttaa eläviin kudoksiin aiheuttaen niissä enemmän tai vähemmän tähdellisiä muutoksia, hävittäen eräitä soluja tai edistäen toisten solujen kehittymistä sekä samalla johtaen koko kasvamistoimintaa. Radiumiterapia on tuottanut joko täydellisen tai osittaisen parantumisen monilukuisissa nivelreumatismin tapauksissa, hermokivuissa, mätähaavoissa, rohtumissa, kasvaimissa ja vihoittelevissa arvissa. Sanalla sanoen on radiumilla varsin tehokas tauteja parantava voima.
"Te siis", virkkoi Stéphane, "pidätte Kivijumalaa…"
"Radiumia sisältävänä uraanipihkan möhkäleenä, joka on kotoisin Joachimsthalin kerrostumista. Olin jo kauan tuntenut böömiläisen tarun ihmekivestä, joka riistettiin vuoren kupeesta, ja ollessani matkalla siellä päin näin kiven jättämän tyhjän kuopankin. Se vastaa jokseenkin tarkasti Kivijumalan mittasuhteita."
"Mutta", huomautti Stéphane, "radiumiahan tavataan kallioissa vain perin pieninä hiukkasina. Ajatelkaahan, että tuhannenneljänsadan tonnin ainesmäärästä ei kaikilla huuhteluilla ja suodatuksilla loppujen lopuksi voida eristää enempää kuin yksi gramma radiumia. Ja te otaksutte Kivijumalalla, joka painaa korkeintaan kaksi tonnia, olevan ihmeellisen voiman…"
"Mutta se sisältääkin ilmeisesti melkoisen määrän radiumia. Luonto ei ole sitoutunut kitsauteen tai radiumia miedontamaan. Se on voinut — ja sellainen on sen oikku ollut — kasata sitä Kivijumalaan kyllin auliisti, jotta Kivijumala voi synnyttää noita näennäisesti tavattomia ilmiöitä, jotka tunnemme… Laisinkaan ottamatta lukuun sitä seikkaa, että asiassa on rahvaanomaista liioittelua."
Stéphane näytti yhä enemmän uskovan tätä selitystä. Hän virkkoi kuitenkin vielä:
"Yksi asia vielä. Paitsi Kivijumalaa, on pieni kivensiru, jonka Maguennoc löysi lyijyvaltikasta ja joka pitkällisestä kosketuksesta poltti hänen kätensä. Teidän käsityksenne mukaan se oli ollut radiumihiukkanen?"
"Ihan varmaan. Ja juuri senvuoksi ehkä radiumin olemassaolo ja voima koko tässä seikkailussa meille ilmenikin niin perin selvästi. Kun suuri luonnontutkija Henri Becquerel oli pitänyt liivintaskussaan putkea, joka sisälsi radiumisuolaa, tuli muutaman päivän kuluttua hänen ihoonsa märkivä haava. Curie toisti kokeen, ja tulos oli sama. Maguennocin kävi pahemmin, koska hän oli pitänyt radiumiraetta kädessään. Siitä tuli syövän tapainen haava. Säikähtyneenä kaikesta kuulemastaan ja tietämästään samoin kuin siitä, mitä itsekin oli puhunut tuosta ihmekivestä, joka polttaa kuin hornan tuli ja antaa elämän tai kuoleman, hän leikkasi kätensä poikki."
"Olkoonpa niinkin", virkkoi Stéphane, "mutta mistä tulee tuo kide puhdasta radiumia? Se voi olla sirpale Kivijumalasta, koska — sanon sen vieläkin kerran — olkoonpa kivennäinen kuinka rikasta tahansa, radiumi ei ole siinä erillisinä rakeina, vaan liukenevassa muodossa. Se täytyy liuentaa ja sitten koota moninaisin menettelytavoin kyllin rikkaaksi tuotteeksi, jotta se voitaisiin kiteyttää. Kaikki tämä ja monet sitä seuraavat toimet vaativat tavatonta koneistoa, tehtaita, laboratorioita ja niiden käyttäjiksi oppineita miehiä, sanalla sanoen sellaista kehitystä, että se hyvinkin eroaa, senhän myöntänette, siitä raakalaisuuden tilasta, jossa kelttiläiset esi-isämme elivät…"
Don Luis hymyili ja taputti nuorta miestä olalle.
"Hyvä on, Stéphane, olen iloinen havaitessani Françoisin opettajan ja ystävän älyn niin selkeätajuiseksi ja johdonmukaiseksi. Huomautuksenne on aivan oikea, ja heti se juolahti minunkin mieleeni. Voisin vastata siihen täysin luvallisella olettamuksella, edellyttää jonkin aivan luonnollisen keinon radiumin eristämiseksi, otaksua, että kallionhalkeamaan, jonkin ison radiumipitoista malmia sisältävän onkalon pohjalle on syntynyt pieni rako, jonka kautta verkalleen virtaava vesi vie mukanaan pienoisia radiumihiukkasia. Kun tämä vesi sitten radiumilla kyllästytettynä pitkän ajan juoksee kapeassa käytävässä, yhtyy, keskittyy ja monien monituisten vuosisatojen kuluessa pieninä, heti haihtuvina pisaroina herumalla tippuu, niin se muodostaa purkautumiskohdalleen vähäisen vuotokiven, joka on hyvin rikas radiumista ja jonka huipun joku kelttiläissoturi joskus katkaisee… Mutta tarvitseeko etsiä niin kaukaa ja turvautua otaksumaan? Eikö voi käsittää tuota kaikkea vain luonnon neron ja sen ehtymättömien apuneuvojen tuotteeksi? Onko sille suurempi ponnistus erittää omin keinoin rahtunen puhdasta radiumia kuin kypsyttää kirsikka tai saada tämä ruusu puhkeamaan… tai antaa elämä tuolle herttaiselle koiralle? Mitä sinä siitä sanot, pikku François? Olemmeko yhä samaa mieltä?"
"Olemme yhä samaa mieltä", vastasi lapsi.
"Etkö sinä näin ollen liian kovin sure Kivijumalan ihmeen häviämistä?"
"Mutta onhan se ihme yhä olemassa."
"Olet oikeassa, François, se on yhä olemassa, vieläpä sata kertaa kauniimpana ja kirkkaampana. Tiede ei tapa ihmeitä; se puhdistaa ja jalostaa ne. Mitä oli tuo pieni salakavala, oikullinen, häijy, käsittämätön voima, joka liittyy taikavavan kärkeen ja toimi pitkin ja poikin tietämättömän raakalaispäällikön tai druidin mielen mukaan, mitä se oli hyväätekevän, selkeän, kuuliaisen ja yhtä ihmeellisen voiman rinnalla, joka meille tänään esiintyy radiumitomusta? Mitä oli…?"
Don Luis keskeytti äkkiä puheensa ja alkoi nauraa:
"Kas, kas, minähän innostun ja viritän ylistyshymnin tieteelle! Suokaa anteeksi, hyvä rouva", lisäsi hän nousten ja lähestyen Véroniquea, "ja sanokaa minulle, etten ole teitä selityksilläni liiaksi väsyttänyt. Sitäpaitsi olen jo lopettanut… tai melkein lopettanut. On enää vain yksi seikka järjestettävänä, vain yksi päätös tehtävänä."
Hän istahti Véroniquen viereen.
"No niin, kun nyt olemme vallanneet Kivijumalan, toisin sanoen todellisen aarteen, niin kuinka sitä käytämme?"
Véronique säpsähti keko ruumiiltaan.
"Oh, siitä älköön tulko puhettakaan! Minä en halua mitään sellaista, mikä olisi kotoisin Sarekista, en mitään siitä, mitä on priiorintalossa. Me teemme työtä."
"Mutta priiorintalo kuuluu sittenkin teille…"
"Ei, ei, Véronique d'Hergemontia ei ole enää olemassa, eikä priiorintalo enää kuulu kellekään. Myytäköön kaikki huutokaupalla! Minä en tahdo mitään, en mitään tuosta kirotusta menneisyydestä."
"Ja kuinka te tulette toimeen?"
"Elän työlläni, kuten ennenkin. Ja varmaankin on François samaa mieltä kanssani, etkö ole, rakkaani?"
Ja vaistomaisesti hän kääntyi Stéphanen puoleen, ikäänkuin hänelläkin olisi jotakin oikeutta lausua mielipiteensä, ja lisäsi:
"Hyväksynettehän tekin menettelyni, ystäväni?"
"Täydellisesti", vastasi nuori mies.
Sitten Véronique jatkoi:
"Sitäpaitsi ei minulla, vaikken epäilisikään isäni hellyydentunteita, ole mitään todistusta siitä, mitä hän minusta ajatteli."
"Ehkä niitä todistuksia on minulla", virkkoi don Luis.
"Mitä te sanotte?"
"Patrice ja minä palasimme Sarekiin. Maguennocin huoneesta löysimme kirjoituspöydän salalaatikon pohjalta sinetityn, mutta osoitteettoman kuoren, jonka avasimme. Se sisälsi kahdenkymmenentuhannen frangin talletuskirjan ja seuraavat sanat paperiarkille piirrettyinä:
"'Minun kuoltuani Maguennoc jättää tämän talletuskirjan Stéphane
Marouxille, jonka huostaan uskon tyttärenpoikani Françoisin. Kun
François tulee kahdeksantoista vuoden ikään, saa hän sen omakseen.
Tahdon sitäpaitsi uskoa, että hän koettaa löytää äitinsä ja että
tyttäreni rukoilee puolestani. Minä siunaan heitä molempia.'
"Tässä on talletuskirja", virkkoi don Luis… "ja tässä on kirje.
Se on päivätty huhtikuussa tänä vuonna."
Véronique hämmästyi. Hän katseli don Luisia, ja hänen mieleensä juolahti se ajatus, että kaikki tämä oli kenties vain tuon merkillisen miehen keksintöä, turvatakseen hänet ja pojan joutumasta puutteeseen. Ohimenevä ajatus. Lopultakaan ei herra d'Hergemontin toimenpide ollut muuta kuin perin luonnollinen, ja aavistaen ne vaikeudet, jotka kohtaisivat hänen kuolemansa jälkeen, hän teki oikein huolehtiessaan tyttärenpojastaan.
"Minulla ei liene oikeutta kieltäytyä…" sammalsi Véronique.
"Teillä on siihen sitäkin vähemmän oikeutta", lausui don Luis, "koska isänne testamentti teidät sivuuttaen kohdistuu suoraan Françoisiin ja Stéphaneen. Tästä seikasta olemme siis yhtä mieltä. Sitten on vielä Kivijumala, ja minä uudistan kysymykseni. Mitä sille teemme? Kelle se kuuluu?"
"Teille", selitti Véronique empimättä.
"Minulleko?"
"Niin, teille, joka olette sille antanut kaiken merkityksensä."
Don Luis huomautti:
"Minun täytyy muistuttaa teille, että sillä kivimöhkäleellä on epäilemättä äärettömän suuri arvo! Niin suuria kuin luonnon tekemät ihmetyöt ovatkin, se on vain perin harvinaisten yhteensattumain avulla voinut kasata niin hämmästyttävän paljon arvokasta ainetta niin pieneen tilaan. Tässä on siis aarteita ja yhä aarteita."
"Sitä parempi", sanoi Véronique, "te osaatte käyttää niitä hyväksenne paremmin kuin kukaan muu".
Don Luis mietti hetkisen ja päätti nauraen:
"Olette aivan oikeassa, ja minä myönnän tätä ratkaisua odottaneenikin. Ensiksikin, koska minulla mielestäni on riittävien syiden tukema omistusoikeus Kivijumalaan, ja toiseksi, koska minä tuota kivimöhkälettä tarvitsen. Hyväinen aika, eihän Böömin kuningasten hautapaaden taikavoima vielä ole ehtynyt, ja vielä on runsaasti kansoja, joihin se voi tehota yhtä suuresti kuin gallialaisiin esi-isiimme. Ja parhaillaan puuhaankin järkyttävässä yrityksessä, jossa sellainen apu on minulle kallisarvoinen. Muutamien vuosien kuluttua, sittenkun olen päättänyt tehtäväni, tuon Kivijumalan takaisin Ranskaan ja lahjoitan sen kansalliselle laboratoriolle, jollaisen aion perustaa. Ja siten tiede puhdistaa pahan, jota Kivijumala on saattanut tehdä, ja Sarekin kauhea seikkailu sovitetaan. Hyväksyttehän toimenpiteeni, rouva?"
Véronique ojensi hänelle kätensä.
"Kaikesta sydämestäni."
Nyt tuli pitkä äänettömyys. Sitten don Luis Perenna jatkoi:
"Ah niin, sanomattoman kauhea, pöyristyttävä seikkailu. Minä olen nähnyt hirveitä asioita, olenpa itsekin kokenut sellaisia, jotka ovat jättäneet tuskallisen muiston. Mutta tämä vie niistä kaikista voiton. Se liikkui ikäänkuin kaiken sen ulkopuolella, mikä on todellisuuden rajoissa mahdollista, ja siihen sisältyy ääretöntä inhimillistä tuskaa. Se on ollut järjetön, koska se oli mielipuolen työtä… Myöskin senvuoksi, että se tapahtui hulluuden ja villiintymisen aikakaudella. Sodan takia kävi mahdolliseksi, että hirviö sai kaikessa turvassa ja salaa suunnitella ja panna toimeen sellaiset rikokset. Rauhan aikaan hirviöillä ei ole tilaisuutta toteuttaa järjettömiä haaveitansa. Mutta nyt tarjoutui tuolla eristetyllä saarella hänelle erikoisia, poikkeuksellisia mahdollisuuksia…"
"Älkäämme enää puhuko kaikesta tuosta", virkkoi Véronique vapisevalla äänellä.
Don Luis suuteli nuoren naisen kättä, tarttui sitten koiraan ja nosti sen syliinsä.
"Olette oikeassa. Älkäämme siitä puhuko. Silmät kyyneltyisivät ja Kaikki-käy-hyvin tulisi haikeamieliseksi. Kaikki-käy-hyvin, herttainen Kaikki-käy-hyvin, älkäämme siis enää puhuko siitä kauhistuttavasta seikkailusta. Mutta muistelkaamme sentään sen muutamia kohtia, jotka olivat kauniita ja runollisia. Eikö totta, Kaikki-käy-hyvin, Maguennocin jättiläiskukkia kasvavan tarhan sinä muistat yhtä hyvin kuin minäkin? Ja eikö taru Kivijumalasta kelttiläisten heimojen aikakaudelta, jotka vaelsivat maita mantereita kuninkaittensa hautapaasi mukanaan radiumista värähtelevänä, elävöittäviä ja ihmeellisiä hiukkasia erittelevänä — eikö se taru, Kaikki-käy-hyvin, ole aika soma? Mutta kuulehan, oivallinen Kaikki-käy-hyvin, jos minä olisin romaaninkirjoittaja ja minun olisi ryhdyttävä kertomaan tapauksia kolmenkymmenen ruumisarkun saarelta, niin vähät välittäisin hirveästä totuudesta, vaan antaisin sinulle paljoa tärkeämmän osan. Minä sivuuttaisin don Luisin, sen pitkäpiimäisen kerskailijan väliintulon, ja sinä saisit olla rohkeana ja äänettömänä pelastajana. Sinä taistelisit innoittavaa hirviötä vastaan, sinä tekisit tyhjiksi hänen vehkeilynsä ja ihmeellisen vaistosi avulla lopuksi rankaisisit paheen ja saattaisit hyveen loistavaan voittoon. Ja niin olisi paljoa parempi, koska sinua taitavammin, herttainen Kaikki-käy-hyvin, kukaan ei kykenisi tuhansilla toinen toistaan vakuuttavammilla todistuksilla osoittamaan, että elämässä kaikki järjestyy ja kaikki käy hyvin…"