SEITSEMÄS LUKU
François ja Stéphane
Kauan olivat äiti ja poika polvillaan heitä eroittavaa muuria vasten, mutta niin lähekkäin kuin jos olisivat voineet katsella toisiaan hurmaantuneilla silmillään ja yhdistää huulensa ja kyyneleensä.
He puhuivat yhtaikaa, keskeyttivät toisensa ja vastasivat umpimähkään. He olivat riemusta päihtyneinä. Toisen elämä kuohui toisen elämää kohti ja sulautui siihen. Mikään mahti maailmassa ei olisi enää voinut katkaista heidän yhteyttänsä ja päästää heidän väliltänsä niitä hellyyden ja luottamuksen siteitä, jotka yhdistävät äidit ja pojat.
"Ah niin, vanha veikeä Kaikki-käy-hyvin", puhui François. "Kelpaa sinun veikistellä. Me itkemme tosiaan, ja sinä uuvut ensimmäisenä, sillä näihin kyyneleihin ei väsytä — vai mitä sanot, äiti?"
Véroniquen mielessä ei ollut enää rahtuakaan niistä kauheista näyistä, jotka olivat häntä iskeneet. Että hänen poikansa oli murhaaja, tappoi ja teurasti, ei, sitä hän ei enää myöntänyt. Hän ei myöntänyt enää edes mielenhäiriön veruketta. Kaikki selviäisi toisella tavalla, jota hänellä ei edes ollut kiirettä tietämään. Hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Ja poika oli siellä. Hänen silmänsä näkivät hänet muurin lävitse. Äidin sydän sykki lapsen sydäntä varten. Poika eli ja oli varmaan se lempeä, hellä, herttainen ja puhdas lapsi, josta hän äidillisessä mielikuvituksessaan oli uneksinut.
"Poikani, poikani", toisteli hän rajattomasti, ikäänkuin ei olisi koskaan voinut lausua noita ihmeellisiä sanoja kyllin monta kertaa… "Poikani, sinä se siis olet! Minä luulin sinua kuolleeksi, jo tuhat kertaa kuolleeksi, kuolleemmaksi kuin voi olla… Ja sinä elät, olet siellä, ja minä kosken sinuun! Ah, hyvä Jumala, onko tämä mahdollista! Minulla on poika… minun poikani on elossa…"
Ja nuorukainen puhui vuorostaan yhtä kiihkeän intohimoisesti:
"Äiti… äiti… minä olen sinua kovin kauan odottanut! Minulle sinä et ollut kuollut, mutta äidittömänä lapsena eläminen on perin surullista… surullista on nähdä vuosien kuluvan turhaan odotukseen."
Tunnin ajan he puhuivat umpimähkään, menneisyydestä, nykyisyydestä, monen monista asioista, jotka alussa näyttivät heistä kaikkein mielenkiintoisimmilta ja jotka he heti unohtivat tehdäkseen uusia kysymyksiä, yrittääkseen paremmin tutustua toisiinsa ja tunkeutuakseen syvemmälle toinen toisensa elämän salaisuuteen ja sielujen sisimpään.
François sitten ensimmäisenä tahtoi saada keskusteluun hiukan järjestystä.
"Kuulehan, äiti, meillä on toisillemme niin paljon sanottavaa, ettei sovi yrittää sanoa kaikkea tänään eikä edes moneen, moneen päiväänkään. Puhukaamme tällä hetkellä siitä, mikä on välttämätöntä, älkäämmekä tuhlatko turhia sanoja, sillä meillä on ehkä vähän aikaa."
"Mitä?" virkkoi Véronique käyden jo levottomaksi. "Mutta enhän minä sinua jätä!"
"Ollaksemme jättämättä toisiamme, äiti, on välttämätöntä, että ensin yhdymme. Ja meillä on paljon vaikeuksia, pahana esteenä on jo tämä meitä eroittava muurikin. Sitäpaitsi pidetään minua tarkoin silmällä, ja millä hetkellä tahansa saattaa tapahtua, että minun täytyy sinut karkoittaa, niinkuin on pakko karkoittaa Kaikki-käy-hyvin, heti kun vähänkin kuulen lähenevien askelten kopinaa."
"Kuka sinua sitten pitää silmällä?"
"Ne, jotka hyökkäsivät Stéphanen ja minun kimppuuni sinä päivänä, kun keksimme sisäänkäytävän näihin luoliin Mustiennummien alle."
"Näitkö sinä heidät?"
"En, oli pimeä."
"Mutta keitä he ovat? Keitä ne viholliset ovat?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta tottahan aavistelet…"
"Druidejako?" naurahti poika. "Muinaisaikain väkeä, josta sadut kertovat…? Eipä suinkaan. Henkiäkö? Ei niitäkään. Ne olivat kyllä nykyajan ihmisiä, luuta ja lihaa."
"Mutta asuvat kuitenkin maan alla?"
"Arvatenkin."
"Ja te yllätitte heidät…?"
"Ei, päinvastoin. Nepä näkyivät meitä odottavan ja väijyvän. Olimme astuneet alas kiviportaita myöten ja seuranneet hyvin pitkää käytävää, jota reunusti noin kahdeksankymmentä luolaa tai pikemminkin komeroa… Niiden puuovet olivat auki, varmaankin merelle päin. Palatessamme, juuri kun hämärissä nousimme portaita jälleen ylös, tartuttiin meihin sivultapäin, meidät köytettiin, silmämme sidottiin, ja meille pantiin suukapulat. Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Minä arvasin, että meitä kuljetettiin takaisin pitkän käytävän päähän. Kun sitten pääsin irti siteistäni ja sokkosliinastani, näin olevani teljettynä kammioon, varmaankin käytävän viimeiseen, ja täällä olen ollut kymmenen päivää…"
"Rakas lapsi-rukkani, kuinka paljon lienetkään kärsinyt!"
"En suinkaan, äiti, en ainakaan nälkää. Eräässä nurkassa oli aika kasa ruokatarpeita, toisessa olkia vuoteeksi. Odotin siis rauhallisesti."
"Ketä?"
"Ethän vain naurane, äiti?"
"Mitä minä sitten nauraisin, rakkaani?"
"Sitä, mitä sinulle kerron…?"
"Kuinka voit sellaista luulla…?"
"No, minä odotin erästä, joka on kuullut puhuttavan kaikista Sarekin tarinoista ja joka oli isoisälle luvannut saapua."
"Mutta kuka se oli, rakas lapsi?"
Poika oli kahden vaiheella.
"Ei, kyllä sinä varmaan tekisit minusta pilaa, äiti. Minä sanon sen sinulle myöhemmin. Sitäpaitsi hän ei tullutkaan… vaikka kyllä jo kerran luulin… Niin, ajattelehan, että minun onnistui poistaa kaksi kiveä tästä muurista ja puhkaista tämä aukko, josta vanginvartijani varmaankaan eivät tiedä, ja niinpä kuulin rahinaa… raapimista…"
"Se oli Kaikki-käy-hyvin?"
"Se oli herra Kaikki-käy-hyvin, joka saapui vastakkaista tietä. Arvaat, että se sai hyvän vastaanoton. Minua vain kummastutti, ettei kukaan tullut sen mukana, ei Honorine eikä isoisä. Minulla ei ollut kynää eikä paperia kirjoittaakseni heille, mutta eihän heidän olisi tarvinnut muuta kuin seurata koiraa."
"Mahdotonta", huomautti Véronique, "koska luultiin, että olet kaukana Sarekista, että sinut oli viety pois, ja koska isoisäsi oli lähtenyt matkalle."
"Sepä se, mutta miksi juuri niin luultiin? Äskettäin löydetyn asiakirjan nojalla isoisä tiesi, missä me olimme, koska hän oli meille ilmoittanut maaholvin mahdollisen sisäänkäytävän. Eikö hän siis ole sinulle siitä maininnut?"
Véronique oli perin onnellisena kuunnellut poikansa kertomusta. Jos hänet oli siepattu ja vangittu, niin hän ei voinut olla se katala hirviö, joka oli tappanut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin, Honorinen ja Corréjoun kumppaneineen. Todellisuus, joka hänelle jo oli hämärästi häämöittänyt, tuli selväpiirteisemmäksi; vaikka sitä vielä peittivät monet verhot, oli se ainakin pääosaltaan tajuttavissa. François ei ollut syyllinen. Joku oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa ja esiintynyt hänenä, samoin kuin joku oli valepuvussa näytellyt Stéphanen osaa! Mitäpä kaikki muu merkitsikään, kaikki epätodenmukaisuus ja ristiriita, todistukset ja varmuudet! Véronique ei niitä edes ajatellut. Hänen rakastetun poikansa viattomuus oli ainoa tärkeä asia.
Hän kieltäytyi vieläkin ilmoittamasta pojalle mitään, mikä olisi häntä surettanut ja riistänyt hänen ilonsa, vaan vakuutti:
"Ei, minä en ole nähnyt isoisääsi. Honorine aikoi valmistaa häntä minun vierailuuni, mutta tapaukset riensivät liian nopeasti…"
"Jäitkö sinä yksiksesi saarelle, äiti-rukka? Toivoitko siis minut täältä tapaavasi?"
"Toivoin", vastasi äiti hiukan epäröityään. "Sinä olit yksin, mutta
Kaikki-käy-hyvin oli kanssasi?"
"Niin. Ensimmäisinä päivinä en kiinnittänyt siihen huomiota. Vasta tänä aamuna pisti päähäni sitä seurata."
"Ja mistä lähtee se tie, jota pitkin te tulitte tänne?"
"Se on maanalainen käytävä, jonka oviaukko on kätkössä kahden kiven välissä lähellä Maguennocin kukkatarhaa."
"Mitä! Ovatko molemmat saaret siis yhteydessä keskenään?"
"Ovat, käytävä ulottuu kalliokaistaleen puhki sillan alitse."
"Sepä kummallista! Sitä ei Stéphane, en minä eikä kukaan muukaan ollut aavistanut… ei kukaan muu kuin tämä oivallinen Kaikki-käy-hyvin isäntäänsä etsiessään."
Hän keskeytti puheensa ja kuiskasi sitten:
"Kuuntele…"
Mutta hetken perästä hän jatkoi:
"Ei, sitä ei vielä kuulu. Mutta sittenkin täytyy kiirehtiä."
"Mitä minun on tehtävä?"
"Helppo asia, äiti. Puhkaistessani tämän aukon huomasin, että sitä voisi kylliksi laajentaa, jos voisi vielä poistaa kolme, neljä kiveä vierestä. Mutta ne ovat tukevasti kiinni, niin että siihen tarvittaisiin jokin työase."
"No, minä menen…"
"Juuri niin, äiti, mene takaisin priiorintaloon. Siellä on rakennuksen vasemmalla puolella maakerroksessa vaja, missä Maguennoc säilytti puutarhurina tarvitsemiaan työkaluja. Sieltä löydät hyvin lyhytvartisen kiilakuokan. Tuo se minulle illan suussa. Ensi yön minä hakkaan muuria, ja huomenaamulla syleilen sinua, äiti."
"Kunpa sanasi kävisivät toteen."
"Sen takaan. Sitten meidän on vain vapautettava Stéphane."
"Opettajasiko? Tiedätkö, mihin hänet on teljetty?"
"Melkein. Isoisän meille antamien selitysten mukaan pitäisi täällä olla kaksi kerrosta päällettäin, ja kummankin viimeinen huone on järjestetty vankilaksi. Minulla on niistä toinen. Stéphane on varmaan toisessa, minun alapuolellani. Minua vain kiusaa…"
"Mikä sinua kiusaa?"
"Se, että isoisän kertomuksen mukaan nämä molemmat olivat ennen muinoin kidutuskammioita… kuolemanluolia, niinkuin isoisä sanoi."
"Mitä sinä puhut? Se on kauheaa!"
"Miksi kauhistut, äiti? Näethän, etteivät ne aio minua kiduttaa.
Mutta kun en tuntenut Stéphanen osaksi tullutta kohtaloa,
lähetin hänelle kaiken varalta ruokatarpeita, ja varmaankin on
Kaikki-käy-hyvin keksinyt jonkun tien."
"Ei", virkkoi Véronique. "Kaikki-käy-hyvin ei ole käsittänyt."
"Mistä sen tiedät, äiti?"
"Se luuli, että sinä lähetit sen Stéphane Marouxin huoneeseen, ja se on kasannut kaikki sinne sängyn alle."
"Ah", huudahti lapsi levottomana, "kuinkahan Stéphanen on käynyt?"
Ja hän lisäsi heti:
"Siitä näet, äiti, että meidän tulee pitää kiirettä, jos tahdomme pelastaa Stéphanen ja itsemme."
"Mitä sinä pelkäät?"
"En mitään, jos toimimme nopeasti."
"Mutta sittenkin…"
"En mitään, sen sinulle vakuutan. Varmasti me voitamme kaikki vastukset."
"Mutta jos tulee muita… vaaroja, joita emme voi aavistaa…?"
"Silloin", vastasi François nauraen, "saapuu se joku, jonka pitäisi tulla, ja hän suojelee meitä".
"Mutta, rakkaani, sinä myönnät itsekin, että apu on välttämätön…"
"Enpä suinkaan, äiti. Minä vain yritän rauhoittaa sinua; mutta mitään ei tapahdu. Kuinka saattaisi poika, joka löytää äitinsä, hänet uudestaan menettää? Onko se mahdollinen oletus? Ehkä tosielämässä, mutta me emme liiku tosielämässä, vaan täydessä romaanissa, ja romaaneissa kaikki aina päättyy hyvin. Kysy tuolta toverilta. Eikö totta, vanha kunnon Kaikki-käy-hyvin, me saamme voiton ja elämme sitten yhdessä onnellisina? Onko se sinun mielipiteesi, Kaikki-käy-hyvin? Lähde siis, vanha veikko, ja saata äitiä. Minä suljen aukon siltä varalta, että tultaisiin käymään kammiossani. Äläkä millään muotoa yritä tunkeutua sisään, silloin kun se on tukittuna, käsitätkö, Kaikki-käy-hyvin? Silloin uhkaa vaara. Lähde, äiti, äläkä herätä huomiota palatessasi."
Matka ei ollut pitkä. Véronique löysi puheena olleen työkalun. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin ja sai pistetyksi kuokan kammioon.
"Kukaan ei ole vielä käynyt", sanoi François, "mutta epäilemättä pian tullaan. Parasta siis on, ettet viivy täällä. Minulla on työtä ehkä koko yöksi, varsinkin kun minun täytyy keskeyttää vartiokiertojen vuoksi, joita luultavasti tehdään. Odotan sinua siis huomenna kello seitsemältä. Ah niin, minä olen ajatellut Stéphanen asemaa. Rasahdukset, joita vastikään kuulin, vahvistavat otaksumaani, että hän on suljettuna melkein minun alleni. Kammiotani valaiseva aukko on liian ahdas voidakseni ryömiä siitä ulos. Onko siinä paikassa, jossa sinä nyt olet, kyllin iso ikkuna?"
"Ei, mutta sitä voi laajentaa ottamalla reunoilta pois kivenlohkoja."
"Aivan niin. Maguennocin työpajasta löydät rautakoukkuihin päättyvät bambutikkaat, jotka helposti voit huomenaamulla kantaa tänne. Ota myöskin vähän ruokavaroja ja peitteitä, jotka jätät varvikkoon maanalaisen käytävän suulle."
"Mitä tarkoitusta varten, rakkaani?"
"Saat sitten nähdä. Minulla on suunnitelmani. Hyvästi, äiti, lepää hyvin ja kerää voimia. Tulee ehkä ankara päivä."
Véronique noudatti poikansa neuvoa. Aamulla hän lähti toivorikkaana jälleen astumaan maakammioon vievää tietä. Tällä kertaa ei Kaikki-käy-hyvin, jonka itsenäisyysvaistot olivat taas heränneet, häntä seurannut.
"Hiljaa, hiljaa, äiti", kuiskasi François tuskin kuuluvasti. "Minua vartioidaan varsin visusti, ja luulen jonkun kävelevän käytävässä. Sitäpaitsi on työni melkein loppuun suoritettu, kivet eivät enää ole tiukassa. Kahden tunnin päästä on kaikki valmista. Onko sinulla tikkaat?"
"On."
"Poista kivenlohkot ikkunasta… siten säästämme aikaa… sillä minä pelkään todellakin Stéphanen puolesta… Varo ennen kaikkea melua…"
Véronique siirtyi ikkunan luo.
Se oli tuskin metriä korkeammalla maasta, ja kivet, kuten hän oli arvellutkin, pysyivät paikoillaan vain omasta painostaan ja sijoituksensa vuoksi. Avarretusta aukosta tuli hyvin iso, ja hänen oli helppo työntää sen läpi mukanaan tuomat tikapuut ja kiinnittää niiden rautakynnet ikkunan alireunaan. Meri näkyi kolmenkymmenen tai neljänkymmenen metrin päässä, valkokuohuinen meri, jota Sarekin tuhannet karit vartioivat. Mutta Véronique ei voinut nähdä kallion juurelle, koska ikkunan alla oli pieni ulkoneva graniittipenger, jota vasten tikkaat lepäsivät eivätkä siis riippuneet aivan kohtisuorassa.
"Tuosta on Françoisille apua", ajatteli Véronique.
Yritys näytti hänestä kuitenkin varsin vaaralliselta, ja hän mietti, eikö hänen tulisi itse uskaltautua poikansa asemesta. Varsinkin kun François sittenkin oli saattanut erehtyä. Ehkä Stéphanen kammio ei ollutkaan siellä tai sinne ei voinut tunkeutua mistään samanlaisesta aukosta. Siinä tapauksessa olisi siitä vain turhaa ajanhukkaa. Lapsi antautuisi hyödyttömiin vaaroihin!
Hän tunsi sillä hetkellä niin suurta uhrautumisen tarvetta, niin suurta halua osoittaa rakkautensa välittömillä toimenpiteillä, että hän teki päätöksensä harkitsematta, niinkuin heti alistutaan velvollisuuteen, jota ei saata laiminlyödä. Mikään ei häntä pysähdyttänyt, ei tikkaiden tarkastelu, joiden riittämättömän avoimet kynnet eivät täydellisesti ulottuneet paksun reunan yli, eikä kuilun näkeminen, vaikka hänestä tuntui kuin kaikki luisuisi hänen altaan. Oli toimittava, ja hän toimi.
Käärittyään hameensa ylös ja kiinnitettyään sen liepeet nuppineuloilla hän kiipesi ikkunan reunalle, kääntyi, tuki itseään, hapuili jalallaan tyhjyyteen ja tapasi yhden askelmista. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Sydän jyskytti hurjasti povessa kuin kellon läppä. Kuitenkin hän oli niin huiman rohkea, että tarttui tikkaiden sivupuihin ja alkoi laskeutua.
Sitä ei kestänyt kauan. Kaikkiaan oli kaksikymmentä puolaa. Hän tiesi sen. Hän oli ne laskenut. Viimeisellä portaalla hän vilkaisi vasemmalle ja kuiskasi sanomattoman iloisena:
"Oi, François… rakkaani…"
Hän oli huomannut, että korkeintaan metrin päässä oli syvennys, kuoppa, joka näytti yhtenäiseen kallioon hakatun luolan suulta.
Hän äännähti: "Stéphane… Stéphane…" mutta niin heikosti, että Stéphane Maroux, jos hän siellä olikin, ei voinut häntä kuulla. Hän epäröitsi muutaman silmänräpäyksen, mutta hänen säärensä horjuivat, eikä hän kyennyt enää nousemaan takaisin eikä pysyttelemään tikapuilla. Käyttäen apunaan muutamia kallionsärmiä ja siirtäen tikapuita silläkin uhalla, että riuhtaisisi ne irralleen, hänen onnistui ikäänkuin ihmeen kautta, kuten hänestä itsestäänkin näytti, tarttua graniitista ulkonevaan kärkeen ja saada jalansija luolassa. Tekemällä hurjan ponnistuksen ja heilahdusliikkeen, joka palautti hänen tasapainonsa, hän astui sisälle.
Heti hän huomasi jonkun makaavan oljilla köysiin sidottuna.
Luola oli pieni ja varsinkin peräpuolelta matala, suuntautuen enemmän taivasta kuin merta kohti, ja varmaankin se etäältä näytti pelkältä kallionsyvennykseltä. Sen reunaa ei rajoittanut mikään penger. Valo pääsi sinne esteettömästi.
Véronique astui lähemmäksi. Mies ei liikahtanut. Hän nukkui.
Véronique kumartui hänen puoleensa ja vaikka hän ei nukkujaa varmasti tuntenut, näkyi joku muisto kuitenkin eroittuvan siitä hämärästä menneisyydestä, johon vähitellen haihtuvat kaikki kuvat lapsuudestamme. Tämä kuva ei hänelle suinkaan ollut tutunomainen. Nuo lempeät, säännölliset kasvot, leveältä, kalpealta otsalta taaksepäin työnnetyt hiukset ja hiukan naisellinen ilme sentään muistuttivat Véroniquelle erästä herttaista ystävätärtä, joka oli ollut luostarissa, mutta kuollut ennen sotaa.
Kätevästi hän päästi siteet miehen ranteista. Vielä heräämättä vanki ojensi käsivartensa ikäänkuin valmistuen jo tavaksi tulleeseen toimitukseen, joka ei välttämättömästi häirinnyt hänen untaan. Sillä tavoin hänet kaiketikin ajoittain vapautettiin kahleistaan, ehkä ateriaa varten ja yöksi, koska hän vihdoin jupisi:
"Joko nyt…? Mutta ei minun ole nälkä… vielä on päivä…"
Tämä ajatus kummastutti häntä itseäänkin. Hän raotti silmänsä ja nousi heti puolittain, nähdäkseen, kuka hänen edessään oli, kaiketi ensi kertaa täydessä päivänvalossa.
Hän ei kovin kummastunut, sillä todellisuus ei varmaankaan heti selvinnyt hänelle. Hän uskoi kai uneksivansa tai näkevänsä harhaan ja virkkoi puoliääneen:
"Véronique… Véronique…"
Hiukan hämmentyneenä Stéphanen katseesta Véronique päästi viimeisetkin siteet, ja kun mies oli selvästi tuntenut käsissään ja köytettyjen sääriensä ympärillä nuoren naisen kädet, hän käsitti tämän ihmeen todeksi ja sanoi liikutetulla äänellä:
"Tekö… tekö…! Onko se mahdollista? Oi, sanokaahan sana… yksi sana vain… Onko mahdollista, että se olette te…?"
Ja hän jatkoi melkein itsekseen: "Se on hän… se on tosiaan hän… hän on täällä…"
Ja heti senjälkeen hän lisäsi levottomana:
"Te…! Yöllä… edellisinäkin öinä… Ettehän te liene käynyt täällä? Kai se oli joku toinen? Joku vihollinen? Ah, anteeksi, että tätä teiltä kysyn… Mutta minä… minä kun en tajua… Mistä te olette tullut?"
"Tuolta", vastasi Véronique osoittaen merta.
"Oi, millainen ihme!" huudahti Stéphane.
Hän katseli häikäistynein silmin niinkuin katseltaisiin taivaasta ilmestynyttä näkyä; ja olosuhteet olivat sellaiset, että hän ei yrittänyt hillitä katseensa kiihkoa.
Véronique toisti hämmentyneenä:
"Niin, tuolta… François osoitti minut tänne…"
"Minä en puhunut hänestä", vastasi Stéphane. "Kun näin teidät täällä, olin varma, että hän oli vapaana."
"Ei vielä", selitti Véronique, "mutta tunnin päästä kyllä".
Alkoi pitkä äänettömyys, jonka Véronique keskeytti salatakseen mielenliikutuksensa.
"Hän pääsee vapauteen… Kohta hänet näette… mutta häntä ei saa pelottaa… On asioita, joista hän ei tiedä…"
Véronique huomasi, että toinen ei kuunnellut lausuttuja sanoja, vaan ääntä, joka ne lausui, ja että tämä ääni kaiketikin sai hänet ikäänkuin haltioitumaan, sillä hän oli vaiti ja hymyili. Silloin myöskin Véronique hymyili ja kysyi häneltä pakottaakseen hänet vastaamaan:
"Te lausuitte heti minun nimeni. Te kai tunsitte minut? Minusta itsestänikin näyttää, että muinoin… Niin, te muistutatte erästä kuollutta ystävääni…"
"Madeleine Ferrandiako?"
"Niin, Madeleine Ferrandia."
"Kenties myöskin muistuu mieleenne tuon ystävättären veli, ujo opistolainen, joka usein saapui luostarin puheluhuoneeseen ja katseli teitä etäältä…"
"Niin, niin", myönsi Véronique. "Muistan tosiaan… Useita kertoja juttelimmekin teistä… Te punastuitte… Niin, niin se onkin… Teidän nimenne oli Stéphane… Mutta Maroux?"
"Madeleine ja minä olimme eri isää."
"Ah", virkkoi Véronique, "se minut vei harhaan!"
Hän ojensi Stéphanelle kätensä. "No niin, Stéphane, koska olemme vanhoja ystäviä ja tuttavuus nyt on uudistunut, jätämme kaikki muistelmamme myöhempään. Tällä hetkellä on vain riennettävä täältä pois. Jaksatteko te?"
"Kyllähän minä jaksan; en ole kovin paljoa kärsinyt… Mutta kuinka täältä pääsee?"
"Samaa tietä kuin minä käytin tullakseni luoksenne… Tikkaiden avulla, joita pitkin voi kiivetä ylempien kammioiden käytävään…"
Stéphane oli noussut.
"Olitteko niin rohkea… sellainen huimapää…?" sanoi hän käsittäen vihdoinkin, kuinka vaaralliseen yritykseen Véronique oli ryhtynyt.
"Oh, se ei ollut kovin vaikeaa", selitti nuori nainen. "François oli niin levoton! Hän väittää teidän molempien olevan teljettyinä kahteen entiseen kidutuskammioon… kuolemanluoliin…"
Näytti siltä kuin nämä sanat olisivat äkkiä ravistaneet Stéphanen hereille unesta ja että hän heti tajusi, kuinka hupsua nyt oli puhella.
"Lähtekää täältä! François on oikeassa… Ah, jospa tietäisitte, kuinka suureen vaaraan antaudutte! Minä pyydän teitä… minä pyydän…"
Hän oli perin levoton, ikäänkuin välittömästä vaarasta säikähtynyt.
Véronique koetti häntä tyynnyttää, mutta hän rukoili:
"Vielä silmänräpäys, ja te saatatte olla hukassa. Älkää jääkö
tänne… Minä olen tuomittu kuolemaan, kauheimpaan kuolemaan.
Katsokaahan tätä pohjaa, jolla seisomme… tätä lattiantapaista…
Mutta ei, se on turhaa… Ah, minä pyydän teitä, lähtekää…"
"Teidän kanssanne", sanoi Véronique.
"Niin, minun kanssani. Mutta teidän on pelastuttava ensiksi…"
Véronique vastusti ja lausui lujalla äänellä:
"Jotta me voisimme pelastua kumpikin, Stéphane, täytyy ennen kaikkea säilyttää malttimme. Sen, mitä vastikään tein tänne tullessani, voimme tehdä toistamiseen vain harkitsemalla kaikki liikkeemme ja hillitsemällä mielenliikutuksemme. Oletteko valmis?"
"Olen", vastasi toinen hänen uljaan vakuutuksensa reipastamana.
"Seuratkaa sitten minua!"
Véronique siirtyi ihan kuilun syrjälle ja kumartui eteenpäin.
"Tarttukaa käteeni, jotta en menettäisi tasapainoani", sanoi hän.
Hän kääntyi, painautui kalliota vasten ja koetteli seinää vapaalla kädellään.
Kun hän ei tavoittanut tikkaita, horjahti hän hiukan taaksepäin.
Tikapuut olivat poissa. Epäilemättä oli niiden oikeanpuolinen rautakynsi Véroniquen liian äkillisellä ponnahduksella astahtaessa luolaan luiskahtanut irti, joten ne, vain toisen koukun kannattamina, olivat heilahtaneet sivulle kuin kellon heiluri.
Alimmaiset puolapuut eivät enää olleet jalan ulottuvilla.