Neljä naista ristillä: Jännitysromaani

by Maurice Leblanc

VIIDES LUKU

"Neljä naista ristillä…"

Véronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella. Siihen asti, kunnes aurinko laski pilvien keskelle, jotka näkyivät uivan meressä taivaanrannalla, hän seisoi hievahtamatta ikkunaa vasten lyyhistyneenä, pää käsivarsien varassa, joita hän tuki sen pieleen.

Todellisuus liikkui hänen sielunsa hämärässä kuin kuvaelmat, joita hän koetti olla näkemättä, mutta jotka ajoittain tulivat niin selviksi, että hän luulotteli uudestaan katselevansa samoja kauheita näytelmiä.

Hän ei vieläkään yrittänyt etsiä selitystä tähän kaikkeen tai keksiä mitään olettamuksia niistä syistä, jotka mahdollisesti olisivat voineet tätä murhenäytelmää valaista. Hän otaksui Françoisin ja Stéphane Marouxin tulleen mielipuoliksi, koska ei osannut kuvitella moisiin tihutöihin muita vaikuttimia. Ja uskoen, että nuo kaksi pyöveliä olivat järjiltään, hän ei koettanut heidän teoissaan nähdä mitään suunnitelmia tai määrättyä tahtoa.

Ja sitäpaitsi sai Honorinen hulluus, jonka hän niin sanoaksemme oli nähnyt purskahtavan esiin, hänet katselemaan kaikkia tapauksia jonkinlaisen tajunnanjärkytyksen aiheuttamina, jonka uhriksi kaikki Sarekin asukkaat olivat joutuneet. Silloin tällöin hän itsekin tunsi aivojensa menevän sekaisin, ajatustensa häipyvän usvaan ja näkymättömien peikkojen harhailevan ympärillään.

Hän nukahti, mutta unessa kiusasivat häntä nämä kuvat niin lakkaamatta ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että alkoi nyyhkyttää. Sitäpaitsi hän luuli kuulevansa rahinaa, joka hänen turtuneessa sielussaan sai pahaenteisen merkityksen. Vihollisia lähestyi. Hän avasi silmänsä.

Kolmen askeleen päässä hänen edessään istui takajaloillaan omituinen eläin, jonka turkki oli vaaleanruskea kuin maitoon sekoitettu kahvi ja etukäpälät käsivarsien tavoin ristissä.

Se oli koira; ja hän muisti heti Françoisin koiran, jota Honorine oli kehunut oivalliseksi, uskolliseksi ja lystikkääksi elukaksi. Hän muisti sen nimenkin: "Kaikki-käy-hyvin".

Hänen lausuessaan tämän nimen puoliääneen hänet valtasi vihantunne, ja hän oli ajamaisillaan pois tuon ivallisella liikanimeltä naamioidun eläimen. Kaikki-käy-hyvin! Ja hän ajatteli kaikkia tämän kauhean mellakan uhreja, kaikkia Sarekin kuolleita, murhattua isäänsä, Honorinea, joka tappoi itsensä, järkensä menettänyttä Françoisia. Kaikki-käy-hyvin!

Mutta koira ei liikahtanut. Se veikisteli aivan kuin Honorine oli kuvaillut, pää hieman kallellaan, toinen silmä suljettuna, suupielet vedettyinä korviin asti, käpälät ristiin laskettuina ja kasvoilla tosiaan hymyilyä muistuttava ilme.

Nyt Véronique muisti: Sillä tavallahan Kaikki-käy-hyvin ilmaisi myötätuntoaan kärsiviä kohtaan. Kaikki-käy-hyvin ei sietänyt kyyneleitä. Kun joku itki, niin se veikisteli, kunnes pakotti katselijankin nauramaan ja sitä hyväilemään.

Véronique ei hymyillyt, mutta hän veti elukan luokseen ja sanoi sille:

"Ei, pentuseni, kaikki ei käy hyvin. Päinvastoin käy kaikki huonosti. Mutta täytyyhän sittenkin elää, eikä saa menettää järkeään niinkuin muut…"

Elämän välttämättömyydet pakottivat hänet toimimaan. Hän astui alas keittiöön ja löysi sieltä ruokatarpeita, joista antoi runsaan osuuden koiralle. Sitten hän palasi yläkertaan.

Yö oli tullut. Hän avasi ensimmäisessä kerroksessa oven huoneeseen, joka tavallisissa oloissa varmaankin oli asumatonna. Monien ponnistusten ja rajujen mielenliikutusten synnyttämä väsymys rasitti häntä. Hän vaipui melkein heti uneen. Kaikki-käy-hyvin valvoi hänen vuoteensa jalkopäässä.

Seuraavana päivänä hän heräsi myöhään ja tunsi omituista rauhaa ja turvallisuutta. Hänen mielessään liittyi nykyinen todellisuus siihen hiljaiseen ja tyyneen elämään, jota hän oli viettänyt Besançonissa. Hänen kokemansa muutamain päiväin kauhut häämöittivät ikäänkuin etäisinä tapauksina, joiden palaamisesta ei ollut pelkoa. Suuressa myrskyssä tuhoutuneet ihmiset olivat hänelle ikäänkuin vieraita, joita on kerran tavannut eikä enää koskaan näe. Hänen sydämensä ei vuotanut verta. Murhe ei ulottunut hänen sielunsa pohjaan.

Tämä oli odottamatonta ja rajatonta lepoa, vahvistavaa yksinäisyyttä. Ja se tuntui hänestä niin hyvältä, että hän ei antanut mitään merkkiä, kun höyrylaiva oli saapunut risteilemään onnettomuuspaikalle. Kaiketi oli rannikolta edellisenä päivänä huomattu räjähdysten leimahtaminen ja kuultu pamaukset. Véronique ei hievahtanut.

Hän näki, että höyrylaivasta laskettiin vene, ja ajatteli, että varmaankin noustaisiin maihin ja tultaisiin tarkastamaan kylää. Mutta paitsi että hän pelkäsi tutkimusta, johon voitaisiin sekoittaa hänen poikansa, hän ei ollenkaan halunnut, että hänet itsensäkään tavattaisiin täältä, kyseltäisiin häneltä, saataisiin tietää hänen nimensä, henkilöllisyytensä ja elämäntarinansa ja pakotettaisiin hänet takaisin siihen helvetilliseen piiriin, josta hän oli paennut. Hän tahtoi mieluummin odottaa viikon, kaksi, kunnes sattuma ehkä toisi saaren ulottuville kalastajaveneen, joka ottaisi hänet mukaansa.

Mutta ketään ei tullut priiorintalolle asti. Höyrylaiva poistui, eikä mikään häirinnyt nuoren naisen yksinäisyyttä.

Näin hän vietti kolme vuorokautta. Kohtalo näkyi herenneen uusista hyökkäyksistä häntä vastaan. Hän oli yksinään ja oma valtiaansa. Kaikki-käy-hyvin, jonka seura oli tuottanut hänelle suurta lohtua, juoksi tiehensä.

Entisen priiorintalon alueeseen kuuluu saaren koko pää viidennellätoista vuosisadalla hyljätyn ja vähitellen raunioiksi sortuneen ja hävitetyn benediktiläisluostarin asemapaikalla.

Talon oli kahdeksannellatoista vuosisadalla rakennuttanut rikas bretagnelainen laivanvarustaja vanhan apotinasunnon aineksista ja kappelin kivistä, eikä se tarjonnut mitään mielenkiintoista tyylissään tai edes sisustuksessaan. Eikä Véronique tohtinutkaan tunkeutua mihinkään noista huoneista. Hänen isänsä ja poikansa muisto pysähdytti hänet suljettujen ovien eteen.

Mutta toisena päivänä, joka oli kirkas, aurinkoinen kesäpäivä, hän tutki puistoa. Se ulottuu saaren kärkeen asti ja on, samoin kuin niittykin rakennuksen edustalla, täynnä raunioita ja muratinköynnöksiä. Hän huomasi, että kaikki käytävät johtivat jyrkkää niemekettä kohti, jota seppelöi ryhmä tavattoman korkeita tammia. Perille päästyään hän näki tammien ympäröivän puolikuun muotoista merelle avautuvaa tannerta.

Tämän aukeaman keskeltä kohoaa muinaiskelttiläinen kivinen muistopatsas, jonka soikea ja jokseenkin lyhyt laatta lepää kahdella melkein nelikulmaisella kivijalustalla. Paikka on suurenmoinen, ja näköala sieltä rajaton.

"Honorinen mainitsema Keijukaisten patsas", ajatteli hän. "Nyt en voi olla kaukana Kukkakalmistosta ja Maguennocin ihmekasveista."

Hän kiersi kivipatsaan. Molempain jalustain sisäpinnoille oli piirretty joitakuita merkkejä, mutta niistä ei saanut selvää. Merenpuolisilla ulkopinnoilla, jotka olivat kuin kaksi sileäksi hiottua ja kirjoittamista varten valmistettua levyä, oli sensijaan näkyvissä jotakin, mikä jälleen sai hänet tuntemaan tuskan puistatusta.

Oikealla puolella oli syvälle kaiverrettu kömpelötekoinen ja alkeellinen piirustus neljästä rististä, joilla väänteli itseään neljä naishahmoa. Vasemmalla oli sareke kirjoitettuja rivejä, mutta liian heikosti kaiverretut kirjaimet olivat rajusäiden kuluttamina melkein hävinneet, tai ehkä niitä olivat ihmiskädet tahallaan raapineet. Kuitenkin oli muutamia sanoja jäljellä — samat sanat, jotka Véronique oli lukenut Maguennocin ruumiin luota löytämässään piirroksessa: "Neljä naista ristillä… Kolmellekymmenelle arkulle… Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Véronique poistui horjuen. Salaisuus oli yhä hänen edessään, kuten kaikkialla saarella, ja hän päätti sitä paeta siihen asti, kun voisi lähteä Sarekista.

Aukeamalta vei polku oikeanpuolisen tammen ohitse, jonka varmaankin salama oli runnellut ja josta oli jäljellä vain runko ja muutamia kuivia oksia.

Sitten hän laskeutui muutamia kiviaskelmia pitkin, käveli pienen niityn poikki, missä oli neljä riviä muinaiskelttiläisiä hautakiviä, ja pysähtyi äkkiä, päästäen tukahtuvan huudahduksen, jossa ilmeni ihmettelyä ja hämmästystä, kun hän sai nähdä, mitä hänen edessään oli:

"Maguennocin kukkaset!" mutisi hän.

Sen keskikäytävän varrella, jota pitkin hän kulki, kohosivat molemmat viimeiset menhirit kuin uhkeimman ihmetarhan portinpielet. Siinä oli korkeintaan viidenkymmenen metrin pituinen nelikulmainen ala, johon laskeuduttiin muutamia askelmia myöten ja jota reunusti temppelinpylväiden tapaan kaksi riviä samankorkuisia hautapatsaita toisistaan täsmällisesti yhtä pitkäin välimatkain päässä. Tämän temppelin laiva ja alisivut oli laskettu leveillä, säännöttömillä, särkyneillä graniittilaatoilla, ja niiden raoissa versoava ruoho näytti kirkonakkunan vinoneliötä kehystävältä lyijyltä.

Keskellä oli vähäinen neliö, ja siinä rehoitti keskuksesta kohoavan vanhan kivisen Kristuksen-kuvan ympärillä kaikenlaisia kukkia. Mutta millaisia kukkia! Sellaisia, joita ei olisi voinut kuvitellakaan, omituisia haavekukkia, ihmekukkia, joille mitkään tavalliset kukat eivät koon puolesta vetäneet vertoja.

Véronique tunsi ne kaikki, ja kuitenkin hän hämmästyi niiden suuruutta ja loistoa. Niitä oli kaikenlaatuisia, mutta vähän kutakin lajia. Olisi voinut nimittää niitä viuhkaksi, johon oli yhdistetty kaikki värit, kaikki tuoksut ja kaikkinainen muotojen kauneus.

Ja ihmeellisintä oli, että nuo kukat, jotka tavallisesti eivät puhjenneet yhtaikaa, vaan kuukausi kuukaudelta toistensa jälkeen, täällä kaikki heloittivat täydessä loistossaan! Kaikki nämä rehevät kasvit — joiden hehkuvaa kukintaa ei jatku paria, kolmea viikkoa pitemmälle — olivat täysin puhjenneita ja kilpailivat teriöittensä moninaisessa väriloistossa samana päivänä, raskaina, hohtavina, uhkeina ja ylväinä tukevien varsiensa kannattamina.

Siinä oli Virginian päivänkorentoja, leinikköjä, päivänliljoja, akileijoja, veripunaisia hanhenjalkoja, kurjenmiekkoja, joiden purppura oli heleämpää kuin piispan kauhtanassa! Siinä näki kukonkannuksia, liekkikukkia, verenpisaroita, ukonhattuja, montbretioita.

Ja kaiken tämän lisäksi — oi, mitä liikutusta nuori nainen tunsikaan! — kaiken lisäksi säteili muita ylempänä, kapealla ristiinnaulitun-kuvan jalustaa kiertävällä pyöreällä kukkaislavalla, sadoin sinisin, valkoisin ja sinipunaisin tertuin ikäänkuin kohoten koskettamaan Vapahtajan ruumista, uhkeita Veronica-kukkia, tätyruohoja, joilla oli sama nimi kuin hänellä itsellään…

Hän oli nääntyä liikutuksesta, sillä kukkapengertä lähestyessään hän sai lukea pienestä jalustaan kiinnitetystä lappusesta vaatimattoman yksinkertaiset sanat: Äidin kukka.

* * * * *

Véronique ei uskonut ihmeitä. Että kukkaset olivat merkillisiä ja ettei niitä voinut verrata oman maan kukkiin, se hänen kyllä täytyi myöntää. Mutta hän kieltäytyi uskomasta, että tähän epäsäännöllisyyteen saattoi olla ainoastaan yliluonnollinen selitys tai että se oli käsitettävissä ainoastaan Maguennocin salaisuudeksi jääneiden taikakaavojen tulokseksi. Ei, varmaankin oli joku, ehkä aivan yksinkertainenkin syy, johon tapaukset pian loisivat täyden valon.

Oli miten oli, mutta näiden pakanallisten koristusten keskeltä, ihan ihmeen sydämestä, jonka se läsnäolollaan näkyi herättäneen eloon, kohosi Kristuksen kuva kukkapenkereestä, joka uhrasi sille värinsä ja erilaiset tuoksunsa.

Véronique lankesi polvilleen…

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä hän palasi Kukkakalmistoon. Tällä kertaa häntä kaikkialla ympäröivä salaperäisyys esiintyi mitä hurmaavimpana, ja hänen poikansa näytteli siinä osaa, joka teki mahdolliseksi haaveilla hänestä ilman vihan ja epätoivon tunteita Veronica-kukkien edessä.

Viidentenä päivänä hän huomasi ruokavarojensa olevan loppumassa, ja niinpä hän iltapäivän puolivälissä lähti kävelemään alas kylää kohti.

* * * * *

Sinne tultuaan hän näki, että useimmat asunnot oli jätetty sulkematta. Niin varmoja olivat niiden omistajat lähtiessään olleet siitä, että palaisivat toisella retkellä noutamaan tarpeelliset tavaransa.

Hänen sydäntään ahdisti, eikä hän tohtinut astua kynnysten sisäpuolelle. Kurjenpolvia kasvoi ikkunalaudoilla. Isot seinäkellot vaskiheilureineen jatkoivat autioissa huoneissa yhä ajanmittaamista. Hän poistui.

Mutta eräässä vajassa lähellä rantalaituria hän näki ne säkit ja laatikot, jotka Honorine oli moottoriveneessään tuonut.

"No", tuumi hän, "enpä minä nälkään kuole. Näistä riittää viikoiksi, ja sitten…"

Hän keräsi vasuun suklaatia, korppuja, muutamia säilykepurkkeja, riisiryynejä ja tulitikkuja ja oli juuri lähtemäisillään paluumatkalle priiorintaloon, kun hänen mieleensä juolahti ajatus jatkaa kävelyään saaren toiseen päähän asti. Palatessaan hän noutaisi vasunsa.

Varjoisa tie nousi ylängölle. Maisema ei näyttänyt muuttuneen. Samanlaisia tasankoja, samanlaisia viljelemättömiä ja laitumeksi kelpaamattomia nummia, samanlaisia vanhoja tammimetsikköjä. Saarikin kapeni jälleen, joten saattoi esteettä nähdä meren kummaltakin puolelta ja eroittaa etäältä Bretagnen rannikon.

Siellä oli myös pensasaita, joka ulottuen kalliosta toiseen sulki kurjannäköisen töllin pihamaan. Rakennus oli pitkä ja rappeutunut ja sen vieressä paikkakattoisia ulkohuoneita. Piha oli epäsiisti ja huonosti hoidettu, täynnä rautaromua ja risukasoja.

Véronique oli jo kääntymäisillään, mutta silloin hän hämmästyneenä pysähtyi. Hän oli luullut kuulevansa voihkinaa. Hän heristi korviaan vaaniskellen suuressa hiljaisuudessa ja eroitti taaskin saman äänen, mutta selvempänä. Kuului muitakin ääniä, uikutusta ja hätähuutoja, naisten parahduksia. Eivätkö siis kaikki asukkaat olleetkaan paenneet? Hän tunsi iloa, johon sekoittui hiukan tuskaa, kun hänelle nyt selvisi, että hän ei ollutkaan yksinään Sarekissa, mutta samalla häntä pelotti ajatellessaan, että tapaukset ehkä jälleen tempaisivat hänet kuoleman ja kauhistuksen pyörteeseen.

Mikäli Véronique saattoi päättää, ei melu tullut asunnosta, vaan pihan oikealla puolella olevista ulkohuoneista. Pihaan pääsi yksinkertaisesta häkkiportista, jota hänen tarvitsi vain työntää. Sen avautuessa narskahti puu kahnauksesta.

Heti yltyivät huudot ulkohuoneista. Sinne oli epäilemättä kuultu, ja Véronique joudutti askeliaan. Vaikka ulkohuoneiden katot olivat paikoittain risaiset, olivat seinät paksut ja vankat, ja vanhat ovet olivat rautakiskoilla lujitetut. Muuatta ovea kolkututettiin sisäpuolelta, samalla kun huudot kävivät yhä hätäisemmiksi.

"Apuun…! apuun…!"

Mutta siellä riideltiin, ja toinen vähemmän kimeä ääni vikisi:

"Ole nyt hiljaa, Clémence! Kenties on tulossa juuri niitä…"

"Ei, ei, Gertrude, ei sieltä niitä tule! Niiden askelia ei kuule!…
Avatkaa siis, onhan avain suulla…"

Véronique, joka halusi päästä sisälle, näki todellakin ison avaimen reiässä. Hänen tarvitsi vain vääntää. Ovi avautui.

Heti hän tunsi Archignatin sisarukset. He olivat puolipukimissa. Kuihtuneita ja häijyjen noita-akkain näköisiä, kuten tavallisesti. Tämä oli jonkinlainen pesutupa, täynnä astioita, ja perällä Véronique näki oljilla virumassa kolmannen naisen, joka voivotti melkein sammuneella äänellä ja jonka hän arvasi kolmanneksi sisareksi.

Sillä hetkellä tuupertui toinen pystyssä olleista uupuneena maahan, ja toinen, jonka silmät hohtivat kuumeesta, tarttui Véroniquen käsivarteen ja alkoi puhua läähättäen:

"Oletteko nähnyt niitä, häh? Ovatko ne täällä…? Kuinka ne eivät ole teitä tappaneet…? Senjälkeen, kun muut ovat paenneet, ne pitävät koko Sarekia vallassaan… Nyt on meidän vuoromme… Me olemme olleet jo kuusi päivää tänne suljettuina… niin, meidät teljettiin lähtöpäivän aamuna… Käärittiin matkatavaroita ja valmisteltiin lähtöä veneisiin… Kaikki kolme tulimme tähän kotaan noutamaan kuivumaan ripustettuja liinavaatteitamme. Ja silloin ne tulivat… niitä ei kuultu… ei niitä koskaan kuulla… Ja sitten lyötiin ovi äkkiä kiinni… kerran vain narahti, väännettiin lukkoon, ja tässä me nyt olemme… Meillä oli perunoita, leipää ja varsinkin paloviinaa… Ei täällä ole ollut suurempaa hätää… Mutta palaisivatko ne meidät tappamaan? Oliko meidän vuoromme? Ah, hyvä rouva, kylläpä täällä on kuunneltu ja pelosta vavistu! Vanhin sisko tuli sekapäiseksi… Kuunnelkaa… hän hourailee… Toinen, Clémence, on menehtymäisillään… Ja minä… minä… Gertrude…"

Hänellä oli vielä voimia, koska hän niin väänsi Véroniquen käsivartta.

"Entä Corréjou? Eikö hän ole palannut ja lähtenyt jälleen? Miksei meitä tultu etsimään…? Se ei olisi ollut vaikeaa… Tiedettiinhän kyllä, missä me olimme, ja vähäisimmänkin rasahduksen kuullessamme me huusimme… Miksi siis…?"

Véronique epäröi vastata. Mutta miksi hän olisi salannut totuuden?

Hän selitti:

"Molemmat alukset upposivat."

"Mitä!"

"Molemmat alukset upposivat silmänkantaman päässä Sarekista. Kaikki veneissä olleet hukkuivat… Se tapahtui priiorintalon edustalla… juuri kun ne olivat tulleet Pirunsalmesta."

Véronique ei sanonut enempää. Hän vältti nimien mainitsemista eikä halunnut selittää, mitä osaa François ja hänen opettajansa olivat näytelleet. Mutta Clémence oli kohottautunut makuulta, kasvot kauhusta vääntyneinä. Hänkin oli nyt polvillaan, tukien itseään ovea vasten.

Gertrude mutisi:

"Entäs Honorine?"

"Honorine on kuollut."

"Kuollut!"

Molemmat sisaret kirkaisivat tuon sanan yhteen ääneen. Sitten he vaikenivat ja katselivat toisiaan. Sama ajatus valtasi heidät. He näkyivät miettivän. Gertrude liikutteli hyppysiään ikäänkuin laskien, ja molempien kasvoilla lisääntyi kauhu.

Aivan hiljaa, kuin pelon kuristamana, Gertrude sammalsi Véroniqueen tuijottaen:

"Kas… kas… se pitää paikkansa… Tiedättekö, kuinka monta henkeä oli veneissä ilman sisariani ja minua? Tiedättekö? Kaksikymmentä… Laskekaa siis… Kaksikymmentä, ja lisäksi tulee Maguennoc, joka kuoli ensimmäisenä… ja sitten herra Antoine, joka kuoli hänen jälkeensä… ja sitten pikku François ja herra Stéphane, jotka hävisivät, mutta ovat myöskin kuolleet, lisäksi ovat Honorine ja Marie le Goff kuolleet. Laskekaa siis… se tekee kuusikolmatta… kuusikolmatta… Eikö se lyö yhteen? Kuusikolmatta vähennettynä kolmestakymmenestä… Tottahan käsitätte? Ne kolmekymmentä ruumisarkkua ovat täytettävät… Kun siis vähennetään kuusikolmatta kolmestakymmenestä, niin jää neljä… eikö niin?"

Hän ei kyennyt enää puhumaan, kieli takertui kitalakeen. Mutta Véronique kuuli hänen kuitenkin tavu tavulta änkyttävän seuraavat hirvittävät sanat:

"Häh? Käsitättekö? On jäljellä neljä… Archignatin kolme sisarusta, jotka pidätettiin ja teljettiin pesukotaan… ja sitten te… Eikö lasku siis pidä paikkaansa? Neljä ristiä… Neljä naista ristillä, tiedättehän… Lasku on selvä… Ne neljä olemme me… Saarella ei ole enää muita kuin me… neljä naista…"

Véronique kuunteli ääneti… Hänen iholleen nousi hikeä.

Hän kohautti olkapäitänsä.

"No, kun saarella kerran ei enää ole muita kuin me, niin mitä sitten pelkäätte?"

"No niitä! Niitä!"

Hän kävi kärsimättömäksi.

"Neljä naista ristillä…"

"Mutta kun kerran kaikki ovat lähteneet!"

Gertrude säikähtyi:

"Puhukaa hiljaa. Vielä kuulisivat!"

"Ketkä sitten?"

"Ne… ne muinaiset…"

"Muinaiset?"

"Niin, ne, jotka uhrasivat… jotka tappoivat miehiä ja naisia… jumaliansa hyvittääkseen…"

"Mutta siitähän on jo tullut loppu! Tarkoitatte druideja? Mutta eihän enää ole druideja?"

"Puhukaa hiljaa, puhukaa hiljaa! Niitä on vielä… on pahoja henkiä…"

"Siis henkiolentoja?" virkkoi Véronique, jota tämä taikausko pöyristytti.

"Henkiä kylläkin, mutta sellaisia, joissa on lihaa ja luuta… Niillä on kädet, joilla ne murtavat ovet ja telkeevät ihmiset sisään… Ne hukuttavat aluksiakin… Ne ovat samoja, jotka tappoivat herra Antoinen, Marie le Goffin ja muut… samoja, jotka surmasivat kuusikolmatta…"

Véronique ei vastannut. Tähän ei ollut mitään vastattavaa. Hän kyllä tiesi, kuka oli surmannut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin ja muut sekä upottanut molemmat veneet.

Hän kysyi:

"Mihin aikaan teidät kolme teljettiin?"

"Puoli yhdeltätoista… sinä päivänä, jolloin piti kello yhdeltätoista tultaman kylään Corréjoun kanssa."

Véronique mietti. Ei ollut juuri mahdollista, että François ja herra Stéphane olisivat käyneet täällä puoli yhdeltätoista ja tuntia myöhemmin ehtineet luodon taakse, josta olivat hyökänneet alusten kimppuun. Täytyikö otaksua, että saarella vielä oli yksi tai useampia heidän rikostovereitaan?

Hän lausui:

"Joka tapauksessa on tehtävä joku päätös. Ette voi jäädä tähän tilaan. Teidän täytyy levätä, virkistää voimianne…"

Toinen sisar oli noussut. Hän virkkoi samalla käheällä ja tuimalla äänellä kuin edellinen:

"Täytyy ennen kaikkea piilottautua ja voida puolustaa itseänsä niitä vastaan."

"Millä tavalla?" kysyi Véronique, joka vastoin tahtoaankin tunsi samaa turvapaikan tarvetta vihollisten varalta.

"Milläkö tavalla? Siitä puhuttiin paljon saarella varsinkin tänä vuonna, ja Maguennoc oli päättänyt, että heti ensimmäisten hyökkäysten tapahtuessa kaikki pakenisivat priiorintaloon."

"Priiorintaloon? Miksikä sinne?"

"Koska siellä voi puolustautua. Rantakalliot ovat äkkijyrkkiä. Siellä on joka puolelta turvassa."

"Entä silta?"

"Maguennoc ja Honorine olivat järjestäneet kaikki edeltäpäin. Kahdenkymmenen askeleen päässä sillasta vasemmalla on pieni hökkeli. Sinne he olivat hankkineet öljyvaraston. Kolme, neljä leilillistä valeltuna sillalle ja raapaisu tulitikulla; muuta ei olisi tarvittu. Silloin olisi oltu kuin kotonaan. Ei mitään yhteyttä, ei hyökkäyksen mahdollisuutta."

"Mutta mikseivät ne sitten tulleetkaan priiorintaloon, vaan pakenivat veneillä?"

"Veneisiin astuminen, pakeneminen, se oli viisaampaa. Mutta nyt meillä ei enää ole valinnan varaa."

"Ja me lähtisimme?"

"Heti paikalla. Vielä on päivänvaloa, ja päivällä on turvallisempaa kuin yöllä."

"Mutta sisarennehan viruu sairaana?"

"Meillä on käsikärryt. Me kuljetamme hänet. Täältä on oikotie priiorintaloon, niin ettei tarvitse kiertää kylän kautta."

Vaikka Véronique vain vastahakoisesti myöntyi ajatukseen elää läheisessä yhteydessä Archignatin sisarusten kanssa, suostui hän kuitenkin, koska häntä ahdisti outo pelko, jota hän ei kyennyt karkoittamaan.

"Olkoon niin", sanoi hän. "Lähtekäämme. Minä saatan teitä herra
Antoinen asunnolle ja palaan sitten kylään ruokatarpeita noutamaan."

"Oh, ei niitä kauan tarvita", huomautti yksi sisaruksista. "Sittenkun silta on hävitetty, sytytämme tulia Keijukaisten patsaan kukkulalle, ja rannikolta lähetetään kyllä höyrylaiva. Tänään lankee sumua, mutta huomenna…"

Véronique ei väittänyt vastaan. Hän suostui nyt aikeeseen matkustaa pois Sarekista, vaikkapa sitten seuraisi tutkimus, joka paljastaisi hänen nimensä.

He lähtivät, sittenkun molemmat sisarukset ensin olivat kulauttaneet suuhunsa lasin paloviinaa. Käsikärryillä kyyhöttäen mielipuoli nauroi hiljaa ja lateli Véroniquelle osoitettuja lauseenpätkiä ikäänkuin olisi tahtonut naurattaa häntäkin.

"Ei niitä vielä tapaa… ne valmistautuvat…"

"Vaikene siinä, vanha hupsu", käski Gertrude, "sinä tuotat meille onnettomuutta".

"Niin, niin, saadaan huvitella… tästä tulee hauskaa… Minulla on kultaristi kaulassani… ja toinen risti kädessäni, leikattuna saksilla ihoon… Katsokaa… Kaikkialla ristejä… Ristillä on varmaan hyvä olla… Ristillä lienee leppoisa levätä."

"Etkös siitä vaikene, vanha hupsu", toisti Gertrude sivaltaen häntä korvalle.

"Tietysti… tietysti… mutta kohta saat lyöntejä niiltä, minä näen niiden piileskelevän…"

Polku, joka aluksi oli varsin jyrkkä, nousi nyt läntisten rantakallioiden ylängölle, jotka olivat korkeampia, mutta eivät niin hammasreunaisia ja vähemmän rotkoisia. Puita kasvoi harvemmassa, kaikki tammet olivat aavalta ulapalta puhaltavain tuulten käyristämiä.

"Nyt lähestymme sitä paikkaa, jota nimitetään Mustiksinummiksi", selitti Clémence Archignat. "Ne asuvat siellä."

Véronique kohautti taaskin olkapäitänsä.

"Mistä sen tiedätte?"

"Me tiedämme enemmän asioita kuin muut", selitti Gertrude… "Meitä sanotaan velhoiksi, eikä suotta… Itse Maguennoc, joka ymmärsi näitä seikkoja, kysyi meiltä neuvoa kaikissa lääkeasioissa, onnea tuottavien kivien ja juhannuksen yrttien tiedossa…"

"Tarkoitat marunaa ja rautayrttiä…", nauraa virnisti mielipuoli.
"Niitä poimitaan auringonlaskussa…"

"Myöskin vanhoissa perinnäistiedoissa", jatkoi Gertrude. "Me tiedämme sen, mistä saarella on puhuttu jo vuosisatoja; on näetten aina kerrottu, että täällä oli oikea kaupunki katuineen, jossa ne ennen vanhaan asuivat. Ja niitä on vieläkin… Minä olen niitä nähnyt, minä, joka teille puhun."

Véronique ei vastannut mitään.

"Molemmat sisareni ja minä olemme niitä nähneet… Kaksi kertaa kuudentena päivänä siitä, kun kesäkuussa tulee uusikuu. Se oli puettu valkoisiin… ja se kiipesi Suureen tammeen pyhää misteliä poimimaan… Leikkasi sitä kultavesurilla… kultaterä kimalteli kuutamossa… Minä näin sen, kuten sanoin… ja muutkin sen näkivät… Eikä se ole ainoa. Niitä on menneiltä ajoilta jäänyt tänne useita aarteen vartijoiksi… Niin, niin, oikein sanoin, aarteen… Se kuuluu olevan ihmeitä tekevä kivi, joka kuolettaa, jos siihen koskee, ja tekee eläväksi, jos sen päällä lepää… Kaikki tämä on totta, Maguennoc on sen meille sanonut… Ne muinaiset vartioivat kiveä… Kivijumalaa… ja niiden täytyy tänä vuonna uhrata meidät kaikki… niin kaikki… Tarvitaan kolmekymmentä ruumista kolmeenkymmeneen arkkuun…"

"Neljä naista ristillä", rallatti mielipuoli.

"Eikä siihen ole pitkä aika… Kuudes päivä uudenkuun jälkeen lähenee. Meidän täytyy ehtiä pois, ennenkuin ne kiipeävät Suureen tammeen misteliä keräämään. Katsokaas, Suuren tammen näkee täältä. Se on metsässä ennen sillalle tuloa… kohoaa muita korkeammalle."

"Neljä naista ristillä…"

"Ne piileskelevät sen takana", virkkoi sekapäinen, joka oli kääntynyt kärryissään. "Ne odottavat meitä."

"Riittää jo, olehan nyt alallasi… Niin, ettekö näe Suurta tammea?
Tuolla… viimeisen nummen yläpuolella? Se on kor… korkeampi…"

Hän pudotti kärrynaisat, lopettamatta lausettaan.

Clémence sanoi hänelle:

"Mitä nyt? Mikä sinun on?"

"Näin jotakin…" änkytti Gertrude. "Näin valkoista vilahtavan…"

"Valkoista vilahtavan? Mitä sinä tarkoitat? Näyttäytyvätkö ne päivänvalossa? Sinun silmäsi näkevät olemattomia."

He katselivat molemmat hetkisen ja lähtivät sitten uudestaan liikkeelle. Pian oli Suuri tammi kadonnut näkyvistä. Nummi, jonka yli he astuivat, oli kolkko ja epätasainen, ja siinä oli taajassa hautapatsaan tapaisia kiviä, jotka kaikki olivat samansuuntaisissa riveissä.

"Tässä on niiden hautausmaa", kuiskasi Gertrude.

He eivät virkkaneet enempää. Usean kerran täytyi Gertruden levähtää. Clémence ei jaksanut työntää kärryjä. Molemmat horjuivat ja mittasivat matkan pituutta levottomilla silmillään.

Tultiin notkoon. Noustiin jälleen. Polku yhtyi siihen, jota Véronique oli ensimmäisenä päivänä kulkenut Honorinen kanssa, ja he tulivat metsään, joka on ennen siltaa.

Hetkisen kuluttua huomasi Véronique Archignatin sisarusten lisääntyvästä levottomuudesta, että lähestyttiin Suurta tammea, ja näki sitten, että tämä puu todella oli muita korkeampi, kohoten mullan ja juurien kasaamalta jalustalta tavallista pitemmän välimatkan päässä naapureistaan. Hänen oli mahdotonta olla ajattelematta, että useita miehiä saattoi olla piilossa tuon mahtavan rungon takana ja että niitä ehkä siellä olikin.

Pelostaan huolimatta olivat sisaret kiirehtineet kulkuaan eivätkä katselleet turmanpuuta.

Metsän jättiläinen oli nyt sivuutettu. Véronique hengitti vapaammin.
Kaikki vaara oli ohi, ja hän oli juuri koskemaisillaan leikkiä
Archignatin sisaruksista, kun yksi näistä, Clémence, kierähti
voihkien tantereelle.

Samalla putosi jotakin maahan, jotakin, mikä oli iskenyt häntä selkään. Se oli kirves — kivikirves.

"Ah, ukonkivi, ukonkivi!" huudahti Gertrude.

Hetkiseksi hän kohotti päätänsä ikäänkuin olisi vielä sitkeinä elävien kansanomaisten otaksumien mukaan arvellut, että kirves oli taivaasta singahtanut ukkosenvaaja.

Mutta silloin mielipuoli, joka oli lähtenyt kärryistään, hypähti paikallaan ja kaatui päistikkaa maahan. Joku toinen esine oli suhahtanut ilmassa. Mielipuoli vääntelihe tuskissaan. Gertrude ja Véronique näkivät hänen olkapäähänsä tarttuneen nuolen, joka vielä värisi.

Silloin Gertrude pakeni ulvoen.

Véronique epäröi. Clémence ja mielipuoli kierivät maassa. Mielipuoli hoilotti:

"Tammen takana! Ne ovat piilossa… Minä näen ne."

Clémence änkytti:

"Apuun, auttakaa minua… viekää minut pois! Minä pelkään."

Mutta vieläkin suhahti nuoli ja katosi etäälle.

Myöskin Véronique lähti pakoon, saavutti viimeiset puut ja syöksyi siltaa kohti laskeutuvalle rinteelle.

Hän juoksi vimmatusti, ei niin paljon pelosta, vaikka sekin olisi ollut luonnollista, kuin kiihkeästä halusta löytää jokin ase puolustautuakseen. Hän muisti, että hänen isänsä työhuoneessa oli lasikaappi täynnä kiväärejä ja revolvereja, joihin kaikkiin oli merkitty sana "ladattu", varmaankin Françoisin varalta; ja juuri noista aseista hän tahtoi siepata yhden tehdäkseen viholliselle vastarintaa. Hän ei edes kääntynyt katsahtamaan taakseen. Hän ei tuntenut tarvetta tietää, kuka häntä vainosi, vaan juoksi suoraan päämääräänsä, ajatellen ainoastaan sitä, mikä oli hänen tarkoitukseensa hyödyllistä.

Keveämpänä ja ketterämpänä hän saavutti Gertruden. Tämä läähätti:

"Silta… silta on poltettava… Paloöljyä on tuolla…"

Véronique ei vastannut. Sillan hävittäminen oli toisarvoista, vieläpä esteenä hänen aikeelleen mennä pyssyllään vihollista ahdistamaan.

Mutta hänen saapuessaan sillalle Gertrude kiepsahti ympäri ja oli vähällä suistua veteen. Nuoli oli osunut hänen kupeeseensa.

"Auttakaa minua, auttakaa!" huusi hän. "Älkää jättäkö minua!"

"Minä tulen takaisin", vastasi Véronique, joka ei ollut nähnyt nuolta, vaan luuli Gertruden astuneen harhaan. "Minä luon mukanani kaksi pyssyä… Sitten mennään yhdessä…"

Hän kuvitteli mielessään, että kun he molemmat olisivat asestettuina, he palaisivat metsään asti ja vapauttaisivat toiset sisaret. Yhä enemmän ponnistaen hän juoksi sillan yli, pääsi talon aluetta ympäröivälle kiviaidalle, riensi niityn poikki ja astui isänsä työhuoneeseen. Siellä hänen täytyi hengästyneenä pysähtyä. Kun hän oli siepannut kaksi pyssyistä, oli hänen pakko palata hitaampaa vauhtia, hänen sydämensä kun sykki niin rajusti.

Ihmeekseen hän ei tavannut eikä edes nähnyt Gertrudea. Hän huusi.
Ei mitään vastausta. Ja vasta sitten hänen mieleensä juolahti, että
Gertrude oli ehkä haavoittunut, kuten toisetkin sisaret.

Hän alkoi jälleen juosta. Mutta kun hän sai jälleen sillan näkyviinsä, tunki hänen humiseviin korviinsa vihlovia ääniä; ja päästyään jyrkän rinteen eteen, joka kohosi Suuren tammen metsään asti, hän näki…

Se, mitä hän näki, naulasi hänet siihen paikkaan, ja hän jäi seisomaan sillan korvaan. Toisella puolen ryömi Gertrude maassa, reuhtoi ja tarrautui kiinni juuriin, pistäen sormensa maahan tai ruohoon ja kohoten verkalleen ja keskeytymättä rinnettä ylöspäin.

Ja Véronique pani merkille, että onnettoman kainaloihin ja vartalon ympäri oli sidottu köysi, jolla näkymättömät kädet ylhäältä päin hinasivat häntä kuin kahlehdittua ja voimatonta otusta.

Véronique nosti pyssyn olkapäätään vastaan. Mutta mihin viholliseen tähdätä? Ketä vastaan taistella? Kuka piili puunrunkojen ja kivien takana, jotka vallituksen tavoin seppelöivät kukkulaa?

Noiden kivien ja puunrunkojen väliin Gertrude livahti. Hän ei huutanut enää. Oli varmaan uupunut, mennyt tainnoksiin. Hän katosi näkyvistä.

Véronique ei ollut hievahtanut. Hän käsitti, kuinka turhia kaikki ponnistukset ja yritykset olivat. Antautuessaan taisteluun, jossa hän jo ennakolta oli tuomittu joutumaan tappiolle, hän ei voinut pelastaa Archignatin sisaria, vaan tarjoisi itsensä voittajalle uutena ja viimeisenä uhrina.

Ja sitten häntä myös pelotti. Kaikki nämä asiat, joiden merkitystä hän ei käsittänyt, tapahtuivat niin leppymättömän johdonmukaisesti. Ne näkyivät salaperäisyydestään huolimatta liittyvän toisiinsa kuin renkaat ketjussa. Hän pelkäsi — pelkäsi noita olentoja, peikkoja, pelkäsi vaistomaisesti ja itsetiedottomasti kuin Archignatin sisarukset, kuin Honorine, kuin kaikki tämän kauhistuttavan vitsauksen uhrit.

Hän kumartui, jotta ei häntä voitaisi nähdä Suuresta tammesta, ja sitten hän, puolikumarassa hiipien ja käyttäen hyväkseen karhunmaarama-pensaiden suomaa suojaa, pääsi vasemmalla olevaan pieneen hökkeliin, josta Archignatin sisaret olivat hänelle maininneet. Se oli jonkinlainen huippukattoinen huvimaja, jonka ikkunaruudut olivat värjättyä lasia ja joka oli puoleksi täynnä öljyastioita.

Sieltä hän hallitsi siltaa, jolle kukaan ei voinut hänen näkemättään astua. Mutta ketään ei tullut metsästä.

Yö yllätti, ja silloin nousi sankka sumu, jota kuu hopeoitsi tehden
Véroniquelle mahdolliseksi hiukan eroittaa vastakkaista rantaa.

Tunnin perästä hän vähän rauhoittuneena läksi ensi kertaa sillalle kaksi öljyastiaa mukanaan, joiden sisällön hän kaasi sillan uloimmille palkeille.

Kymmenen kertaa hän suoritti tuon matkan, — korvat herkkinä, pyssy hihnassa olan takana, ollen valmiina puolustautumaan. Hän kaatoi öljyn jokseenkin umpimähkään, hapuillen ja valiten sentään, mikäli mahdollista, ne kohdat, missä tunnusteli puun olevan lahointa.

Hänellä oli laatikollinen tulitikkuja, ainoa, jonka oli talosta löytänyt. Hän otti esille tikun, epäröi hetkisen pelokkaana ajatellessaan, mikä suuri loimu siitä syntyisi.

"Jos se edes voitaisiin nähdä mannermaan rannikolta", ajatteli hän, "mutta tällaisessa sumussa…"

Nopeasti hän raapaisi tulta ja sytytti heti paperisoihdun, jonka oli varannut mukaansa ja kastanut öljyyn.

Siitä leimahti iso liekki, joka poltti hänen sormiaan. Silloin hän viskasi paperin öljylätäkköön, joka oli kerääntynyt koloon, ja pakeni huvimajaa kohti.

Silta syttyi pian ilmiliekkiin ja tuli levisi koko siihen osaan, jonka hän oli öljyllä valellut. Molempain saarten rantakalliot, niitä yhdistävä graniittivyö, ympäröivät isot puut, kukkula, Suuren tammen metsikkö ja meri kurimuksen pohjalla, kaikki näytti valaistulta.

"Ne tietävät, missä minä olen, ne katselevat huvimajaa, jossa piilen…" tuumi Véronique kääntämättä silmiään Suuresta tammesta.

Mutta metsässä ei liikkunut mitään varjoa. Mitään ääntensorinaa ei kuulunut hänen korviinsa. Sinne ylös lymynneet olennot eivät liikahtaneet luoksepääsemättömästä piilopaikastaan.

Muutaman minuutin päästä sortui puolet siltaa suurella rytinällä, tuiskahduttaen kipunasuihkun ilmaan. Mutta toisen puolen palamista jatkui yhä, ja alituisesti putoili kekäleitä, jotka valaisivat syvää pimentoa.

Joka kerta tunsi Véronique silloin huojennusta. Hänen kiihtyneet hermonsa pääsivät jännityksestä. Hänet valtasi turvallisuuden tunne, joka kävi yhä varmemmaksi, mikäli kuilu hänen ja vihollisten välillä laajeni. Hän jäi kuitenkin huvimajaan ja päätti odottaa siellä aamunkoittoon asti, nähdäkseen, ettei toiselta saarelta enää voinut päästä tänne.

Sumu tiheni. Hämärä verhosi kaikki. Keskiyön tienoilla hän kuuli melua toiselta puolelta, kaikesta päättäen kukkulan huipulta. Se oli ryskettä, jota syntyy puita kaadettaessa. Kirves iski säännöllisesti oksiin, joita katkottiin.

Véronique ajatteli, vaikka tiesikin sen ajatuksen järjettömäksi, että siellä ehkä valmisteltiin käymäsiltaa, ja hän puristi tiukasti pyssyänsä.

Noin tunnin kuluttua hän luuli eroittavansa voihkinaa, jopa tukahdutetun huudonkin, jokseenkin pitkän ajan jatkuvaa lehtien kahinaa, liikettä edestakaisin. Kun se loppui, vallitsi jälleen suuri hiljaisuus, johon häipyy kaikki, mikä liikkuu, kaikki levoton, värisevä, elollinen avaruudessa.

Uupumisen synnyttämä turtumus ja alkava näläntunne estivät Véroniquea paljon ajattelemasta. Hän muisti ennen kaikkea, että, kun ei ollut tuonut kylästä mitään ruokavaroja, hänellä ei olisi syötävää. Hän ei silti ollut huolissaan, sillä hän oli päättänyt sumun häivyttyä — minkä täytyi pian tapahtua — öljyn avulla sytyttää suuria nuotioita. Hän tuumi myöskin, että paras paikka siihen tarkoitukseen oli saaren kärjessä, missä muinaiskelttiläinen muistopatsas kohosi. Mutta äkkiä hän muisti jotakin kauheata. Eikö hän ollut unohtanut tulitikkulaatikkoansa sillalle? Hän kopeloi taskujaan sitä löytämättä. Kaikki etsintä, oli turhaa.

Siitä hän ei kuitenkaan varsin paljoa säikähtänyt. Se tietoisuus, että hän oli välttänyt vihollisen hyökkäykset, täytti hänet sellaisella ilolla, että kaikki vaikeudet näkyivät hänen edeltään itsestään väistyvän.

Näin kuluivat tunnit. Äärettömän pitkät tunnit, jotka majan sisäänkin tunkeva sumu ja karttuva kylmyys tekivät aamun lähestyessä tuskallisemmiksi.

Sitten levisi taivaalle heikko kajastus. Esineet tulivat näkyviin varjosta ja saivat oikeat hahmonsa. Véronique havaitsi silloin, että silta oli koko pituudeltaan sortunut. Viidenkymmenen metrin välimatka eroitti molemmat saaret, joita alhaalta liitti toisiinsa vain rantakallion terävä, veitsimäinen ja käymäportaiksi kelpaamaton harja.

Hän oli pelastunut.

Mutta kohotettuaan silmänsä vastakkaista kukkulaa kohti hän näki ylhäällä rinteellä jotakin, mikä sai hänet kauhusta kiljahtamaan. Kukkulaa reunustavista etummaisista puista, jotka kuuluivat Suuren tammen metsään, oli kolme tyvipuoleltaan karsittu. Ja näillä kolmella paljaalla rungolla riippui, käsivarret levitettyinä ja taaksepäin työnnettyinä, sääret sidottuina repeytyneiden hameenliepeiden alle, köydet kaulassa ja kasvot puolittain päähineiden mustien siipien peittäminä, Archignatin kolme sisarusta.

Heidät oli ristiinnaulittu.