YHDEKSÄS LUKU
"Kuolonkammio"
Suunnitelma oli oikea siinä tapauksessa, että ovi avautui ulospäin ja viholliset heti joutuisivat suojattomiksi. Véronique tarkasti siis ovea ja huomasi, että siinä vastoin kaikkea järkeä oli alhaalla vankka telki. Käyttäisikö hän sitä?
Hänellä ei ollut aikaa harkita tämän aikeen etuja tai haittoja. Hän oli kuullut avainten helinää, ja melkein samassa solahti avain lukkoon.
Véronique tajusi hyvin selvästi, mitä voisi tapahtua. Ahdistajain hyökätessä sisään hän hievahtaen asennostaan ja estettynä liikkeissään tähtäisi huonosti ja ampuisi ohi. Siinä tapauksessa ne sulkisivat oven jälleen ja rientäisivät Françoisin koppiin.
Tämä ajatus huimasi häntä, ja nyt hän toimi silmänräpäyksessä ja vaistomaisesti kyykistyen työnsi alhaalla, olevan teljen eteen. Toisella kädellään hän, puoleksi noustuaan, paiskasi kurkistusaukon rautaluukun kiinni. Säppi naksahti. Nyt ei enää voinut astua sisälle eikä katsella.
Hän käsitti heti tämän toimenpiteen järjettömyyden, se kun ei torjunut vihollisen uhkauksia. Stéphane, joka oli hypähtänyt hänen viereensä, sanoi:
"Hyvä Jumala, mitä te teitte? Ne näkivät kyllä, että minä en liikahtanut, ja nyt ne tietävät, etten ole täällä yksin."
"Juuri siksi", virkkoi Véronique, yrittäen puolustaa tekoansa. "Ne koettavat puhkaista tämän oven, ja siten me saamme riittävästi aikaa."
"Aikaa mihin?"
"Paetaksemme."
"Miten?"
"François kyllä kutsuu meitä… François…" Hän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. He kuulivat nyt askelia, jotka loittonivat nopeasti kauaksi käytävään. Ei saattanut epäillä, että vihollinen, välittämättä Stéphanesta, jonka karkaaminen ei näyttänyt mahdolliselta, meni yläkammioiden kerrokseen. Eikö sitäpaitsi pitänyt otaksua, että ystävysten välillä oli yhteistoimintaa ja että poika oli päässyt Stéphanen luolaan ja juuri hän teljennyt oven?
Véronique oli siis jouduttanut tapauksia siihen suuntaan, jota hän niin monista syistä pelkäsi. Siellä ylhäällä yllätettäisiin François juuri sillä hetkellä, jolloin hän valmistautui pakoon. Tämä kuvitelma oli hirveä.
"Miksi minä tulin tänne?" jupisi hän. "Olisi ollut niin yksinkertaista odottaa! Kahden olisimme teidät aivan varmaan pelastaneet…"
Hänen sielunsa hämmennyksessä välähti tämä ajatus: Eikö hän ollut tahtonut kiirehtiä Stéphanen vapauttamista siksi, että tunsi tämän miehen rakkauden, ja eikö arvoton uteliaisuus ollut syössyt häntä tähän yritykseen? Se oli kauhea ajatus, jonka hän heti karkoitti lausuen:
"Ei, minun täytyi tulla. Kohtalo vainoo meitä."
"Älkää uskoko niin", sanoi Stéphane, "vaan kaikki kääntyy parhain päin".
"Liian myöhään!" virkkoi Véronique kohauttaen päätänsä.
"Miksi? Mistä tiedämme, ettei François ole lähtenyt kopistaan?
Niinhän te itsekin vastikään arvelitte…"
Véronique ei vastannut. Hänen kasvonsa vääntyivät kalpeina. Kärsimykset olivat hänessä herättäneet jonkinlaisen vaistomaisen aavistuksen siitä, mikä tuho häntä uhkasi. Ja tämä tuho väijyi kaikkialla. Todistukset siitä esiintyivät uudestaan entistä pelottavampina.
"Kuolema ympäröi meitä", sanoi hän.
Stéphane yritti hymyillä.
"Te puhutte niinkuin Sarekin asukkaat. Teitä kiusaa sama pelko…"
"Heillä oli syytä pelkoon. Ja te itse tiedätte hyvin, kuinka kamalaa tämä kaikki on."
Hän ryntäsi ovelle, veti salvan syrjään ja yritti avata, mutta mitä mahtoi hän paksulle, rautalaatoilla lujitetulle levylle?
Stéphane tarttui hänen käsivarteensa.
"Hetkinen… Kuunnelkaa… Luulisin…"
"Niin", virkkoi Véronique, "siellä ylhäällä isketään… yläpuolellamme… Françoisin kopissa…"
"Eipä, eipä, kuunnelkaa…"
Pitkä äänettömyys, ja sitten kajahti iskuja paksussa kalliossa. Ne kuuluivat heidän alapuoleltaan.
"Samoja iskuja, joita kuulin tänä aamuna", sanoi Stéphane pelästyneenä… "samaa työtä, josta teille mainitsin… Ah, nyt käsitän…!"
"Mitä! Mitä te tarkoitatte…?"
Iskut toistuivat säännöllisin väliajoin. Sitten ne lakkasivat, ja niiden sijaan kuului kumeaa, keskeytymätöntä jyrinää, johon sekaantui kimeämpiä vongahduksia ja äkillisiä rysähdyksiä. Se muistutti käymään pantavan koneen ponnistusta, varppikelain jytinää, joilla hinataan aluksia maalle.
Véronique kuunteli tyrmistyneenä odottaen, mitä tapahtuisi, koettaen arvata, vakoillen jokaista ilmettä Stéphanen silmissä, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä niinkuin mies vaaran hetkellä katselee rakastamaansa naista.
Ja äkkiä Véronique horjahti, ja hänen täytyi tukea itseään kädellään seinää vasten. Olisi luullut koko luolan, koko kallion liikahtavan avaruudessa.
"Oh", jupisi hän, "vapisenko minä tosiaan näin…? Pelkoko minua tärisyttää kiireestä kantapäähän?"
Hän tarttui rajusti Stéphanen molempiin käsiin ja tiukkasi häneltä:
"Vastatkaa… Minä tahdon tietää…"
Stéphane ei vastannut. Hänen kyynelistä kosteissa silmissään ei ollut pelkoa, ne kuvastivat vain rajatonta rakkautta, ääretöntä epätoivoa. Hän ajatteli vain Véroniquea.
Oliko sitäpaitsi tarpeellistakaan, että hän selittäisi, niitä tapahtuisi, ja eikö todellisuus esiintyisi itsestään sen mukaan kuin sekunnit kuluivat? Omituinen todellisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tavallisiin tapahtumiin, vaan joka oli kaiken sen ulkopuolella, mitä mielikuvitus voi pahuuden alalla keksiä! Omituinen todellisuus, jonka oireita Véronique vähitellen alkoi havaita, mutta jota hän yhä kieltäytyi ottamasta huomioon.
Kuin laskuluukku, mutta sellainen, joka toimii päinvastoin kuin tavallisesti, kohosi luolan keskelle sijoitettu tavattoman paksuista lankuista tehty neliö, kieppuen näkymättömän akselin ympäri, joka oli sen saranana kuilussa. Se nousi melkein huomaamatta kuin mahdottoman iso avautuva kansi, kallistuen jo samaan tapaan kuin ponnahduslauta, joka ulottui reunasta luolan perälle asti. Kaltevuus oli vielä varsin loiva, joten sillä seisten oli vielä helppo pysyttää tasapainonsa. Ensi hetkellä Véronique luuli, että vihollisen tarkoitus oli murskata heidät armottoman lattian ja graniittiholvin väliin. Mutta melkein heti hän sitten älysi, että inhoittava kone kohosi nostosillan tavalla ja että sen tarkoituksena oli syöstä heidät ulos mereen. Ja sen tehtävänsä se täyttäisi leppymättömästi. Tuloksena oli varma, väistämätön perikato. Mitä tahansa he yrittäisivät kuinka he ponnistelisivatkaan pysytelläkseen siinä kiinni, tulisi sittenkin se hetki, jolloin luukun pinta olisi pystyssä kohtisuorassa, tasan täyttäen jyrkän rantakallion aukon.
"Tämä on kauheaa… liian kauheaa…", mutisi Véronique.
He eivät olleet päästäneet toistensa käsiä. Stéphane itki hiljaa.
"Emme siis voine mitään tehdä?" voihki Véronique.
"Emme mitään", vastasi Stéphane.
"Mutta onhan lattian ympärillä hiukan alaa. Luola on pyöreä.
Voisimme…"
"Ala on liian ahdas. Jos yrittäisimme asettua jollekin neliön kolmesta sivusta, sen ja seinän väliin, niin murskautuisimme. Kaikki se on laskettu. Olen sitä usein miettinyt."
"Siis?"
"Täytyy odottaa."
"Mitä? Ketä?"
"Françoisia."
"Oi", virkkoi nuori äiti nyyhkien, "François on ehkä myöskin
tuomittu… Tai kenties hän etsii meitä ja joutuu johonkin ansaan.
Joka tapauksessa en häntä enää näe… Hän ei saa mitään tietää…
Eikä saa edes nähdä äitiänsä ennen kuolemaansa…"
Hän puristi lujasti nuoren miehen käsiä ja jatkoi:
"Stéphane, jos jompikumpi meistä välttää kuoleman, — ja minä toivon, että te pelastutte…"
"Ei, vaan te", keskeytti Stéphane vakuuttavasti. "Ihmettelenpä, että vihollinen määrää teille minun rangaistukseni. Mutta kaiketi hän ei tiedä, että juuri te olette täällä."
"Se ihmetyttää minuakin", virkkoi Véronique… "Minullehan on varattu toisenlainen kuolema… Mutta mitäpä sillä väliä, jos en enää saa nähdä poikaani! Stéphane, minä jätän hänet teidän haltuunne, — suostuttehan? Minä tiedän jo kaikki, mitä olette hänen hyväkseen tehnyt…"
Lattia kohosi yhä hyvin hitaasti, epätasaisesti, vavahdellen ja äkillisin nytkähdyksin. Kaltevuus lisääntyi. Vielä muutama minuutti, eivätkä he enää voisi puhua vapaasti ja rauhallisesti.
Stéphane vastasi:
"Jos minä jään eloon, vannon teille, että suoritan tehtäväni loppuun asti. Minä vannon sen teille muistoksi…"
"Muistoksi minusta", sanoi Véronique päättäväisesti, "muistoksi
Véroniquesta, jonka olette tuntenut… ja jota olette rakastanut."
Stéphane katseli häntä intohimoisesti:
"Te siis tiedätte…?"
"Tiedän, ja minä sanon sen teille suoraan. Minä olen lukenut päiväkirjanne… Tunnen rakkautenne… ja otan sen vastaan…"
Hän hymyili surullisesti.
"Kovaonninen rakkaus, jonka tarjositte poissaolevalle… ja nyt tarjoatte kuolemaan tuomitulle…"
"Ei, ei", väitti Stéphane innokkaasti, "älkää uskoko sellaista… pelastus on ehkä lähellä… Minä tunnen sen, minun rakkauteni ei kuulu menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen."
Hän aikoi suudella Véroniquen käsiä.
"Suudelkaa otsaani", sanoi Véronique kumartuen häntä kohti. Kummankin heistä oli täytynyt laskea toinen jalkansa kuilun reunalle, kapealle graniittijuovalle, joka oli ponnahduslaudan neljännellä sivulla.
He suutelivat hartaasti.
"Pitäkää minusta hyvin kiinni", sanoi Véronique.
Hän nojautui mahdollisimman pitkälle taaksepäin, kohotti päänsä ja huusi tukehtuneella äänellä:
"François… François…"
Mutta ketään ei ollut yläaukolla. Tikapuut riippuivat siellä yhä toisesta kynnestään, ulottumattomissa.
Véronique kumartui meren yli. Siltä kohtaa oli kallion ulontuma pienempi, ja hän näki vaahdon seppelöimäin karien välissä pienen suvannon uinuvan aivan rauhallisena, niin syvänä, ettei voinut nähdä sen pohjaa. Hän mietti, että kuolema olisi siellä helpompi kuin teräväsärmäisillä kallioilla ja tuntien äkillistä tarvetta päästä tästä hädästä ja vapautua liian hitaasta kuolonkamppailusta hän sanoi Stéphanelle:
"Miksi odottaisimme ratkaisua? Parempi on kuolema kuin tämä kidutus…"
"Ei, ei", huudahti toinen säikähtyen sitä ajatusta, että Véronique voisi heittäytyä alas.
"Te toivotte siis?"
"Viimeiseen silmänräpäykseen asti, kun on puhe teistä."
"Minä en toivo enää", sanoi Véronique.
Mikään toivo ei enää ylläpitänyt Stéphaneakaan, mutta hän olisi niin mielellään tahtonut vaimentaa Véroniquen tuskat ja sälyttää itselleen tämän äärimmäisen koettelemuksen koko taakan.
Lattia kohosi edelleen. Tärinä oli lakannut, ja kaltevuus kävi yhä suuremmaksi. Permannon syrjä ulottui jo kurkistusluukun alireunaan, puoliväliin ovea. Mutta sitten kuului ikäänkuin äkillinen säpin laukeaminen, tuli tuima sysäys, ja koko luukku peittyi. Mahdotonta oli enää pysytellä kaltevalla lattialla. Heidän täytyi siirtyä luolan ulkoreunalle, ottaen siitä jaloillaan tukea.
Vielä tuntui kaksi tärähdystä, ja kummallakin kertaa levyn yläsyrjä ponnahti entistä ylemmäs. Peräseinällä se saavutti katonrajan ja siirtyi hiukan luisuen holvia pitkin luolan aukolle päin. Hyvin selvästi näki, että se liittyisi täsmälleen aukon kohdalle, sulkien sen tiukasti nostosillan tavalla. Kallio oli niin hakattu, että tämä kaamea toimitus onnistuisi jättämättä mitään tilaa satunnaisuuksille.
He eivät hiiskahtaneet sanaakaan. Pitäen toisiaan käsistä he olivat alistuneet kohtaloonsa. Heidän kuolemansa alkoi näyttää sallimuksen määräämältä. Vuosisatain hämärässä oli rakennettu tämä kone ja sitten kaiketi uudestaan kokoonpantu, korjattu ja sovitettu paikoilleen; ja vuosisatain kuluessa se oli näkymättömien pyövelien käyttämänä tuottanut kuoleman syyllisille, rikollisille, viattomille, armorikalaisille, gallialaisille, ranskalaisille tai vierasrotuisille. Sotavankeja, pyhyyttä loukanneita munkkeja, chouaneja, "sinisiä", vallankumouksen sotilaita oli hirviö viskellyt kuiluun toisen toisensa perästä. Tänään oli heidän vuoronsa.
Heillä ei ollut edes sitä katkeraa lohtua, jonka viha ja vimma tuottaa. Ketä vihata? He kuolisivat keskellä synkintä pimeyttä näkemättä viholliskasvojen pilkistävän esiin tästä armottomasta yöstä. He kuolisivat heille tuntemattoman hankkeen toteuttamista varten, ikäänkuin pelkkinä luvun lisääjinä, jotta järjettömät ennustukset kävisivät toteen ja täyttyisi julmien jumalien tahto, jolle kiihkoilijapapit olivat kaavailleet muodon. He olivat ennenkuulumattomalla tavalla joitakin sovitusuhreja, jonkin verenhimoisen uskonnon vaatimia teuraita, jotka kelpasivat sen jumalille!
Seinä kohosi heidän takanaan. Muutaman minuutin päästä se olisi pystysuorassa. Ratkaisu läheni.
Kerta toisensa jälkeen täytyi Stéphanen pidättää Véroniquea. Yhä lisääntyvä kauhu sekoitti nuoren naisen mieltä. Hän olisi tahtonut syöksyä alas…
"Sallikaa minun… minä pyydän", sopersi hän. "Minä en kestä enää…"
Jos hän vain olisi tavannut poikansa jälleen, olisi hän hillinnyt itsensä loppuun asti. Mutta Françoisia ajatellessaan hän menetti malttinsa. Varmaan oli lapsikin vangittuna… kidutettavana, ja varmaan uhrattaisiin hänetkin kammottavani jumalien alttarille, kuten äitikin.
"Ei, ei, kyllä hän tulee", vakuutti Stéphane. "Teidät pelastetaan… minä tahdon sen, minä olen siitä varma…"
Véronique vastasi houraillen:
"Hän on niinkuin mekin teljettynä… häntä poltetaan soihduilla… ammutaan nuolilla… hänen lihaansa raadellaan… Voi poikaparkaani…!"
"Hän tulee vielä, rakas ystävä… Hän sanoi teille, että mikään ei voi eroittaa äitiä ja poikaa, jotka ovat toisensa löytäneet…"
"Kuolemassa olemme löytäneet toisemme… vain kuolema meidät yhdistää. Ja tapahtukoon se heti…! En tahdo, että hän kärsii…"
Tuska oli liian voimakas. Hän riuhtaisi kätensä Stéphanen käsistä ja aikoi heittäytyä alas, mutta painautui heti takaisin nostosiltaa vasten ja päästi samoin kuin Stéphanekin hämmästyksen huudon. Jotakin oli välähtänyt heidän silmäinsä edessä ja sitten kadonnut. Se oli näkynyt vasemmalta.
"Tikapuut… eikö niin?" jupisi Stéphane. "Niin, siellä on François!" virkkoi Véronique läähättäen toivosta. "Hän on pelastunut… hän tulee meidän avuksemme…"
Tällä hetkellä oli turmanseinä melkein kohtisuora. Se hytkyi leppymättömänä heidän olkapäittensä alla. Luola oli sulkeutunut heidän takanaan. He olivat kuilun uhreja, korkeintaan voivat vielä tarrautua kapeaan reunukseen.
Véronique kurkotti itseään uudestaan esille aukosta, tikapuut siirtyivät sinne päin ja asettuivat sitten paikoilleen molempien kynsien kannattamina.
Ylhäältä, aukon ontelosta, näyttäytyi lapsen pää, ja lapsi hymyili ja viittoili.
"Äiti, äiti… nopeasti…!"
Kutsu oli kiirehtivä ja harras. Molemmat kädet ojentuivat alhaalla olijoita kohti. Véronique voihki:
"Ah, sinäkö… sinäkö, rakkaani…?"
"Nopeasti, äiti, minä pitelen tikkaita… Nopeasti… ei ole mitään vaaraa…"
"Minä tulen, rakkaani… katso, minä tulen jo…"
Véronique oli tarttunut tikkaiden lähempään sivuun. Tällä kertaa hän Stéphanen avustamana pääsi verrattain helposti viimeiselle askelmalle, mutta hän sanoi:
"Entä te, Stéphane? Tulettehan te mukaan?"
"Ehdin vielä", vastasi toinen, "rientäkää nyt vain…"
"Ei, luvatkaa minulle…"
"Minä vannon sen teille; rientäkää…"
Véronique kiipesi ylös neljä puolaa ja pysähtyi lausuen:
"Tuletteko te, Stéphane?"
Tämä oli jo kääntynyt selkä ulospäin ja työntänyt vasemman kätensä ahtaaseen rakoon, joka oli jäänyt nostosillan ja kallion väliin. Hänen oikea kätensä tavoitti tikkaat, ja hän pääsi astumaan alimmalle puolalle. Hänkin oli pelastunut.
Kuinka iloisena nousikaan Véronique ylöspäin. Mitäpä merkitsi, että kuilu ammotti hänen allaan? Saattoiko hän pitää siitä väliä, silloin kun ylhäällä oli odottamassa hänen poikansa, jota hän vihdoinkin saisi puristaa rintaansa vasten!
"Tässä minä olen… kas tässä…!" hoki hän. "Tässä, rakkaani!"
Ripeästi hän pisti päänsä ja olkapäänsä ikkunasta sisään. Lapsi veti häntä. Hän harppasi kamanan yli. Vihdoin hän oli poikansa luona. He heittäytyivät toistensa syliin.
"Ah, äiti…! Onko se mahdollista, äiti!"
Mutta tuskin oli Véronique kietaissut kätensä pojan ympärille, kun hän hiukan perääntyi. Miksi? Hän ei tiennyt. Hänen tunteenpurkaustaan hillitsi selittämätön hämmennys.
"Tule, tule", sanoi hän laahaten pojan ikkunan luo täyteen päivänvaloon, "tule, että katselen sinua".
Lapsi ei vastustellut, ja Véronique tarkasti poikaa pari, kolme silmänräpäystä, ei kauemmin, ja sanoi heti, säikähdyksestä vavahtaen:
"Siis sinä? Sinä siis olitkin murhaaja?"
Mikä kauheus! Hän tunsi hirviön kasvot, joka hänen nähtensä oli surmannut herra d'Hergemontin ja Honorinen!
"Tunnetko siis minut?" ilkkui poika.
Lapsen äänestäkin Véronique huomasi erehdyksensä. Tämä ei ollut François, vaan toinen poika, joka oli suorittanut tihutyön Françoisin tavallisiin vaatteisiin puettuna.
Poika virnisti jälleen.
"Ah, sinulle alkaa selvitä, rouvaseni! Taidat tuntea minut?"
Inhoittavat kasvot vääntyivät, kävivät häijyiksi, julmiksi ja saivat mitä katalimman ilmeen.
"Vorski…! Vorski…!" sopersi Véronique. "Vorskin minä sinussa tunnen…"
Nuorukainen purskahti nauruun.
"Miksikä ei…? Luuletko, että minä kiellän isän, kuten sinä olet hänet kieltänyt?"
"Vorskin poika…? Hänen poikansa…!" toisteli Véronique.
"Hyväinen aika, niin, hänen poikansa…! Mitäs sinä siitä? Oli kai sillä kunnon miehellä oikeus kahteenkin poikaan! Ensin minä, ja sitten lempeä François."
"Vorskin poika!" sanoi Véronique vielä kerran.
"Ja aika veitikka, sen sinulle vannon… isänsä poika, kasvatettu kelpo periaatteiden mukaan. Olen kai sen sinulle jo osoittanut, häh? Mutta siinä ei ole lorun loppu… olemme vasta alussa… Kah, tahdotko, että annan sinulle uuden todistuksen? Katsohan tuota opettaja-hölmöä… Ei, mutta katsohan, kuinka minä käyn asiaan käsiksi!"
Yhdellä hyppäyksellä hän oli ikkunan luona. Stéphanen pää tuli näkyviin. Lapsi sieppasi kiven ja iski sillä kaikin voimin, työntäen pakolaisen takaisin.
Véronique, joka oli ensi hetkellä epäröinyt, käsittämättä uhkausta, hyökkäsi ikkunaa kohti ja tarttui pojan käsivarteen. Liian myöhään. Pää katosi. Tikkaiden rautakynnet irtaantuivat kamanasta. Kuultiin rytinää ja sitten molskahdus veteen.
Véronique riensi katsomaan ulos ikkunasta. Tikapuut uiskentelivat siinä osassa suvantoa, jonka voi eroittaa liikkumattomasta, kallioiden reunustamasta vedenpinnasta. Mikään ei osoittanut paikkaa, johon Stéphane oli pudonnut. Ei mitään pyörteitä. Ei mitään karetta.
Hän huusi:
"Stéphane… Stéphane…!"
Ei mitään vastausta. Avaruuden suuri äänettömyys, jossa tuuli torkkuu ja meri uinuu.
"Voi, sinä heittiö, mitä sinä teit?" voihki Véronique.
"Älä itke, rouvaseni…" virkkoi nuorukainen. "Herra Stéphane kasvatti pojastasi nahjuksen. Hei, lyökäämme asia leikiksi! Ehkäpä syleilisimme? Tahdotko, emintimäni? No mitä, oletko niin itsepäinen! Kyllä kai sinä siis minua kovin vihaat?"
Poika lähestyi syli avoinna. Véronique ojensi nopeasti revolverinsa häntä kohti.
"Mene siitä… mene, tai muutoin surmaan sinut kuin vihaisen villipedon! Mene tiehesi…!"
Lapsen kasvot kävivät entistä hurjemmiksi. Hän perääntyi askel askeleelta ja puuskui:
"Vai niin, mutta sen sinä saat minulle maksaa, korea nainen! Mitä! Minä aion sinua syleillä… täynnä ystävällisiä tunteita… ja sinä tahdot ampua minua? Sen sinä maksat minulle verellä… kauniilla punaisena virtaavalla verellä… verellä… verellä…"
Kuulosti siltä kuin tämä sana olisi ollut hänelle mieluinen lausuttavaksi. Hän toisteli sitä moneen kertaan, purskahti sitten uudestaan häijyyn nauruun ja luikki pois priiorintaloon vievää tunnelia pitkin huutaen:
"Sen saa maksaa poikasi veri, mamma Véronique… rakkaimman
Françoisisi veri…"