YHDESTOISTA LUKU
Jumalan ruoska
Vorski! Vorski! Tuo olento, jonka nimeäkään ei saanut mainita ja jonka muisto täytti hänet kauhulla ja häpeällä, hirviömäinen Vorski ei ollutkaan kuollut! Vakoilijaa ei ollutkaan murhannut eräs hänen omista tovereistaan, hänen ruumistaan ei oltu haudattu Fontainebleaun kirkkomaahan. Kaikki se oli satua, erehdystä! Yksi asia vain oli totta: Vorski eli!
Kaikista niistä näyistä, jotka olivat kiusanneet Véroniquen aivoja, ei mikään vetänyt inhoittavuudessa vertoja tälle. Vorski pystyssä, käsivarret ristissä, seisoen tanakasti molemmin jaloin, pää suorana hartioilla, elossa, elossa! Véroniquen luontainen rohkeus olisi uhmannut kaikkea, mutta ei tätä. Hän oli tuntenut itsellään olevan voimaa katsoa rohkeasti ja julkeasti silmästä silmään ketä vihollista tahansa, mutta ei tätä vihollista. Vorskissa yhtyi häpeällisyys, alati tyydyttämätön häijyys, rajaton julmuus, rikoksen tarkka suunnittelu ja sen mielipuolisuus.
Ja tuo mies rakasti häntä.
Véronique punastui äkkiä. Vorski tuijotti ahnain silmin hänen hartiainsa ja käsivarsiensa paljaaseen ihoon, joka pilkisti esiin revittyjen liivien välitse, ja katseli tätä lihaa saaliina, jota mikään ei voinut häneltä riistää. Véronique ei kuitenkaan liikahtanut. Mikään huntu ei ollut hänen ulottuvillaan. Hän suoristausi tuon himon herjaamana ja vastasi siihen niin uhmaavin katsein, että toisen täytyi hetkeksi kääntää silmänsä pois.
Samassa hän huudahti kiivaasti:
"Poikani! Missä on François? Minä tahdon hänet nähdä."
Vorski vastasi:
"Meidän poikamme, arvoisa rouva, on minulle pyhä. Hänellä ei ole isältään mitään pelättävää."
"Minä tahdon hänet nähdä."
Vorski kohotti kätensä valan merkiksi.
"Te saatte hänet nähdä, sen vannon."
"Ehkä kuolleena!" sanoi Véronique käheästi.
"Elävänä, kuten te ja minä, hyvä rouva."
Hetkiseksi tuli äänettömyys.
Ilmeisesti Vorski etsi sanoja ja valmisti puhetta, jolla säälimättömän taistelun heidän välillään piti alkaa.
Hän oli atleettimaisen kookas mies, vahvavartaloinen, hiukan käyräsäärinen. Hänen kaulansa oli hyvin tukeva ja jänteitten pullistama, mutta pää oli liian pieni ja tukassa kaksi pitkulaista laikkaa valkeita hapsia. Mikä hänessä ennen tuntui raa'alta, mutta sittenkin hieman hienostuneelta voimalta, se oli iän karttuessa muuttunut markkinateltassa pöyhistelevän ammattipainijan raskaaksi ja törkeäksi asennoksi. Levottomuutta herättävä tenho, joka muinoin tehosi naisiin, oli haihtunut, eikä ollut jäljellä muuta kuin tylyt ja julmat kasvot, joiden kovuutta hän koetti vaimentaa kylmällä hymyilyllä.
Hän päästi käsivartensa irti, veti esiin nojatuolin ja lausui kumartaen Véroniquelle:
"Keskustelusta, johon ryhdymme, hyvä rouva, tulee pitkä ja ajoittain tuskallinen. Ettekö suvaitse istuutua?"
Hän odotti hetkisen, ja kun ei saanut vastausta, jatkoi sallimatta hämmentää itseänsä:
"Tuolla pikku pöydällä on sitäpaitsi kaikenlaisia virvokkeita. Joku suupala ja tilkkanen vanhaa viiniä, lasi samppanjaa ei tehne teille pahaa…"
Hän teeskenteli liioiteltua kohteliaisuutta, puolibarbaareille luontaista sievistelyä, jolla he tahtovat osoittaa, että mitkään sivistyksen hienoudet eivät ole heille tuntemattomia ja että he ovat oppineet käyttämään kaikkia ritarillisia temppuja sellaistakin naista kohtaan, jota valloittajan oikeus sallisi kohdella ynseämmällä tavalla.
Véronique kohautti olkapäitänsä ja oli vaiti.
"Sama se", virkkoi Vorski, "mutta te käskette minut silloin seisomaan, niinkuin herrasmiehen tulee, joka on ylpeä joltisestakin seurustelutaidostaan. Ja sitäpaitsi suonette anteeksi, että esiinnyn edessänne tässä perin huolimattomassa asussa. Keskitysleirit ja Sarekin luolat eivät juuri edistä pukuvaraston uudistamista."
Hänellä oli tosiaan vanhat paikatut housut ja punaiset rikkinäiset villaliivit. Mutta niiden ylle hän oli ottanut valkoisen aivinaisen viitan, joka oli vyönauhalla puoleksi suljettu. Se oli oikeastaan hieno vaatekappale, ja hän korosti sen eriskummaisuuksia teatterimaisilla, asennoilla ja huolettoman tyydytyksen ilmeellä.
Tyytyväisenä esipuheeseensa hän alkoi kävellä edestakaisin, kädet selän takana, kuin mies, jolla ei ole kiirettä ja joka vakavimmissakin olosuhteissa suo itselleen miettimisaikaa. Sitten hän pysähtyi ja sanoi verkalleen:
"Luulen, hyvä rouva, että voitamme aikaa tuhlaamalla muutaman välttämättömän minuutin luodaksemme lyhyen yleissilmäyksen entiseen yhteiselämäämme. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne?"
Véronique ei vastannut. Vorski alkoi samalla harkitulla äänellä:
"Silloin, kun te rakastitte minua…"
Véronique teki vastustavan liikkeen. Toinen jatkoi:
"Kuitenkin, Véronique…"
"Uh", äännähti nuori nainen inhoten, "minä kiellän teitä… Te ette saa lausua sitä nimeä! Minä kiellän teitä…"
Vorski hymyili ja puhui mukaantuvalla sävyllä:
"Älkää närkästykö, hyvä rouva. Mitä sanamuotoa käyttänenkin, kunnioitan teitä ehdottomasti. Aloitan siis uudestaan. Silloin, kun te rakastitte minua, olin minä, se täytyy tunnustaa, sydämetön irstailija, huikenteleva mies, jolta ehkä ei puuttunut komeahkoa ryhtiä, sillä minä olen aina rohkeasti mennyt äärimmäisyyksiin, mutta minulla ei ollut mitään aviomiehen välttämättömiä ominaisuuksia. Ne ominaisuudet olisin helposti saavuttanut teidän vaikutuksestanne, koska rakastin teitä hulluuteen asti. Teissä oli puhtautta, joka minua hurmasi, tenhoa ja luonnollisuutta, joita en ollut tavannut kessään muussa naisessa. Hiukan kärsivällisyyttä teidän puoleltanne, lempeä ponnistelu olisi riittänyt tekemään minusta toisen ihmisen. Mutta ensi hetkestä asti, heti kihlajaistemme jälkeen, jotka olivat varsin surulliset ja joissa ette ajatellut muuta kuin isänne mielipahaa ja kiukkua, niin, avioliittomme ensi hetkestä asti, vallitsi välillämme syvä ja korjaamaton ristiriita. Te olitte vastoin tahtoanne hyväksynyt itsepintaisen sulhasen. Te ette tuntenut puolisoanne kohtaan muuta kuin vihaa ja inhoa. Ne ovat asioita, joita sellainen mies kuin Vorski ei anna anteeksi. Kyllin monilta naisilta, ylväimmiltäkin, olin saanut suoranaisia todistuksia täydellisestä hienotuntoisuudestani, niin ettei minulla voi olla mitään syytä itsemoitteeseen. Sitä pahempi, että teidänlaisenne pieni porvarillisesti kasvatettu olento otti loukkaantuakseen. Vorski on niitä, jotka toimivat vaistojensa ja intohimojensa mukaan. Ne vaistot ja intohimot eivät teitä miellyttäneet? Kuten tahdoitte, hyvä rouva. Minä olin vapaa, palasin entiseen elämääni. Mutta…"
Hän keskeytti puheensa muutamiksi sekunneiksi ja jatkoi sitten:
"Mutta minä rakastin teitä. Ja kun asiat vuotta myöhemmin alkoivat kehittyä vauhdikkaasti ja kun te poikanne menetystä murehtien olitte mennyt luostariin, elin minä yhä tuon tyydyttämättömän ja polttavan rakkauden kiduttamana. Voitte arvata, minkälaista elämää vietin. Se oli sarja irstailuja ja hurjia seikkailuja, joissa koetin turhaan teitä unohtaa, ja sitten äkillisen toivon tuikahduksia, jälkiä, jotka minulle osoitettiin ja joita syöksyin suin päin seuraamaan, joutuakseni aina uudelleen toivottomuuteen ja yksinäisyyteen. Siten minä löysin jälleen isänne ja poikanne. Siten sain tietää heidän olinpaikkansa täällä ja siten pidin heitä silmällä ja vakoilin joko itse tai minulle hartaasti uskollisten henkilöiden välityksellä. Arvelin sillä tavoin löytäväni teidätkin, ponnistusteni ainoan päämäärän ja toimieni pohjimmaisen syyn. Sitten julistettiin sota. Kun en voinut päästä ajoissa rajan yli, suljettiin minut keskitysleiriin…"
Hän keskeytti puheensa. Hänen tylyt kasvonsa kävivät vielä ankarammiksi, ja hän murisi:
"Mitä helvetillistä elämää siellä vietinkään! Vorski! Vorski, kuninkaan poika, sullottuna yhteen viinurien ja kaikenlaisten Germanian katupoikain kanssa! Vorski, vangittuna, kaikkien halveksimana ja inhoamana! Vorski likaisena, täynnä täitä! Enkö minä ole kärsinyt, hyvä Jumala! Mutta jättäkäämme se. Siihen, mitä tein päästäkseni kuoleman kidasta, oli minulla syyni. Jos joku muu minun sijastani on saanut tikarinpiston, jos joku muu on minun nimelläni haudattu johonkin Ranskan kolkkaan, en sitä sure. Hänet tai minut — oli valittava. Minä valitsin. Ja ehkä se ei ollut ainoastaan sitkeä rakkaus elämään, joka sai minut niin menettelemään, vaan myöskin ja ennen kaikkea eräs uusi seikka, uusi pimeydestä sarastava aamurusko, joka minua kirkkaudellaan jo häikäisi. Mutta se on minun salaisuuteni. Siitä puhumme myöhemmin, jos minut siihen pakotatte. Tällä hetkellä…"
Kaikkia näitä ikäänkuin kaunopuheisuudestaan nauttivan ja omille lauseilleen käsiään taputtavan näyttelijän painokkaasti esittämiä puheita kuunnellessaan oli Véronique säilyttänyt jäykän asentonsa. Mikään noista valheellisista julistuksista ei voinut häntä liikuttaa. Hänen ajatuksensa näkyivät olevan toisaalla.
Vorski lähestyi häntä ja pakottaakseen hänet tarkkaavaiseksi jatkoi kiihkeämmin:
"Te ette näy aavistavan, hyvä rouva, että sanani ovat äärettömän vakavia. Kuitenkin on niin laita ja ne käyvät vielä vakavammiksi. Mutta ennenkuin tulen pelottavimpaan kohtaan ja vielä toivoen, etten siihen joutuisikaan, tahdon sentään vedota, en sovinnollisuuteenne — sovinto meidän välillämme ei ole mahdollinen, — vaan järkeenne, todellisuusvaistoonne… sillä te ette suinkaan liene tietämätön nykyisestä asemastanne, poikanne asemasta…"
Véronique ei kuunnellut, siitä oli Vorski aivan varma. Kaiketikin ajatellen ainoastaan poikaansa hän eroitti vain sanoja, joilla ei hänelle ollut mitään merkitystä. Ärtyneenä, huonosti salaten kärsimättömyytensä Vorski puhui kuitenkin edelleen:
"Tarjoukseni on hyvin yksinkertainen, enkä uskoisi teidän sitä hylkäävän. Françoisin nimessä ja minua elähdyttävien inhimillisyyden ja säälin tunteiden tähden pyydän teitä liittämään nykyisyyden siihen menneisyyteen, jonka vastikään yleispiirtein kuvasin. Yhteiskunnallisesti ei meitä yhdistävää sidettä ole koskaan katkaistu. Nimeltänne ja lain edessä olette yhä…"
Hän vaikeni, tarkkasi hetkisen Véroniquea, sivalsi sitten kädellään häntä rajusti olalle ja huusi:
"Kuuntele toki, riiviö! Vorski puhuu."
Véronique menetti tasapainonsa, tarttui kiinni tuolin selkänojaan, ja laskien sitten käsivartensa ristiin suoristausi uudestaan vastustajansa eteen, halveksiva ilme silmissä.
"Minä toistan, että menneisyys on yhä olemassa. Tahdotte tai ette, rouva, te olette Vorskin aviovaimo. Ja tämän kieltämättömän tosiasian nojalla minä tahdon kysyä teiltä, suvaitsetteko vielä nyt pitää itseänne vaimonani? Koettakaamme ymmärtää toisiamme: Jos en vaadi teiltä rakkauttanne enkä ystävyyttännekään, niin en myöskään suostu enää palaamaan entisiin vihamielisiin suhteisiimme. Minä en halua enää entisaikojen ynseää ja etäistä puolisoa. Minä tahdon… tahdon vaimon… sellaisen, joka alistuu… joka on harras, huomaavainen ja uskollinen toveri…"
"Orjatar", jupisi Véronique.
"No niin", huudahti Vorski, "orjatar, sinäpä sen sanoit. Minä en peräänny sanojen enempää kuin tekojenkaan tieltä. Orjatar! Ja miksikä ei? Kunhan orja vain käsittää velvollisuutensa, jona on sokea totteleminen! Jaloista ja käsistä sidottuna, perinde ac cadaver. Miellyttääkö se kohtalo sinua? Tahdotko kuulua minulle ruumiinesi, sieluinesi? Ja sielustasikin minä viis. Mitä tahdon… mitä tahdon… sen sinä hyvin tiedät… eikö totta? Se, mitä tahdon, on sellaista, mitä en ole koskaan ennen saanut. Aviomiehesi? Haha, olenko minä koskaan ollut aviomiehesi? Jos etsin elämästäni pohjia myöten, tunnelmieni ja riemujeni kuohusta, en löydä ainoatakaan muistoa siitä, että meidän välillämme olisi ollut muuta kuin kahden vihollisen armotonta kamppailua. Minä katselen sinua ja näen ventovieraan — vieraan menneisyydessä kuten nykyisyydessäkin. No niin, koska kohtalo on kääntynyt, koska olen jälleen iskenyt kynteni sinuun, ei enää saa niin olla laita tulevaisuudessa, ei enää huomisesta alkaen eikä ensi yönäkään, Véronique. Minä olen isäntä; täytyy alistua välttämättömään. Alistutko?"
Hän ei odottanut vastausta, vaan huusi korottaen vielä ääntänsä:
"Alistutko? Ei mitään verukkeita eikä valheellisia lupauksia. Suostutko? Jos suostut, niin lankee polvillesi, tee ristinmerkki ja lupaa lujasti: 'Minä suostun. Tahdon olla myöntyvä vaimo. Minä alistun herrani kaikkiin käskyihin ja oikkuihin. Elämäni ei enää merkitse mitään. Se kuuluu herralleni.'"
Véronique kohautti olkapäitänsä eikä vastannut. Vorski hypähti. Hänen otsasuonensa pullistuivat. Kuitenkin hän hillitsi itsensä vielä.
"Olkoon niin! Ja sitä minä odotinkin. Mutta kieltäytymisesi seuraukset ovat sinulle niin vakavat, että tahdon tehdä viimeisen yrityksen. Ehkäpä kieltäytymisesi sittenkin oli osoitettu vain pakolaiselle, joka olen, köyhälle raukalle, jolta näytin; ja kenties todellisuus muuttaa mielipiteesi. Se todellisuus on loistava ja ihmeellinen. Kuten jo sanoin, on odottamaton aamurusko sarastanut pimeydestäni, ja säteet kirkastavat Vorskia, kuninkaan poikaa…"
Hänellä oli tapana puhua itsestään kuin vieraasta henkilöstä, kuten Véronique hyvin tiesi, ja se oli merkkinä hänen sietämättömästä turhamaisuudestaan. Véronique kiinnitti siihen huomionsa ja näki taas hänen silmissään omituisen kiillon, joka niissä oli ollut erityisinä riehaantumisen hetkinä ja varmaankin johtui alkoholin liiallisesta käyttämisestä, mutta jossa sitäpaitsi näkyi olevan hetkellisen mielenhäiriön oire. Eikö hän tosiaan ollut tavallaan mielipuoli, ja eivätkö vuodet olleet tätä mielipuolisuutta pahentaneet?
Vorski jatkoi puhettaan, ja tällä kertaa Véronique kuunteli:
"Siihen aikaan, kun sota syttyi, olin siis jättänyt tänne henkilön, joka oli minuun hartaasti kiintynyt ja jatkoi isäsi luona aloittamaani vakoilua. Sattumalta olimme keksineet nummien alle puhkaistut luolat ja yhden niihin vievistä käytävistä. Sinne varmaan turvapaikkaan minä karattuani pakenin ja siellä sain muutamista siepatuista kirjeistä tiedon niistä tutkimuksista, joita isäsi Sarekin salaisuuden selvittämiseksi toimitti, ja hänen tekemistään löydöistä. Käsität, että valppauteni silloin lisääntyi, varsinkin kun kaikessa tässä jutussa, mikäli se minulle yhä selvemmin valkeni, havaitsin mitä merkillisimpiä yhteensattumia ja silminnähtävää vastaavaisuutta eräiden oman elämäni yksityiskohtien kanssa. Pian haihtuivat kaikki epäilykset. Sallimus oli lähettänyt minut tänne toimeenpanemaan erään työn, jonka vain minä voin suorittaa loppuun… ja johon vain minulla oli oikeus puuttuakin. Käsitätkö tämän? Vuosisatoja sitten oli Vorski määrätty täksi toimeenpanijaksi. Vorski oli kohtalon valitsema. Vorskin nimi oli kirjoitettu aikojen kirjaan. Vorskilla oli tarpeelliset ominaisuudet, välttämättömät keinot, vaaditut kyvyt ja valtuudet. Minä olin valmis. Ryhdyin viivyttelemättä toimeen, mukauduin järkähtämättömästi kohtalon käskyihin. Ei mitään empimistä, kuljettava tie oli selvä, sen päähän oli sytytetty majakka. Minä seurasin siis edeltäpäin viitoitettua tietä. Nyt ei Vorskin enää tarvitse muuta kuin poimia ponnistustensa hedelmät. Nyt tarvitsee Vorskin vain ojentaa kätensä. Sen käden ulottuvissa on menestys, maine, rajaton valta. Muutaman tunnin päästä Vorski, kuninkaan poika, on maailman hallitsija. Sen kuningaskunnan hän tarjoo sinulle." Hän puhui yhä innokkaammin, mahtipontisena ja ylvästelevänä huvinäyttelijänä.
Kumartuen Véroniquea kohti hän sanoi:
"Tahdotko tulla kuningattareksi, keisarinnaksi, korottautua muiden naisten yläpuolelle, samoin kuin Vorski hallitsee muita miehiä? Kuningattareksi rikkaudessa ja vallassa, niinkuin jo hallitset kauneudellasi? Tahdotko? Vorskin orjattareksi, mutta kaikkien niiden valtiattareksi, joita Vorski komentaa? Tahdotko? Ymmärrä minua oikein: ei ole puhetta vain yhden päätöksen tekemisestä, vaan on valittava kahden päätöksen, kahden ratkaisun välillä. Kieltäytymiselläsi on näet nurjakin puolensa. Joko sinulle tarjoamani kuningattaren asema taikka…"
Hän keskeytti lauseensa ja päätti sen sitten viiltävällä äänellä:
"Taikka kuolema ristillä."
Véroniquea puistatti. Taaskin kaikui hänen korviinsa tuo kauhistava sana. Nyt hän tiesi tuntemattoman pyövelin nimen!
"Ristillä", toisti Vorski, kamala tyytyväisyyden hymy huulilla. "Sinun on valittava. Toiselta puolen elämän kaikki riemut ja kunnia. Toiselta mitä kauhein kuolema. Valitse! Näiden kahden välttämättömyyden välillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tämä tai tuo. Ja muistahan, että asiassa ei ole minun puoleltani mitään tarpeetonta julmuutta, mitään turhaa vallankäyttöä. Ei. Minä olen vain välikappale. Käsky tulee minua ylempää, se tulee kohtalolta itseltä. Jumalallisten säädösten täyttämiseksi on välttämätöntä, että Véronique d'Hergemont kuolee JA ETTÄ HÄN KUOLEE RISTILLÄ. Se on ehdoton vaatimus. Ei voi mitään kohtaloa vastaan. Ei voi mitään, jos ei ole Vorski ja jos ei ole äärettömän rohkea ja kavala niinkuin Vorski. Jos Vorski on Fontainebleaun metsässä voinut panna oikean Vorskin tilalle vale-Vorskin ja jos hän siten on voinut välttää kohtalon, joka jo hänen lapsuudessaan lausutun ennustuksen mukaan oli tuominnut hänet kuolemaan ystävän puukosta, niin hän osaa kyllä keksiä sotajuonen, jotta jumalallinen tahto täytetään ja kuitenkin se, jota hän rakastaa, jää eloon. Mutta silloin sen henkilön täytyy alistua. Tarjoan pelastuksen kihlatulleni, kuoleman viholliselleni. Kumpi olet? Kihlattuni vai viholliseni? Kumman valitset? Elämän minun kanssani ja kaikki maailman riemut ja kunnianosoitukset… vai kuolemanko?"
"Kuoleman", vastasi Véronique lyhyesti.
Vorski teki uhkaavan liikkeen.
"Tässä on puhe enemmästä kuin kuolemasta. Saat kärsiä kidutusta.
Minkä valitset?"
"Kidutuksen."
Vorski puhui häijysti painostaen:
"Mutta et ole yksinäsi! Ajattele, että on poikasikin. Sinun mentyäsi manalle jää hän. Kuollessasi sinä jätät jälkeesi orvon. Vielä pahempaa! Kuollessasi sinä testamenttaat hänet minulle. Minä olen isä. Minulla on kaikki oikeudet. — Kumman valitset?"
"Kuoleman", vastasi Véronique vielä kerran.
Vorski vimmastui.
"Kuoleman itsellesi, ehkä niin. Mutta jos on puhe hänenkin kuolemastaan? Jos tuon hänet eteesi, Françoisisi, panen veitsen hänen kurkkuunsa ja kysyn sinulta viimeisen kerran, niin mitä vastaat?"
Véronique sulki silmänsä. Vielä koskaan hän ei ollut kärsinyt näin kauheasti. Vorski oli tosiaan löytänyt kipeän kohdan.
Kuitenkin hän jupisi:
"Minä tahdon kuolla."
Vorskin viha puhkesi esille ja siirtyen iskusta herjauksiin hän lausui kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä välittämättä: "Voi tuota hupsua, kylläpä sen täytyy minua vihata! On valmis kaikkeen, vieläpä näkemään rakastetun poikansakin kuolevan ennemmin kuin antaa perään. Äiti, joka surmaa poikansa! Sillä niin se on, sinä tapat poikasi, jotta sinun ei tarvitsisi kuulua minulle. Sinä riistät häneltä hengen, jotta sinun ei tarvitsisi uhrata elämääsi minulle. Voi sitä vihaa! Ei, ei, se ei ole mahdollista, minä en usko siihen vihaan. Vihalla on rajansa. Sinunlaisesi äiti! Ei, ei, siinä on jotakin muuta… kenties jokin rakkaussuhde? Ei, Véronique ei rakasta. Mitä sitten? Odotatko minulta sääliä, luotatko heikkouteeni? Ah, kuinka huonosti minut tunnet! Vorskiko olisi heikko, Vorskillako olisi sääliä! Olethan nähnyt minut työssä. Olenko minä epäröinyt kauhean tehtäväni toimeenpanossa? Eikö Sarek ole määräyksen mukaan tuhottu? Eivätkö alukset ole uponneet, ihmiset vaipuneet meren pohjaan? Eikö Archignatin sisaruksia ole naulattu vanhojen tammien runkoihin? Minäkö, minäkö haikailisin! Kuulehan, kun olin lapsi, niin näillä käsilläni kuristin koiria ja lintuja, näillä käsilläni nyljin ihan elävältä vohlia ja nyin höyhenet elävistä kanoista. Hoo, sääliäkö? Tiedätkö, miksi minua äitini nimitti? Attilaksi! Ja kun salaperäinen henkäys häntä innoitti ja hän luki tulevaisuuden näistä kämmenistä tai tarok-korteista, niin hän selitti, se suuri ennustajatar: 'Attila Vorski, Jumalan ruoska, sinusta tulee sallimuksen välikappale. Sinusta tulee miekan terä, tikarin kärki, pyssyn luoti, köyden silmukka. Jumalan ruoska, Jumalan ruoska! Sinun nimesi on lyhentämättömänä piirretty aikojen kirjaan. Se leimuaa kaikkine kirjaimineen sinun syntymääsi vartioineiden tähtien joukossa. Jumalan ruoska! Jumalan ruoska…!"
— Ja sinä toivot, että kyyneleet kostuttaisivat silmäni? Mitä joutavia! Itkeekö pyöveli? Vain heikot itkevät, ne, jotka pelkäävät rangaistusta, ne, jotka pelkäävät, että heidän rikoksensa kääntyisivät heitä itseänsä vastaan? Mutta minä, minä! Esi-isänne eivät pelänneet muuta kuin että taivas putoisi heidän päällensä. Mitä minulla on pelättävänä? Minä olen Jumalan rikostoveri! Hän on valinnut minut kaikkien joukosta. Jumala minut on innoittanut, Germanian jumala, vanha saksalainen jumala, joka ei tiedä hyvästä eikä pahasta, kun on puhe hänen poikainsa mahtavuudesta. Pahahenki asuu minussa, minä rakastan pahaa ja tahdon pahaa. Sinä kuolet siis, Véronique, ja minä nauran nähdessäni sinut kidutuspaalussa…
Hän nauroi jo. Hän käveli pitkin askelin, joiden painosta permanto natisi. Hän nosti käsivartensa kattoa kohti, ja tuskasta vapisevana Véronique näki hänen punaviiruisissa silmissään mielenhäiriön vimmaa.
Hän käveli vielä muutaman askeleen, ja astuen sitten Véroniquen luo lausui pidätetyllä äänellä, jossa jyrisi uhkaus:
"Polvillesi, Véronique, ja ano minun rakkauttani! Vain se voi sinut pelastaa. Vorski ei tunne sääliä eikä pelkoa. Mutta hän rakastaa sinua, eikä hänen rakkautensa mitään väistä. Käytä sitä hyväksesi, Véronique. Vetoa menneisyyteen. Tule senaikaiseksi lapseksi jälleen, niin kenties minä jonakin päivänä ryömin sinun edessäsi ja syleilen polviasi. Véronique, älä työnnä minua luotasi… minunlaistani miestä ei työnnetä pois… Ei uhmailla miestä, joka rakastaa… niinkuin minä sinua rakastan, Véronique, niinkuin minä sinua rakastan…"
Véronique tukahdutti huudahduksen. Hän tunsi käsivarsillaan nuo inhotut kädet. Hän tahtoi niistä vapautua, mutta häntä voimakkaampana Vorski ei irroittanut otettaan ja jatkoi läähättävällä äänellä:
"Älä työnnä minua luotasi… se on järjetöntä… hullua… Tiedät hyvin, että minä kykenen kaikkeen… Siis…? Risti, se on kauheata… Tahdotko nähdä poikasi kuolevan silmäisi edessä…? Alistu välttämättömään… Vorski pelastaa sinut… Vorski tekee elämäsi mitä ihanimmaksi… Voi, kuinka sinä minua vihaat…! Mutta vihaa minua, minä suostun vihaasi… minä rakastan sinun vihaasi… rakastan sinun ylenkatseellista suutasi… rakastan sitä enemmän kuin jos se omin ehdoin minulle tarjoutuisi…"
Hän vaikeni. Heidän välillään oli säälitön kamppailu. Véroniquen käsivarret ojentuivat turhaan vastustamaan yhä tiukempaa syleilyä. Hän uupui voimattomana ja tappioon tuomittuna. Hänen polvensa horjuivat. Aivan lähellä hänen kasvojensa edessä kiiluivat Vorskin veristävät silmät, ja hän tunsi hirviön hengityksen.
Sitten Véronique säikähtyneenä puri häntä terävin hampain ja käyttäen hyväkseen sekunnin hämminkiä riuhtaisihe äärettömällä ponnistuksella irti, hypähti taaksepäin, veti esille revolverinsa ja ampui kaksi laukausta perätysten.
Molemmat luodit suhisivat Vorskin korvissa ja iskivät pirstaleita seinästä hänen takanansa. Véronique oli ampunut liian nopeasti, umpimähkään.
"Sitä narttua!" ulvoi Vorski. "Vähältä piti."
Vorski oli jo tarttunut Véroniqueen vyötäisiltä ja taivuttaen vastustamattomalla liikkeellä paiskasi hänet leposohvalle pitkäkseen. Otettuaan köyden sitten taskustaan hän sitoi uhrinsa lujasti ja raa'asti. Nyt tuli hetkisen levähdys ja hiljaisuus. Vorski kuivasi hien peittämää otsaansa ja kaatoi sitten ison lasillisen viiniä, jonka nielaisi yhdellä kulauksella.
"Näin on parempi", virkkoi hän nostaen toisen jalkansa Véroniquen päälle, "kaikki on hyvin näin, tunnusta pois. Kumpikin on oikealla paikallaan, sinä, kaunotar, köytettynä kuin otus, ja minä pystyssä ja polkemassa sinua mielin määrin. Kah, nyt ei ilveillä enää! Aletaan käsittää, että asia on vakava. Oh, älä pelkää mitään, riiviö! Vorski ei ole niitä, jotka tekevät väkivaltaa naiselle. Ei, ei, se olisi leikkimistä tulen kanssa, tällä kertaa minä palaisin kuoliaaksi himossani. Ei niin hupsusti! Kuinka sinut sitten jälkeenpäin unohtaisin? Vain yksi temppu voi tuottaa minulle unohdusta ja rauhaa: sinun kuolemasi. Ja kun siinä suhteessa ymmärrämme toisemme, niin kaikki käy hyvin. Sillä onhan kai sovittu, että sinä tahdot kuolla?"
"On", vastasi Véronique lujasti.
"Ja tahdot, että poikasikin kuolee?"
"Olkoon niin."
Vorski hieroi käsiänsä.
"Hyvä, olemme yhtä mieltä, ja turhanpäiväisten sanojen aika on mennyt. Nyt on tosisanojen vuoro, niiden, joilla on merkitystä, sillä sinä myöntänet, että kaikki puheeni tähän asti on ollut vain lörpöttelyä, häh? Samoin kuin seikkailun koko ensimmäinen osa, jota Sarekissa olet ollut näkemässä, on ainoastaan lastenleikkiä. Oikea murhenäytelmä vasta alkaa, koska sinä olet sekaantunut siihen sydämeltäsi ja ruumiiltasi, ja se on kaikkein kauhein, hempukkani. Kauniit silmäsi ovat itkeneet, mutta nyt vaaditaan niiltä verikyyneleitä, ystävä-raukka. Mitä tahdot? Kysyn vielä kerran. Vorski ei ole julma. Hän tottelee, ja kohtalo ahdistaa sinua. Kyyneleesikö? Loruja! Sinun on itkettävä tuhat kertaa enemmän kuin kenenkään toisen. Kuolemasiko? Joutavaa jaaritusta! Sinun täytyy kärsiä tuhannen kuolemaa ennenkuin lopullisesti kuolet. Sinun sydänparkasi täytyy vuotaa verta niinkuin ei kurjimmankaan naisen ja äidin sydän koskaan ole vuotanut. Oletko valmis, Véronique? Sinä saat todella kuulla julmia sanoja, joita seuraa ehkä vielä julmempia. Ah, kohtalo ei sinua hemmoittele, ihanaiseni…"
Hän tyhjensi yhtä ahnaasti toisen viinilasillisen, istahti sitten vastapäätä Véroniquea, kumartui ja kuiskasi melkein hänen korvaansa:
— Kuulehan, armaani, minulla on pieni tunnustus sinulle tehtävänä. Ennenkuin sinut tapasin, olin naimisissa… Oh, älä pahastu! Aviovaimoa voi kohdata suurempikin onnettomuus, ja mies saattaa tehdä suurempiakin rikoksia kuin kaksiavioisuus on. No niin, ensimmäisestä vaimostani syntyi minulle poika, jonka luullakseni tunnet, koskapa olet hänen kanssaan vaihtanut muutamia hellyydenosoituksia maanalaisissa kopeissa… Aika juupeli se on, meidän kesken puhuen, se Reinhold, hirtehinen pahinta laatua; ja ylpeydessäni minä hänessä huomaan muutamat parhaimmista vaistoistani ja hallitsijaominaisuuksistani korkeimmilleen kehittyneinä. Hän on toinen Vorski, mutta vie jo isästään voiton ja ajoittain herättää minussa pelkoakin. Jumaliste, hän on oikea paholainen! Hänen iällään — hiljakkoin viisitoista täyttänyt — minä olin enkeli häneen verrattuna.
— Nyt sattuu niin, että sen veitikan on ryhdyttävä taisteluun toisen poikani, rakkaan Françoisimme kanssa. Niin, sellainen on kohtalon oikku, sillä kohtalo käskee taas ja minä olen sen selkeänäköinen ja ovela tulkki. Ei tietystikään ole puhetta pitkästä ja jokapäiväisestä kamppailusta. Päinvastoin tarkoitan jotakin lyhyttä, rajua, ratkaisevaa, esimerkiksi kaksintaistelua. Niin juuri, siitä tulee kaksintaistelu, käsitäthän, vakava kaksintaistelu… Ei mitään pikkuista käsikähmää, joka päättyy naarmuihin… ei, ei, vaan, niin sanoaksemme, taistelu elämästä ja kuolemasta, koska on välttämätöntä, että toinen ottelijoista jää tantereelle, että toinen voittaa ja toinen voitetaan, sanalla sanoen, että toinen jää eloon ja toinen kaatuu.
Véronique oli hiukan kääntänyt päätänsä ja näki hänen hymyilevän. Koskaan ennen ei ollut niin selvästi tullut ilmi tuon miehen mielipuolisuus kuin nyt, hänen nauraessaan kuolettavalle kamppailulle kahden lapsen välillä, jotka molemmat olivat hänen poikiansa. Kaikki tuo oli niin eriskummaista, että Véronique ei siitä oikeastaan kärsinytkään. Se meni yli hänen kärsimystensä rajan.
"On vielä parempaa, Véronique", sanoi Vorski, lausuen hilpeästi jokaisen tavun. "On vielä parempaa… Niin, kohtalo on keksinyt hiton hienon lisäjuonen, joka minua kammottaa, mutta joka minun tulee uskollisena palvelijana panna täytäntöön. Se on sattunut säätämään, että sinun on oltava tuossa kaksintaistelussa saapuvilla… Ihan niin, sinun, Françoisin äidin, tulee nähdä hänen ottelevan ja kysynpä totisesti, eikö tuossa näennäisessä häijyydessä sittenkin osoiteta sinulle laupeutta… Otaksuisimmeko, että asia kääntyisi hyvin päin minun välitykselläni? Tahdotko? Sanoisimmeko, että minä omasta alotteestani suon sinulle tuon odottamattoman, jopa oikeudettoman edun? Sillä jos Reinhold onkin rotevampi ja harjaantuneempi kuin François ja jos sinun poikasi siis täytyy kaiken järjen nimessä joutua alakynteen, niin kuinka paljon lisääkään hänen rohkeuttansa ja voimiansa se tieto, että hän taistelee äitinsä silmien edessä! Hän on silloin sankarillinen kuin vaeltava ritari, jota koko hänen ylpeytensä kannustaa voittoon. Hän on poika, jonka voitto pelastaa hänen äitinsä… tai ainakin hän niin luulee! Etu on tosiaan liian suuri, ja voit kiittää minua, Véronique, jos tämä kaksintaistelu, kuten olen varma, ei tuota sinulle lisää sydämenkouristuksia… Jollen minä… jollen minä ehkä seuraa pirullista ohjelmaa päähän asti… Silloin, ah silloin, pikku raukka…"
Vorski tarttui uudestaan Véroniqueen ja nostaen hänet pystyyn eteensä kasvot kasvojaan vasten sanoi hänelle äkillisen raivon puuskassa:
"Sinä et siis myönny?"
"En, en", huusi Véronique.
"Etkö koskaan myönny?"
"En koskaan, en koskaan, en koskaan!" toisteli Véronique yhä kiivaammin.
"Sinä vihaat minua enemmän kuin mitään muuta?"
"Minä vihaan sinua enemmän kuin rakastan poikaani."
"Sinä valehtelet, valehtelet!" sanoi Vorski hammasta purren… "Sinä valehtelet! Mikään ei ole poikasi yläpuolella…"
"Vihani sinua vastaan on!"
Kaikki Véroniquen tähän asti hillitty vastenmielisyys ja inho purskahti esiin, ja, seurasipa siitä mitä tahansa, hän tiuskaisi Vorskille vasten naamaa:
"Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Kuolkoon poikani minun silmäini edessä, pakotettakoon minut hänen kuolinkamppailunsa todistajaksi! Mieluummin mitä muuta tahansa kuin sinun näkemisesi ja läsnäolosi kauhu. Minä vihaan sinua! Sinä olet tappanut isäni! Sinä olet saastainen murhamies… hourupäinen ja raaka hölmö, rikollisuuden riivaama… minä vihaan sinua…"
Vorski otti hänet väkisten syliinsä, kantoi hänet ikkunan luo ja paiskasi lattialle änkyttäen:
"Polvillesi, polvillesi! Rangaistus alkaa. Minuako pilkataan, raivotar? No, saatpa nähdä!"
Vorski painoi hänet polvilleen, työnsi seinää vasten ja avattuaan ikkunan sitoi hänen päänsä parvekkeen ristikkoon nuorilla kaulan ympäri ja kainaloista, tukkien sitten hänen suunsa silkkisellä nenäliinalla.
"Katsohan nyt!" huusi hän. "Esirippu nousee! Pikku François aseleikissä! Ah, sinä vihaat minua!… Sinä rakastat enemmän hornaa kuin Vorskin suudelmaa. No niin, sydänkäpyseni, sinä saat maistaa, mitä se tarjoaa, ja minä ilmoitan sinulle pienen huvituksen, kokonaan omaa keksintöäni, joka ei ole hulluimpia. Ja tiedäthän, että asialle ei enää voi mitään. Se on peruuttamaton. Vaikkapa kuinka rukoilisit ja anoisit armoa, niin se on… liian myöhäistä! Kaksintaistelu ja sitten risti, siinä ohjelma… Lue rukouksesi, Véronique, ja käänny taivaan puoleen. Huuda apua, jos se sinua huvittaa. Tiedän kyllä, että pojusi odottaa pelastajaa, jotakuta varsinaista teatteritemppujen tekijää, seikkailevaa don Quixotea. Tulkoon vaan! Vorski ottaa hänet vastaan ansion mukaan. Tulkoon! Sitä parempi! Sitten saamme hauskaa. Ja vaikkapa itse jumalat puuttuisivat asiaan ja ryhtyisivät sinua puolustamaan, siitä minä viis! Tämä ei enää koske niitä, tämä on minun hommaani. Ei ole enää puhetta Sarekista, aarteesta, suuresta salaisuudesta ja kaikista Kivijumalan kujeista! Nyt on puhe minusta! Sinä olet sylkenyt Vorskin silmille, ja Vorski kostaa! Hän kostaa puolestaan! Nyt on suurenmoinen hetki. Mikä hekuma! Tehdä pahaa kahmalokaupalla, niinkuin muut tekevät hyvää! Tehdä pahaa! Tappaa, kiduttaa, särkeä, lannistaa, hävittää…! Ah, mikä julma riemu olla Vorskina…"
Hän harppasi tömistäen poikki huoneen, polki lattiaa ja kolhi huonekaluja. Hänen villit silmänsä tuijottivat eri puolille. Hän olisi heti tahtonut aloittaa hävitystyön, kuristaa jonkun uhrin, askarruttaa kärkkäitä sormiaan, toimeenpanna hullun mielikuvituksensa järjettömät ja sekavat käskyt.
Äkkiä hän tempasi revolverinsa ja ammuskeli kuin mielipuoli kuvastimiin, pirstasi luodeillaan tauluja ja rikkoi ikkunanruutuja. Ja yhä huitoen ja hyppien kaameassa vimmassaan hän avasi oven ja poistui kirkuen:
"Vorski kostaa puolestaan! Kohta Vorski kostaa puolestaan!"