IV.
SALAINEN SIVEYSSÄÄNTÖ.
On liiankin totta, että meidän käypä ajatuksemme mielivaltaisesti muuntelee sisäisten valtakuntien näkymättömiä liikkeitä. Niinikään on olemassa tuhansia ja taas tuhansia varmuuksia, noita hunnutettuja kuningattaria, jotka meitä johtavat kautta olemassaolon ja joista emme kykene sanoilla puhumaan. Niinpian kun yritämme sanoa jonkun asian, niin se heti ihmeellisesti pienenee. Luulemme liikkuneemme syvyyksien syvyyksissä, mutta kun nousemme pinnalle, niin ei alkuperäisestä merestä enää ole jälkeäkään siinä vesipisarassa, joka kimmeltää kalpean sormemme sivussa. Luulemme keksineemme ihmeellisten aarteitten luolan, mutta kun tulemme päivänvaloon, niin huomaammekin tuoneemme vain väärennettyjä kiviä ja lasinpalasia. Ja kumminkin ne aarteet siellä pimeydessä yhäti loistavat. On jotakin läpäisemätöntä meidän ja meidän sielujemme välillä ja muutamina hetkinä, sanoo Emerson, "me ihan intohimoisesti haluamme itsellemme tuskaa toivoen edes siitä löytävämme jotakin tosiolevaista ja saavamme tuntea totuuden terävät kärjet ja kulmat."
Sanoin aikaisemmin, että sielut näyttävät lähestyvän toisiaan. Sillä seikalla ei ole sen suurempaa arvoa, kuin on pysyväisellä mutta hämärällä vaikutelmalla, jota on sangen vaikea tosiasioilla tukea, sillä tosiasiat eivät ole muuta kuin kiertolaisia, tiedustelijoita tai suurten näkymättömien voimien jälkeenjääneitä osia. Ja kuitenkin voi sanoa, että me ainakin joskus ehkä selvemmin kuin esi-isämme tunnemme, ettemme ole olemassa aivan yksin itseksemme. Nekään, jotka eivät usko mihinkään jumalaan, eivät kumminkaan, enempi kun toisetkaan, toimi siihen suuntaan, kuin olisivat varmoja yksinolostaan. On olemassa yleinen silmälläpito, jonka toimintakeskus on toinen kuin sen, mikä on jokaisen ihmisen omantunnon suopeissa hämärissä. Onko totta, etteivät hengen säiliöt enää ole yhtä tarkasti sinetöidyt kuin ennen muinoin, ja että sisäisen meren käynti tulee voimakkaammaksi? Sitä en tiedä. Korkeintaan voimme todeta, ettemme enää pidä yhtä tärkeinä useita perinnäisiä rikkomuksiamme, ja se seikka merkitsee jo henkistä valloitusta.
Tuntuu siltä kuin meidän siveyssääntömme olisi uudistumassa ja hiljallensa lähestymässä korkeampia aloja, jotka eivät vielä näy. Senpä vuoksi lieneekin nyt jo paikallaan tehdä muutamia uusia kysymyksiä. Mitä esimerkiksi tapahtuisi, jos meidän sielumme yhtäkkiä tulisi näkyväiseksi ja sen pitäisi astua kokoontuneitten sisariensa joukkoon, hunnuistaan riisuttuna, mutta kantaen yllään salaisimpia ajatuksiaan ja kulettaen mukanaan elämänsä salatuimpia tekoja, jotka siihen asti eivät koskaan ole ilmi tulleet? Mitä sielu silloin ujostelisi? Mitä se yrittäisi kätkeä? Kietoisiko se kainon naisen tavoin pitkän hiusvaippansa lukemattomien lihallisten syntiensä peitoksi? Se ei ole noista synneistään tietoinen, eivätkä ne ole sitä koskaan ahdistaneet. Ne on tehty tuhannen peninkulman päässä sielun valtaistuimesta, eikä sodomitinkaan sielu osaisi mitään epäillä astuessaan toisten joukkoon, vaan loistaisi sen silmissä lapsen avoin hymy. Sielu ei ole ottanut osaa häpeällisiin tekoihin, se kulki koko elämänsä ajan valoa kohden, ja vain sitä elämää se muistelee.
Onko sielu voinutkaan tehdä mitään syntejä ja tavallisia rikoksia? Onko se kavaltanut, onko se pettänyt, onko valehdellut? Onko se tuottanut tuskaa, kyyneleitä? Missä se oli silloin, kun tuo ihminen jätti veljensä vihollisten käsiin? Ehkä se nyyhkytti etäällä hänestä itsestään, ja on ehkä siitä hetkestä ruveten syventynyt ja tullut kauniimmaksi. Sielun ei tarvitse hävetä sellaista, mitä se ei ole tehnyt, ja se voi pysyä puhtaana törkeän murhatyön ollessakin. Usein se muuntaa sisäiseksi kirkkaudeksi kaiken sen pahan, jota se joutuu näkemään. Kaikki riippuu näkymättömästä periaatteesta, ja siitä epäilemättä on alkuisin myös jumalten käsittämätön lempeys.
Ja meidän omakin lempeytemme. Mehän emme voi pidättäytyä antamasta anteeksi. Kun kuolema, "kaiken suuri sovittaja", on käynyt ohi, kuka meistä ei silloin lankeisi polvilleen ja antaisi tuolle avuttomaksi jääneelle sielulle hiljaista anteeksiannon merkkiä? Kun kumarrun veriviholliseni liikkumattoman ruumiin yli, niin luuletteko minun vielä miettivän kostoa kun näen nuo kalpeat huulet, jotka kerran minua herjasivat, nuo sammuneet silmät, jotka kerran saivat omat silmäni itkemään, ja nuo kylmät kädet, jotka ehkä ovat minua rääkänneet? Kaikki tuli maksetuksi kuoleman käydessä. Sielun ei minulle enää ole mitään vastattavaa, ja vaistomaisesti minä asetan sen törkeimpien vääryyksien ja pahimpien rikkomusten yläpuolelle. (Kuinka ihana ja merkitsevä onkaan tuo vaisto!) Ja jos minä siinä jotakin murehdin, niin en suinkaan sitä etten minä vuorostani enää voi häntä kiusata, vaan ehkä sitä, etten kyllin rakastanut enkä aikaisemmin anteeksi antanut.
On kuin me syvimmässämme jo ymmärtäisimme näitä asioita. Emme enää tuomitse lähimmäistämme hänen tekojensa emmekä edes hänen salaisimpien ajatustensa mukaan, sillä salaiset ajatukset ovat joskus luettavissa; ja me liikumme paljon yläpuolella sen mitä ei voi lukea. Joku ihminen on voinut tehdä kaikkein törkeimpiä rikoksia, eikä hänen pahinkaan rikoksensa kumminkaan hetkeksikään hämmennä sitä raikkauden ja aineettoman puhtauden henkäystä, joka aina käy hänen ympärillään, kun taaskin jonkun marttyyrin tai viisaanmiehen läsnäolo voi kietoa meidän sielumme vahvaan ja tuskalliseen pimeyteen. Joku sankari tai pyhimys valitsee ystävänsä sellaisten parista, joiden kasvoilta helposti on luettavissa tottumus kaikkiin alhaisiin ajatuksiin, kun hän sensijaan ei löydä oikeata "veljellisen tai inhimillisen ilmapiirin" tuntua sellaisen ihmisen läheisyydestä, jonka otsaa kirkastavat korkeat ja jalot unelmat. Mitä tämä merkitsee? ja mitä uutta me siitä opimme? Onko siis olemassa syvempiä lakeja kuin ne, jotka vallitsevat tekoja ja ajatuksia? Onko meille selitetty miksi me aina toimimme sellaisten sääntöjen mukaan, joista ei puhuta, mutta jotka yksin ovat paikkansa pitäviä? Sillä tässä ei voi väittää sankarin tai pyhimyksen vähääkään erehtyneen, vaikka siltä ehkä näyttäisi. He näet eivät ole tehneet muuta kuin totelleet, ja jos pyhimyksen pettää ja myy joku, jonka hän itse on valinnut, niin jokin horjumaton seikka kuitenkin jää hänelle vakuuttamaan, ettei hän ole mitenkään erehtynyt ja ettei hänellä ole mitään katumista. Sielu ei unohda koskaan, että se toinen sielu oli valoisa…
Järkytellessämme sitä miltei tuntematonta kiveä, jonka alla nuo salatut seikat piilevät, me samalla hengitämme ylen voimakasta syvyyden tuoksua, ja sanat ja ajatukset tanssivat meidän ympärillämme kuin myrkytetyt kärpäset. Itse sisäinen elämäkin tuntuu vähäpätöiseltä seikalta noiden muuttumattomien syvyyksien rinnalla. Ylpeiletkö sinä enkelin edessä siitä, ettet ole koskaan tehnyt vääryyttä, ja eikö ole olemassa mitään alempaa viattomuutta? Kun Jeesus Kapernaumissa lukee halvatun ympärillä seisovien fariseusten huonot ajatukset, niin oletko varma, että hän samalla silmäyksellä ja yht'aikaa arvostelee ja tuomitsee myös heidän sielunsa, ja ettei hän noiden ajatusten tuolla puolen huomaa kirkkautta, ehkäpä muuttumatonta kirkkautta? Ja olisiko hän Jumala, jos hänen tuomionsa olisi peruuttamaton? Mutta miksi hän puhuu siten kuin pysähtyisi hän ulkonaiseen? Jättäisikö alhaisin ajatus tai jaloin aate mitään merkkiä timantin akseliin? Mikäpä Jumala, jos hän todella asuu korkeudessa, voisi olla hymyilemättä meidän suurimmille virheillemme, aivan kuin hymyillään matolla leikkivälle koiranpennulle? ja mikä olisi sellainen Jumala, joka ei hymyilisi? Luuletko että sinä, jos olet todella puhdistunut, enää pitäisit vaivaa maksavana varjella koossaolevien enkelien katseilta niitä pikku syitäsi, jotka ovat saattaneet sinut suuriin tekoihisi? Ja kumminkin: kuinka moni kohta meissä voi murtua jumalien katseiden alla, kun he istuvat vuorella? Varmaan niitä murtuvia kohtia on useampi kuin yksi, ja meidän sielumme tietää kyllä hyvin, että sitä odottaa tilinteko. Se elää vaiteliaana suuren tuomarin käden alla, ja tuomarin tuomiot pysyvät meiltä tutkimattomina. Mutta millainen on tuo tilinteko? Mikä siveyssääntö voi sen sanoa? Onko olemassa salainen siveyssääntö, joka vallitsee etäisemmillä aloilla, kuin meidän ajatuksemme, ja joku keskeinen taivaankappale, jonka voimattomia kiertotähtiä vain ovat meidän salaisimmat halummekin? Onko meidän olemuksemme keskuksessa läpinäkyvä puu, jonka katoovaisia kukkia ja versoja vain ovat kaikki meidän tekomme ja kaikki meidän hyveemme? Perimmiltä periltään emme tiedä, mitä pahaa meidän sielumme voi tehdä, ja mistä meidän pitäisi punastua joutuessamme ylivoimaisen älyn tai toisen sielun eteen. Ja kumminkin: kuka meistä tuntisi olevansa puhdas, ja kuka ei pelkäisi tuomaria? Ja mikä sielu ei kavahtaisi toista sielua?
* * * * *
Tässä kohden emme enää liiku elimellisen emmekä sielullisen elämän tutuissa laaksoissa. Saavumme kolmannen piirin, jumalaisen salaelämän, oville. Vain horjahdellen astumme niiden kynnysten yli. Ja kun olemme yli päässeet, niin missä ovatkaan kaikki varmuudet? Missä piilevätkään ne ihanat lait, joita vastaan me alati rikomme, ehkä niinkin, ettei omatuntomme sitä aavista, vaikka sielu tietäisikin? Ja mistä johtuikaan tuo salaperäisten rikkomusten varjo, joka joskus lankesi yli meidän elämämme, ja äkkiä teki sen niin kauhistavaksi elää? Mitkä ovat ne suuret hengen synnit, joita me voimme tehdä? Joudummeko häpeään sen vuoksi, että olemme taistelleet sieluamme vastaan, tai taisteleeko meidän sielumme näkymätöntä taistelua Jumalaa vastaan? Ja onko tuo taistelu niin perin äänetöntä, ettei yksikään huokaus tunkeudu väliseinäin läpi? Onko hetkiä joina voimme kuulla tuota kuningatarta, jonka huulet aina ovat kiinni puristetut? Hän ei milloinkaan riko vaitioloaan pinnallisten tapausten yhteydessä, mutta eikö ole sellaisiakin tuskin havaittavia tapauksia, jotka koskettavat ikuisia syviä voimia? Tuossa yksi kuolee, toinen katselee tänne päin, ja tuo tuolla itkee; tuossa muuan lähestyy sinua ensi kerran, tuossa menee vihollisesi; ehkäpä kuningatar sillä hetkellä kuiskaa jotakin? Entä jos tarkkaisit hänen kuiskaustaan silloin kun et enää rakasta sitä ystävääsi, jolle nyt hymyilet? Mutta kaikki tuo ei ole vielä mitään, se ei vielä saavuta edes syvyyden ulommaista valokehää. Näistä asioista ei voi puhua, ollaan vielä liian yksinään. "Tätä nykyä liikahtelee sielu vain siellä täällä", sanoo Novalis. "Milloin pääsneekään se täysin liikkumaan ja milloin herää ihmiskunnan joukkotajunta?" Vain sillä ehdolla saavat jotkut tietää jotakin. On kärsivällisesti odotettava, kunnes tuo korkeampi tietoisuus vähitellen herää. Silloin voi ehkä tulla joku, jonka onnistuu tulkita se, mitä me kaikki tunnemme, sillä puolella sieluamme, jota voisi verrata kuun taustaan, jota ei kukaan mailman alusta asti ole nähnyt.