XI.
NÄKYMÄTÖN HYVYYS.
Viisas mies, jonka sattumalta olin tavannut suuren valtameren kuuluvissa, sanoi minulle eräänä iltana: On muuan asia, jota ei huomata ja jota ei kukaan näytä ottavan lukuun; ja kumminkin se luullakseni on yksi niitä voimia, jotka pitävät yllä olentoja. Ne jumalat, joista me olemme syntyneet, ilmaisevat meissä itsensä tuhansilla eri tavoilla; mutta niiden ikuisen elämän ehkä puhtain tunnus on tuo salainen hyvyys, johon ei ole kiinnitetty huomiota ja josta kukaan ei ole puhunut kyllin suoraan. Ei kenkään tiedä mistä se on lähtöisin. Se vaan tulee ja hymyilee meidän sielujemme ovilla; ja ne joille se hymyilee syvimmin ja tiheimmin voivat, jos tahtovat, täyttää kärsimyksillä meidän päivämme ja yömme, ja sittenkään me emme voi olla heitä rakastamatta…
Syy ei ole tästä maailmasta, ja kumminkin se liittyy useimpiin meidän toimiimme. Se ei huoli edes näyttäytyä katseessa tai kyynelessä. Päinvastoin se joistakin arvaamattomista syistä aina pysyy kätkössä. On kuin se pelkäisi voimansa käyttämistä. Se tietää, että sen tahdottominkin liike luo sen ympärille kuolemattomia seikkoja; ja me olemme kitsaita, kun on kysymys kuolemattomista seikoista. Minkä tähden me niin pelkäämmekin ammentaa siitä taivaasta, joka meissä on? Me emme uskalla toimia sen Jumalan mukaisesti, joka meitä pitää elävinä. Me säikymme kaikkea, mitä jokin liike tai sana ei kykene selittämään; ja me suljemme silmämme kaikelta mitä vasten tahtoamme teemme siinä valtakunnassa, jossa kaikki selittelyt ovat tarpeettomia. Mistä johtuukin että ihmisten jumalallisuus on niin arkaa? Voisi sanoa, että mitä enemmän jokin sielun liike lähestyy jumalallista, sitä tarkemmin me yritämme peittää sitä lähimäistemme katseilta. Eikö ihminen olisi muuta kuin pelokas jumala? tai eikö meidän ole lupa eksyttää korkeampia voimia? Kaikessa mikä ei sisälly tähän ylen näkyväiseen maailmaan on samallaista hentoa nöyryyttä kuin taitamattomassa tytössä, jota äiti ei päästä sisälle silloin kun taloon tulee vieraita. Ja sen vuoksi ei meidän kätketty hyvyytemme vielä koskaan ole käynyt ulos meidän sielumme hiljaisista ovista. Se elää meissä niinkuin vanki, jonka on kielletty lähestymästä ristikkoa. Sen ei muuten tarvitsekaan sitä lähestyä. Riittää kun se vaan on siellä. Pyrkiköön se vaikka piiloonkin, niin heti kun se kohottaa päätään tai liikuttaa jotain kahleensa rengasta tai avaa kättänsä, valkenee vankihuone, ikkunat leviävät sisäisen kirkkauden paineesta, sanojen ja olentojen välille aukenee kuilu, joka on täynnä liehuvia enkeleitä, kaikki on hiljaa, katseet kääntyvät hetkeksi pois ja siinä kynnyksellä kaksi sielua syleilee toistaan kyynelsilmin…
Se ei ole mitään tähän maailmaan kuuluvaa, eivätkä mitkään kuvaukset sen suhteen auta mitään. Niillä jotka tahtovat minua ymmärtää, pitää itsellään olla sama tunnonherkkä kohta. Jollet eläissäsi koskaan ole kokenut omaa näkymätöntä hyvyyttäsi, niin pysähdy tähän, tämä ei hyödytä sinua. Mutta onko todella niitä, jotka eivät olisi tuota voimaa kokeneet, ja eivätkö pahimmatkin meistä joskus näkymättömästi ole olleet hyviä? En tiedä sanoa; on niin paljon olentoja tässä maailmassa, jotka eivät muuta mieti kuin miten masentaisivat sielunsa jumalallisuutta. Pienikin peräänantaminen saa kumminkin jumaluuden taas elpymään, eivätkä ilkeimmätkään aina jaksa pitää puoliaan. Ja sen vuoksi varmaan niin monet ilkiöt ovat hyviä vaikkei sitä päästä näkemään, kun taas monet pyhimykset eivät näkymättömissä olekaan hyviä…
Minä olen useamman kuin yhden kerran aiheuttanut kärsimystä, jatkoi hän, kuten jokainen olento luo kärsimystä ympärilleen. Minä olen tuottanut kärsimystä sen tähden, että me olemme maailmassa, missä kaikki on sidottu toiseensa näkymättömillä siteillä, maailmassa, missä kukaan ei ole yksin; ja kuinka usein särkeekään hyvyyden tai rakkauden lempein liike niin paljon viattomuutta meidän läheisyydessämme! — Olen vielä tuottanut kärsimyksiä siitäkin syystä, että parhaimmat ja hellimmätkin ihmiset joskus tuntevat tarvetta toisten tuskista löytämään jonkin osan omaa olemustaan. Löytyy todella semmoisia siemeniä, jotka itävät meidän sielussamme vain niiden kyynelten kasteessa, jotka vuodatetaan meidän tähtemme; ja kumminkin niistä siemenistä kasvaa hyviä kukkia ja terveellisiä hedelmiä. Minkä sille voi? Se on laki, jota me emme ole laatineet, ja minä en tiedä, uskaltaisinko minä rakastaakaan semmoista ihmistä, joka ei koskaan olisi tuottanut toiselle kyyneliä. Sangen usein ne, jotka ovat enimmän rakastaneet, myös ovat aiheuttaneet enimmän kärsimystä, sillä jokin lempeä ja arka julmuus on tavallisesti rakkauden levoton sisar ja seuralainen. Rakkaus etsii kaikkialta rakkauden todisteita, ja kukapa ei olisi taipuvainen näkemään kaikkein ensimäisiä sellaisia todisteita rakastetun kyynelissä?
Ei kuolemakaan riittäisi tyynnyttämään rakastajaa, jos hän uskaltaisi kuunnella rakkauden vaatimuksia; sillä kuoleman hetki tuntuu aivan liian lyhyeltä tuolle rakkauden sisäiselle julmuudelle. Kuoleman tuolle puolen mahtuu vielä kokonainen epäilysten meri; ja ne jotka kuolevat yhdessä, eivät ehkä kuolekaan ilman levottomuutta. Tässä on kyynelten juostava pitkään ja verkallensa. Tuska on rakkauden ensimäinen ravinto, ja jokainen rakkaus, jota ei kertaakaan ole ravittu puhtaalla tuskalla, kuolee pois niinkuin äskensyntynyt lapsi, jota yritetään ravita aikuisten tapaan. Rakastatko sinä samalla lailla sitä joka aina saa sinut hymyilemään, kuin sitä joka joskus saa sinut itkemään? Ah, rakkauden täytyy saada itkeä, ja sangen usein juuri nyyhkytysten hetkinä taotaan ja karaistaan rakkauden siteet koko elämän iäksi…
Niin olen aiheuttanut kärsimystä sentähden, että rakastin — puhui hän edelleen — ja myös olen aiheuttanut sitä sentähden, että en enää rakastanut. Mutta mikä ero onkaan noiden kaksien eri kärsimysten välillä! Yhtäällä koetellun rakkauden verkkaiset kyyneleet, jotka omissa syvyyksissään näyttivät olevan tietoisia siitä, että ne meidän yhtyneissä sieluissamme kostuttivat joitakin sanoin selittämättömiä seikkoja; toisaalla taas nuo poloiset kyyneleet, jotka puolestaan tiesivät valuvansa yksinäisinä erämaahan. Mutta juuri semmoisina hetkinä, kun sielu todella on pelkkänä korvana tai pikemminkin pelkkänä sieluna, olen minä saanut tuta sen näkymättömän hyvyyden voiman, joka osaa sammuvan rakkauden onnettomiin kyyneliin luoda syttyvän rakkauden jumalallista hohdetta. Etkö koskaan ole kokenut semmoista synkkää iltaa, kun masentuneet suudelmat eivät enää jaksa hymyillä ja sielu vihdoinkin huomaa pettyneensä? Sanat saattoivat vain suurella vaivalla tulla kuuluville lopullisen eronhetken viileässä ilmassa; sinä hankit juuri ainiaaksi poistumaan ja melkein elottomat kädet ojentuivat peruuttamattoman lähdön hyvästelyyn, kun sielu yhtäkkiä värähti käsittämättömällä tavalla. Samassa heräsi kumppaninkin sielu olemisen huipuilla, jotakin syntyi paljon korkeammalla kuin oli väsyneiden rakastajien rakkaus, ja loitotkoot ruumiit toisistaan miten kauas tahansa, niin sielut eivät silleen enää unohda, että ne hetkisen saivat katsella toisiaan vuorten yli, joita ne eivät ennen olleet nähneet, ja että ne silmänräpäyksen ajan olivat hyviä sellaisesta hyvyydestä, jota ne eivät vielä tunteneet…
Mitä sitten on tuo salaperäinen liikunto, josta tässä olen puhunut vain rakkauden toten, mutta joka voi ilmetä elämän pienimmissäkin sattumuksissa. Onko se jotakin pyhää uhrautumista tai sisäistä syleilyä, syvää tarvetta esiintyä sieluna sielua kohtaan, liikuttavaa tunnetta toisen yhtäläisen elämän näkymättömästä läsnäolosta? Onko se samaa kuin kaikki se ihanuus ja suruvoittoisuus mikä sisältyy itse elämän ilmiöön, sen yhden ja jakamattoman elämän tuntua, joka semmoisina hetkinä huuhtelee koko meidän olemustamme? — Minä en sitä tiedä; mutta niinä hetkinä ihminen todellakin tajuaa, että jossain on jokin tuntematon voima; että me kuulumme jonkin semmoisen Jumalan aartehistoon, joka rakastaa kaikkea; ettei pieninkään sen Jumalan liikahdus huku huomaamattomiin; ja että lopultakin ollaan semmoisten seikkain aloilla, jotka eivät petä…
On kyllä totta, ettemme me kapalon ja haudan välillä kertaakaan poistu noilta sanotuilta aloilta, mutta me harhailemme Jumalassa niinkuin unissakävijät tai niinkuin sokeat, jotka kiihkeästi etsivät samaa temppeliä, jossa juuri ovat. Me vaan elämme elämäämme, mies miestä, sielu sielua vastaan ja yötä päivää me olemme aseissa. Me emme näe toisiamme, emme kosketa toisiamme. Emme näe muuta kuin kilpiä ja kypäreitä, emme kosketa muuta kuin pronssia ja rautaa. Mutta kun joku taivaallinen sattumus hetkeksi saa aseet vaipumaan, niin eikö näykin aina kypärän alta kyyneleitä ja kilven takaa lapsen heikkoa hymyä, ja eikö vivahda siinä jokin uusi totuus?
Hän vaipui ajatuksiin; sitten hän jatkoi surullisempaan sävyyn:
Eräs nainen — luullakseni mainitsin siitä äsken — eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä — sillä vaikka ihminen kuinka varoisi, niin levittää hän sittenkin tietämättään kärsimystä ympärilleen — eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä, paljasti minulle eräänä iltana tuon näkymättömän hyvyyden kaikkivaltiaan voiman. Ihmisen täytyy olla kärsinyt, ennenkuin hänestä tulee hyvä, mutta hänen täytyy ehkä tuottaa kärsimystä toiselle, ennen kuin hänestä tulee parempi. Sen sain kokea sinä iltana. Minä tajusin, että olin yksinäni saapunut siihen suudelmien surulliseen vaiheeseen, kun jo tuntee itse liikkuvansa matalissa majoissa vaikka rakastettu vielä viivyttelee menneitten alkuaikojen palatseissa. Se rakkaus, josta ihmiset puhuvat, hankki jo meiltä kuolemaan niinkuin lapsi, jonka on tavannut säälimätön ja selittämätön tauti. Me emme sanoneet toisillemme mitään. Enkä minä voisi enää edes muistaa, mitä minä ajattelin tuona vakavana hetkenä. Epäilemättä ajattelin jotakin mitätöntä. Ehkä äsken tapaamiani kasvoja tai aution rantakadun lepattavaa lyhdynvaloa. Ja kuitenkin kaikki tapahtui tuhatta vertaa puhtaammassa ja tuhatta vertaa korkeammassa valaistuksessa, kuin jos mukana olisivat toimineet kaikki ne säälin ja rakkauden voimat, jotka ajatuksissani ja sydämessäni ovat minun käskettävinäni. Me erosimme mitään puhumatta, mutta samalla me hyvin ymmärsimme toinen toisemme sanoin tulkitsemattoman ajatuksen. Me tiedämme nyt, että on syntynyt uusi rakkaus, joka ei enää kaipaa tavallisen rakkauden lauseparsia, huomaavaisuuksia eikä hymyilyjä. Me me ole silleen toisiamme tavanneet emmekä ehkä tapaakaan vuosisatoihin. "Epäilemättä on meidän paljon unohdettava ja paljon uutta opittava niissä maailmoissa, joiden läpi meidän on käytävä" ennenkuin jälleen tapaamme toisemme samassa sielunliikunnossa kuin tuona iltana; mutta meillä on aikaa odottaa…
Siitä päivästä alkaen olen minä kaikkialla, synkimpinäkin hetkinä, kunnioittavasti suhtautunut tuon ihmeellisen voiman hyväätekevään läsnäoloon. Kun vaan yhden ainoankin kerran on selvästi tullut sen näkemään, niin ei sen kasvoja enää pääse välttämään. Sen hymyä voi havaita synkimmän vihan onkaloissa ja katkerimpain kyynelten pohjalla. Ja kumminkaan emme näe sitä ruumiillisin silmin. Heti kun se ilmenee ulkonaisena tekona, niin sen luonto muuttuu, ja me joudumme samassa pois sielunmukaisen totuuden piiristä johonkin ihmismäisen valheen piiriin. Sellainen hyvyys ja sellainen rakkaus, jotka eivät ole tiedotonta, eivät tee mitään vaikutusta sieluihin, sillä ne ovat poistuneet omalta elämisalueeltaan. Mutta niinkauan kun ne pysyvät sokeina, voivat ne järkyttää itse Kohtaloa. Minä tiedän monia ihmisiä, jotka ovat tehneet kaikkinaisia hyvyyden ja laupeuden töitä, eivätkä kumminkaan ole niillä ainoatakaan sielua liikuttaneet; ja taas tiedän toisia, joiden koko elämä näytti olevan valhetta ja vääryyttä, ja kumminkaan eivät sielut heitä säikkyneet eikä herännyt hetkenkään epäilystä siitä, että he olivat hyviä. Eikä siinä kyllin. Kun sinun hyvyydestäsi ja rakkaudentöistäsi vaan kerrotaankin semmoisille, jotka eivät ollenkaan sinua tunne, niin he heti epäilevät jotain, eikä paraskaan vakuuttelu liikuta heidän syvintään, jollei sinun hyvyytesi ole ollut tuota näkymätöntä laatua. On kuin jossain olisi semmoinen paikka, missä kaikki punnitaan henkien läsnäollessa, tai jossain yön tuolla puolen semmoinen varmuuksien keskuslähde, jonne sielujen äänetön lauma joka aamu saapuu juomaan.
Ehkei vielä ollenkaan tiedetä, mitä rakastaminen todella merkitsee. Monien ihmisten elämä sisältää rakkautta, josta he eivät tiedä mitään. Sellainen rakastaminen ei ole vain sitä, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se että tunnetaan sääliä, että vilpittömästi uhraudutaan, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se on tuhannesti syvempää kuin suloisimmat, luontevimmat, voimakkaimmat inhimilliset sanat voivat saavuttaa. Joskus tekisi mieli sanoa, että se on salainen mutta erittäin tehokas ja selvä muisto suuresta alku-yhteydestä. Siinä rakkaudessa piilee voima, jota ei mikään voi vastustaa. Kukapa ei — jos tutkistelee niitä tietämyksiään joihin tavallisesti ei huomiota kiinnitetä — kukapa ei sisimmästään löytäisi muistoja tuon voiman joistakin ihmeellisistä vaikutuksista? Kukapa ei olisi kokenut, kuinka joskus, ihan mitättömänkin ihmisen läsnäollessa yhtäkkiä tulee esille jotakin, jota ei kukaan ole esille kutsunut? Onko se sielu tai ehkä elämä, joka silloin käännähtää niinkuin unesta heräävä? Sitä en tiedä. Ettekä te itsekään sitä tienneet eikä kukaan siitä puhunutkaan. Mutta te ette eronneet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Sellainen rakastaminen on sielun mukaista rakastamista, eikä ole semmoista sielua, joka ei siihen rakkauteen vastaisi. Sillä ihmissielulla on vuosisatainen nälkä, sitä ei tarvitse kahdesti käskeä hää-aterialle.
Kaikki meidän veljiemme sielut leijuvat lakkaamatta meidän ympärillämme etsien suudelman tilaisuutta ja odottaen vain saavansa merkin. Mutta kuinka paljon onkaan niitä olentoja, jotka eivät eläissään ole uskaltaneet sitä merkkiä antaa! Koko meidän olemisemme onnettomuus on siinä, että me elämme niin syrjässä sielustamme ja pelkäämme sen pienempiäkin liikuntoja. Jos me sallisimme sen siellä äänettömässä valossaan avoimesti hymyillä, niin olisi meidän elämämme jo ijäisyyselämää. Riittää kun hetkisen harkitsemme mitä se saa aikaan niinä kalleina minutteina, joina me unohdamme vartioida sitä niinkuin mielipuolta: esimerkiksi rakkaudessa, jossa me joskus päästämme sen ulkonaisen elämän ristikoille asti. Ja eikö alkeellisen totuuden mukaan kaikkien olentojen pitäisi meidän kasvojemme edessä olla samalla lailla kuin rakastaja on rakastettunsa kasvojen edessä?
Tämä näkymätön ja jumalallinen hyvyys, josta nyt olen puhunut vain senvuoksi, että se on varmimpia ja läheisimpiä merkkejä meidän sielumme taukoomattomasta toiminnasta, se jalostaa tietämättään pysyväisesti kaiken, mitä se joutuu koskettamaan. Kaikki, jotka syyttävät jotakuta olentoa pahuudesta, syventykööt omaan itseensä ja kysykööt, ovatko he koskaan olleet hyviä tuon olennon läheisyydessä. Minä puolestani en ole tavannut ketään, joka ei olisi tullut minua paremmaksi heti samalla hetkellä kun hänen läheisyydessään olen tuntenut näkymättömän hyvyyteni heräävän. Olkaa vaan syvintänne myöten hyviä ja te saatte nähdä, kuinka teidän lähimäisenne tulevat yhtä syvästi hyviksi. Ei mikään ole niin tarkka vastaamaan hyvyyden salaiseen huudahdukseen kuin toisen hyvyyden salainen huudahdus. Kun sinun näkymätön hyvyytesi toimii, niin kaikki, jotka sinua lähestyvät, tekevät tietämättään sellaista, mitä eivät tekisi jonkun toisen läheisyydessä. Siinä vaikuttaa jokin voima, jolla ei ole nimeä, jokin henkinen kilpa, jota ei voi vastustaa. Voisi sanoa, että juuri tässä on meidän sielujemme herkin kohta; sillä niitä on sieluja, jotka näyttävät unohtaneen olemassaolonsa ja luopuneen kaikesta mikä ylentää; mutta kun ne tapaavat toisensa tässä kohden, niin ne taas kiinnostuvat; ja salaisen hyvyyden jumalaisilla kentillä ei kaikkein mitättöminkään sielu joudu tappiolle.
Ja kuitenkin on mahdollista, ettei mikään muutu siinä elämässä, jota silmin nähdään. Mutta tämä yksinkö on tärkeätä ja onko meidän olemassaolomme sidottu vain tekoihin, joita voimme käsin koskettaa niinkuin maantien kiviä? Jos teet itsellesi tuon kysymyksen, jonka on sanottu kuuluvan ihmisen jokailtaiseksi tehtäväksi: "Mitä kuolematonta olet tänään tehnyt?" — niin onko vastaus silloin ensi kädessä etsittävissä sellaisten seikkain parista, joita voidaan tarkalleen laskea, punnita ja mitata? Olet ehkä vuodattanut ihmeellisiä kyyneleitä, täyttänyt jonkun sydämen aavistamattomilla varmuuksilla tai hankkinut ikuisen elämän jollekin sielulle kenenkään sitä havaitsematta, itsesikään tietämättä. Mahdollista on että koettelemuksen hetkellä kaikki romahtaa ja että tämäkin hyvyys väistyy pienintä pelkoa. Mutta se ei mitään merkitse. Jotain jumalallista on tapahtunut ja sinun Jumalasi on jossain ehkä hymyillyt. Eikö lienekin elämän korkein määrä saada selittämätön sillä tavoin meissä uudesti syntymään: ja tiedämmekö mitä me lisäämme itseemme silloin, kun herätämme hitusen sitä käsittämätöntä, jota uinuu joka käänteessä? Tässä olet herättänyt rakkauden, joka ei silleen enää nuku. Sielu, jota sinun sielusi on katsellut ja joka sinun kanssasi kenenkään näkemättä on vuodattanut juhlallisen ilon pyhiä kyyneleitä, se sielu ei kärsimystensä kuluessa kanna sinulle vihaa. Sillä ei ole edes mitään anteeksiannon tarvetta. Se on niin varma jostakin, tietämättömästä jostakin, ettei mikään siitä puolin voi hävittää eikä kalventaa sen sisäistä hymyä; sillä mikään ei voi erottaa kahta sielua, jotka lyhyenkin hetken ajan "ovat yhdessä olleet hyviä".