XIII.
SISÄINEN KAUNEUS.
Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.
Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto. Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa eroitus. Tarkatkaa kaikkein tavallisimpia ihmisiä silloin, kun joku kauneuden pilkahdus osuu heidän hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti kun he huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimäisenä huolenaan olevan saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on kumminkin yksin ollessaan useammin kuin yhden kerran elänyt sielunsa mukaisesti. On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin heistä on välttämättömyyden pakosta kuullut "säveliä jotka saapuivat Kirkkauden ja Kauhistuksen etäisestä maasta", ja on osannut monena hiljaisena iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään meri! Mutta kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden hekumaa. Heidät valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä enemmän heitä on sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he pelkäävät hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin perin totta, että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta tehnyt jonkun sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä anteeksi esittäen puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä alhaiselta tasolta, jolla heidän kokoontumisensa tapahtuu. Mutta katso: on sanottu joku jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän alkulähteet. Joku sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena kuin se on rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön tähtien alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai hymyä. Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen ihastus on jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä vankeutensa syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut kaltaisekseen. Ne elpyvät yhtäkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen ilmapiiriinsä; ja jos sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä kuulisit, siitä olen varma, kuinka niiden siivet havisevat suosiota siinä ihanan kirkkauden maassa, jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko, että jos sellainen sana sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut rohkaistuisivat ja ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista sanaa ei edes tarvitse uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja se jättää sangen syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan sanonut, on siitä lähtien sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä läsnäolo luo jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin on tapahtunut jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä.
Alhaisilla asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt sielut tietävät, että niillä on paikka minne paeta…
Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli… Muita kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri sen vuoksi jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne, jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö silloin sen luo, joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä?
Tai menetkö sen luo, joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa taikka vain puhdasta pyrkimystä. Ehkä kuulut niihin, jotka hänen tekonsa hyväksyivätkin; mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun ovellesi kolkuttaa, käännyt sinä toisen puoleen, sen joka on osannut nöyrtyä ja rakastaa. Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut tuomionsa; ja se hiljainen ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä taas pinnalle, opastamaan sinua jonkun sisaren luo, joka on enemmän sinua kuin koko sinun oma itsesi, sillä hän on ollut lähempänä kauneutta.
Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään — riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta. Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy "alkaa". Miksi ei uskalleta ruveta siksi joka "alkaa"? Kaikki toiset odottavat meidän ympärillämme malttamattomina, niin kuin pienet lapset satulinnan edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista, mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat että joku suuri tulisi avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.
Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat, etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. He "ovat alkaneet". Kun he itse ovat ensin olleet kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitäviin kauneuden, kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.
On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään meidän olemuksemme hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran: "Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut minuun jotain suurta." Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi ja se on, kun sitä on pakoitettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi, sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja sen vuoksi nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle. Jos tällä hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä iltana vaan olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vaan olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita. Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule että se lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin, joka torjuu vastauksen luotaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä. Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin timantti ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän, ottaa sen pois ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain sen vuoksi, ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sen tähden, että kuulut laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne jotka häntä rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden olemassaolon ehtona että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä päivänä: "En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai yhtäkaikkista vastausta." Ja minä huomasin, että tuolla olennolla, jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti, aktivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin, onko elämä kurjaa vai jumalallista?
Jos voisi päästä asioiden ytimeen, voisi hyvinkin tulla huomaamaan, että muutamien kauniiden sielujen valta juuri pitääkin toisia hengissä. Eikö juuri se käsitys, minkä itse kukin itselleen muodostaa muutamista valituista olennoista, olekin ainoa elävä ja vaikuttava siveysoppi? Mutta mikä on tuossa käsityksessä valitun ja valitsevan sielun osuus? Eikö se kaikki sekoitu hyvin salaperäisellä tavalla, ja eikö tuo ihanteellinen siveysoppi tunkeudu syvyyksiin, joita ei kauneimpienkaan kirjojen siveysoppi koskaan jaksa saavuttaa? Siinä on vaikutusvalta, joka ulottuu niin laajalle, että sen rajoja on vaikea määritellä, ja voimanlähde, josta kaikki käymme monta kertaa päivässä janoamme sammuttamassa. Eikö pettymys niiden olentojen suhteen, joita olet pitänyt täydellisinä ja joita kauneuden valtakunnassa olet rakastanut, eikö pettymys heidän suhteensa heti vähennä uskoasi käsitteiden suuruuteen yleensä ja ihastustasi niihin?
Ja toisaalta uskon, ettei mikään maan päällä kaunista sielua niin luonnollisesti ja niin huomiota herättämättä kuin tieto siitä, että jossain lähistöllä on puhdas ja kaunis olento, jota sielu voi rakastaa ilman sivuajatuksia. Kun sielu todella on lähestynyt semmoista olentoa, lakkaa kauneus olemasta pelkkä kuollut esine, jota vain vieraille joskus näytetään; se muuttuu äkkiä valtavaksi elinvoimaksi, jonka vaikutus on niin luonnollinen, ettei sitä mikään voi vastustaa. Sen tähden sitä on ajateltava; ihminen ei ole yksin; hyvien on oltava valveilla.
Puhuttuaan viidennen Enneadinsa VIII kirjassa "älyllisestä — s.o. jumalallisesta — kauneudesta" lopettaa Plotinos seuraavasti: "Mitä meihin tulee, olemme kauniita, kun pysymme itsellemme uskollisina ja rumia kun vajoomme omaa luontoamme alemmaksi. Olemme kauniita vielä kun tunnemme itsemme ja rumia, kun emme tunne itseämme." Mutta tällöin emme saa unohtaa, että olemme joutuneet korkeuksiin, joissa itsemme tuntemattomuus ei ole ihan samaa kuin ettemme tiedä mitä meissä tapahtuu, milloin olemme rakastuneita tai mustasukkaisia, kainoja tai kateita, onnellisia tai onnettomia. Ellei siellä tunne itseään, ei myös tunne sitä jumalallista, mitä ihmisissä tapahtuu. Olemme rumia kun etenemme niistä jumalista, jotka asuvat meissä, ja me kaunistumme sikäli kuin opimme ne tuntemaan. Emme kuitenkaan löydä mitään jumalallista toisissa, ennenkuin olemme heille osoittaneet jumalallisen itsessämme. Yhden jumalista on annettava toisille merkki ja kaikki jumalat vastaavat pienimpäänkin viittaukseen. Ei voi liian usein todistaa, että tarvitaan vain aivan pienoinen rako, josta taivaallinen kirkkaus tunkeutuu sieluun ja saa sen lähteet pulppuamaan. Kaikki maljat ojentuvat tuntematonta lähdettä kohden, ja me olemme joutuneet paikkaan, jossa on vain kauniita ajatuksia.
Jos voisi enkeliltä kysyä mitä meidän sielumme tekevät pimeydessä, vastaisi se varmaankin, vuosikausia katseltuaan kauas ohi sen, mitä se ihmisten silmissä näyttää tekevän: "Ne muuttavat kauneudeksi kaikki pikku seikat mitä niille annetaan." Ihmissielu on todellakin harvinaisen rohkea! Se tyytyy koko yön työskentelemään siinä pimeydessä, johon useimmat meistä sen hylkäävät ja jossa sitä ei kukaan puhuttele. Siellä se tekee voitavansa valittamatta, koettaen niistä kivistä, joita sinne heitetään, löytää niissä ehkä piilevän ikuisen valon siemenen. Ja kesken työtänsä se odottaa hetkeä, jolloin voisi näyttää vaivalla kokoamansa aarteet siskolle, jota enin rakastaa tai joka sattumalta on lähimpänä. Mutta on miljoonia elämäntapauksia, joissa ei mikään sisko saavu luo ja joissa elämä on tehnyt sielun niin araksi, että se kulkee tietänsä sanatonna ja saamatta kertaakaan koristautua yksinkertaisen kruununsa vaatimattomilla helyillä.
Ja kaikesta huolimatta se näkymättömässä taivaassaan valvoo kaikkea. Se varoittaa, rakastaa, ihailee, vetää puoleensa ja työntää luotaan. Jokainen uusi tapaus saa sen nousemaan pinnalle odottamaan, että se jälleen syöstäisiin alas, koska sitä pidetään vaivaloisena ja hupsuna. Se harhailee kuin Kassandra Atridien pylvästöissä. Siellä se lakkaamatta lausuu sanoja, joiden totuuskin on vain pimeyttä ja joita ei kukaan kuule. Jos kohotamme katseemme, odottaa se päivän sädettä tai tähden tuiketta, muodostaakseen siitä ajatuksen tai ainakin itsetiedottoman ja puhtaan pyrkimyksen. Ja elleivät silmämme mitään kerro, osaa sielu muuttaa poloisen pettymyksensä joksikin sanoin kuvaamattomaksi, jonka se kätkee kuolemaan saakka. Jos rakastamme, niin se juopuu valosta suljetun oven takana, eikä odotellessaankaan kadota yhtään hetkeä; ja valo, joka raoista tunkeutuu, tulee sille hyvyydeksi, kauneudeksi tai totuudeksi. Mutta ellei porttia avata, ja (monessako elämässä sitä avataan?) palaa sielu vankilaansa ja sen murheesta muodostuu ehkä totuus, joka on kaikkia muita ylevämpi, sillä tämä on käsittämättömien muutosten valtakunta; eikä sekään, mikä ei ole syntynyt oven tällä puolella, joudu silti hukkaan, vaikkei se pääsekään yhtymään tähän elämään…
Sanoin äsken, että sielu muuttaa kauneudeksi kaikki saamansa pikkuseikat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä selvemmältä tuntuu, ettei sillä suorastaan ole muuta olemisen oikeutustakaan ja että koko sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaan häiritsisi sielumme uutteraa askartelua! Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet, joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vaan jonkun vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin voimiin, jotain lähteensilmää "toisesta maailmasta", josta voit sen ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.
"Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme", sanoo Emerson, "joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme syvimmästä taivaan korkeuteen". Tämä on syvempi totuus kuin Emerson ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.
Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi, ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla on kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä: onnettomimmilla ja köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole vaikea päästä niiden joukkoon, "joiden silmät näkevät kukkien peittämän maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin", ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden suuri ihmeellinen pääjohde.
Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa. Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään, sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä kohoamaan korkeuksiin, joilta eivät voi pudota ja joilta ruma teko putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin lähtöäänkin eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine aarteilleen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien valossa. Kun siten rakastaa, ei eroita toisistaan kauneutta, joka muuttuu rakkaudeksi, ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä tiedä, missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa. Kun siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat meidät haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa samaa sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin angelus unicus, enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten rakastaa, huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä enkelissä, joka kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. — Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä kauniiksi kuin vapautettu sielu. "Ellet sen liikutuksen valtaamana, minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää", sanoo näistä puhuessaan Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt lähimmäksi jumaluutta, "ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta kauneudesta…"