I.
Tulemme nyt siihen jälkielämään, jossa säilyy nykyinen tietoisuutemme. Olen käsitellyt tätä kysymystä tutkielmassani Kuolemattomuudesta, josta toistan muutamia oleellisia kohtia, rajoittuen vahvistamaan niitä eräillä uusilla mietelmillä.
Mistä siis syntyy tuo tietoisuus minästä, joka tekee meistä jokaisesta maailmankaikkeuden keskipisteen, ainoan seikan, mikä ajassa ja avaruudessa on tärkeä? Rakentuuko se ruumiimme aistimuksista vai siitä riippumattomista ajatuksista? Olisiko ruumiillamme tietoisuutta itsestään ilman ajatuskykyämme, ja toiselta puolen, mitä olisi ajatuksemme ilman ruumistamme?
Me tunnemme ajatuksettomia ruumiita, mutta emme ajatuksia ilman ruumista. On melkein varmaa, että on olemassa äly, jolla ei ole mitään aistia, mitään elimistöä sitä luomassa tai ravitsemassa, mutta on mahdotonta kuvitella, että meidän älymme saattaisi olla näin olemassa, pysyen yhäti samanlaisena kuin se, joka ammensi aistimiskyvystämme kaiken sen, mikä sitä elähytti.
Tuo minä, sellaisena kuin sen käsitämme ajatellessamme sen häviön seurauksia, ei siis ole henkemme eikä ruumiimme, koska tunnustamme, että ne molemmat ovat aaltoja, jotka vierivät ja uudistuvat lakkaamatta. Onko se liikkumaton piste, joka ei saattaisi olla muotoa eikä sisällystä — nämä aina kehittyvät — eikä elämää, muodon ja sisällyksen alkusyytä ja tulosta? Meidän on todella mahdotonta käsittää tai määritellä sitä tai sanoa, missä sen paikka on. Kun tahtoo palata sen äärimmäisille lähteille, tapaa vain muistojakson, sarjan muuten sekavia ja vaihtelevia ajatuksia, jotka kiintyvät tuohon samaan elämiseen vaistoon, aistimistapojemme kokonaisuuden ja tietoisia tai tiedottomia ympäröivistä ilmiöistä johtuvia vastavaikutuksia.
Sanalla sanoen tämän sumusikermän kiintein kohta on muistimme, joka toiselta puolen näyttää perin ulkonaiselta apuominaisuudelta, kaikissa tapauksissa yhdeltä aivojemme hauraimpia kykyjä, sellaisia, jotka katoavat mitä pikimmin terveytemme hiukankin häiriytyessä.
"Juuri se", on eräs englantilainen runoilija hyvin sattuvasti sanonut, "mikä vaatii ikuisuutta äänekkäimmin, on se, mikä minussa häviää."