I.
Suunnatkaamme ajatuksemme siihen. Ongelma paisuu yli ihmisyyden ja käsittää kaikki. Mielestäni saattaa äärettömyyttä tarkastaa kahdelta, perin erilaiselta kannalta. Katselkaamme ensimäistä.
Olemme uppoutuneet maailmankaikkeuteen, jolla ei ole rajoja sen enempää ajassa kuin avaruudessakaan. Se ei voi kulkea eteenpäin eikä perääntyä. Sillä ei ole alkua. Se ei ole koskaan alkanut, niinkuin se ei milloinkaan lopu. Sen takana on yhtä monta myriadia vuotta kuin se niitä edessäänkin näkee. Se on ainaisista ajoista saakka päivien rajattomassa keskuksessa. Sillä ei voi olla päämäärää, sillä jos sellainen olisi, olisi se saavuttanut sen meitä edeltäneiden vuosien loppumattomuudessa. Muuten tuo päämäärä olisi sen ulkopuolella, ja jos äärettömyyden ulkopuolella olisi jotakin, rajoittaisi se sitä ja se lakkaisi olemasta ääretön.
Se ei kulje mitään kohti, sillä se olisi jo saapunut sinne. Siis kaikki, mitä maailmat sen helmassa tekevät, kaikki, mitä me itse siinä teemme, ei saata millään lailla siihen vaikuttaa. Kaikki, mitä se tulee tekemään, on se tehnyt. Kaikkea sitä, mitä se ei ole tehnyt, ei se voikaan tehdä. Jos sillä ei ole mitään ajatusta, ei se sellaista saakaan. Jos ajatus on, on se aina ollut korkeimmillaan ja pysyykin siinä liikkumatta, muuttumatta. Se on yhtä nuori kuin on ollut ja yhtä vanha kuin tulee olemaan. Se on jo menneisyydessä koetellut kaikki ponnistukset ja yritellyt kaikkea, mitä tulevaisuudessakin. Ja koska kaikki mahdolliset yhdistelmät ovat koetellut sen jälkeen, mitä emme voi sanoa edes alkuperäksi, niin ei näytä siltä, kuin se, mikä ei ole tapahtunut ikuisuudessa ennen syntymäämme, voisi tapahtua siinä, mikä seuraa kuolemaamme. Jollei se ole tullut tietoiseksi, ei se koskaan tule; jollei se tiedä, mitä haluaa, pysyy se toivottomasti tietämättömänä, tietäen kaikki tai ei mitään ja ollen yhtä lähellä loppuaan kuin alkuaankin.
Se on synkin ajatus, johon ihminen voi päästä. En luule, että siihen on tähän mennessä kylliksi syvennytty. Jos se todella olisi kumoamaton — ja voidaanpa väittää, että se on — jos siinä todella piilisi suuren arvoituksen äärimmäinen sana, olisi melkein mahdotonta elää sen varjossa. Ainoastaan varmuus siitä, että käsityksemme ajasta ja avaruudesta ovat pettäviä ja mielettömiä, voi valaista sitä kuilua, missä kaikki toivo häipyisi.