II.
Ennenkuin vastaamme näihin, meidän tulee valita maailmankaikkeutemme, sillä tietämättömyydellämme on valinnan vapaus. Kysymys koskee sitä, miltä kannalta meidän on katseltava äärettömyyttä. Tuleeko liikkumaton, muuttumaton iankaikkisuus, ikuisesti täydellinen ja kehityksensä huipulla oleva äärettömyys ja päämäärätön maailmankaikkeus olemaan se, joka järkemme täytyy käsittää ajatustemme äärimmäisellä rajalla? Uskommeko, että kuollessamme haihtuu äkkiä tuo liikkeen ja edistyksen harhaluulo, jonka näemme tämän elämämme pohjalta? Silloin on välttämätöntä, että viimeisen henkäyksemme hetkellä sulaudumme siihen, mitä paremman puutteessa nimitämme yleistietoisuudeksi. Jos päinvastoin uskomme kuoleman paljastavan meille, että harha ei piile aisteissamme, vaan järjessämme, ja jos eittämättömästi elävässä maailmassa, huolimatta syntymäämme edeltäneestä iankaikkisuudesta, ei ole kaikkea koettu, — että liike ja kehitys jatkuvat eivätkä koskaan pysähdy missään, täytyy meidän hyväksyä muuntunut tai kehittyvä tietoisuus. Molemmat näkökannat ovat perältään yhtä käsittämättömiä, mutta niitä saattaa puolustaa, ja vaikkapa niitä ei voikaan sovittaa yhteen, yhtyvät ne eräässä kohdassa, nimittäin siinä, että loppumaton tuska ja toivoton kärsimys ovat ikuisesti niistä kummastakin eristetyt.