III.
Tulemmeko olemaan siellä onnettomia? Emme juuri tunne olevamme rauhallisia ajatellessamme luonnon tapoja ja huomatessamme olevamme osana kaikkeudessa, joka ei vielä ole koonnut viisauttaan. Olemmehan tosin nähneet, että onni ja onnettomuus ovat olemassa vain suhteessa ruumiiseemme, ja että kadotettuamme kärsimyksen elimen emme enää kohtaa mitään tämän maan suruista.
Mutta siihen ei levottomuutemme vielä rajoitu, ja eikö ajatuksemme, jonka eteen kaikki entiset tuskamme ja huolemme pysähtyvät, eikö ajatuksemme kieriessään eristettynä maailmasta maailmaan, tuntematta itseään siinä tutkimattomassa, mikä toivottomasti hakee itseään, joudu tuntemaan sitä kauheaa kidutusta, josta olemme jo puhuneet, ja joka epäilemättä on äärimmäinen, mitä mielikuvitus voi siivellään hipaista?
Ja jos lopuksi ei olisi enää mitään jäljellä ruumiistamme ja sielustamme, niin jäisi kuitenkin aine ja henki (tai ainakin se ilmeisesti ainoa tarmo, jolle annamme tuon kaksinaisen nimen), jotka muodostivat niiden olemuksen ja joiden kohtalosta emme saa olla vähemmän välttämättä kuin omastamme. Sillä — toistakaamme se — kuolemamme jälkeen ovat kaikkeuden vaiheet meidän vaiheitamme. Älkäämme siis ajatelko: "Mitä siitä, siellähän meitä ei enää ole." Me olemme siellä mukana, koska kaikki joutuu sinne.