IV.
Mutta nykyiselle vähäpätöiselle ymmärryksellemmekin lienee järkemme ja aistimme äärettömyyksien ristiriita pikemmin vain näennäinen kuin todellinen. Sanoessamme, että maailmankaikkeudessa, joka on ollut iankaikkisesti olemassa, on jo kaikki koettu ja kaikki mahdolliset yhdistelmät tehty, — väittäessämme, ettei ole yhtään mahdollisuutta siihen, että äärettömässä tulevaisuudessa tapahtuisi se, mitä ei tapahtunut äärettömässä menneisyydessä, panee mielikuvituksemme ajan äärettömyyteen liian suurta painoa.
Itse asiassa tulee kaiken, mitä ikuisuus sisältää, olla yhtä ääretöntä kuin se aika, joka sillä on käytettävänään. Ja niitä sattumia, yhtymiä ja yhdistelmiä, joita se sisältää, ei ole käytetty loppuun siinä ikuisuudessa, joka on ollut ennen meitä, yhtä vähän kuin niin saattaisi tapahtua siinä, mikä meitä seuraa. Ajan äärettömyys ei ole avarampi kuin maailmankaikkeuden aineiston. Tapauksia, voimia, mahdollisuuksia, syitä, seurauksia, ilmiöitä, sekoituksia, yhdistelmiä, yhteensattumia, sopusointuja, yhtymiä, elämiä edustavat siellä lukemattomat numerot, jotka täyttävät kokonaan rajattoman, pohjattoman kuilun, missä ne hyörivät siitä saakka, mitä sanomme sen maailman aluksi, jolla ei ollut alkua, ja missä niitä mullistetaan aina sen maailman loppuun saakka, jolla ei ole loppua… Ei ole siis mitään huippukohtaa, ei liikkumatonta eikä muuttumatonta.
Todennäköistä on, että maailmankaikkeus etsii ja löytää itsensä joka päivä, ettei se ole päässyt täyteen tietoisuuteen eikä vielä oikein tiedä, mitä haluaa. On mahdollista, että sen äärettömyys vielä verhoaa sen ihannetta, ja samoin on mahdollista, että kokemukset ja sattumukset jatkuvat käsittämättömiin maailmoihin, joiden rinnalla kaikki ne, mitkä me näemme tähtikirkkaina öinä, ovat vain hyppysellinen kultatomua valtameren helmassa. Sanalla sanoen, jos toinen on totta, niin on samoin totta, että me itse tai se, mikä meistä jää — yhdentekevää kumpiko — hyödymme jonakin päivänä noista kokemuksista ja sattumuksista. Se, mitä ei vielä ole tapahtunut, saattaa tapahtua äkkiä; ja paras tila samoin kuin suurin viisaus, jotka tulevat sen tajuamaan ja osaamaan pitää siitä kiinni, ovat ehkä valmiina sävähtämään esiin olosuhteiden yhteentörmäyksestä. Ei olisi ollenkaan ihmeellistä, että maailmankaikkeuden tietoisuus muodostuakseen ei vielä olisi tavannut välttämättömien olosuhteiden apua, ja että ihmisajatus kannattaisi toista näistä ratkaisevista asianhaaroista.
Siinä on toivo. Niin pieneltä kuin ihminen ja hänen ajatuskykynsä näyttääkin, on hänellä tarkoin sama arvo kuin kaikkein mahtavimmilla voimilla, mitä hän osaa kuvitella, ottaen huomioon, ettei mikään ole suurta eikä pientä siinä, millä ei ole mittaa, ja vaikka ruumiimme tulisi yhtä avaraksi kuin kaikki maailmat, mitä silmämme havaitsevat, olisi sillä, maailmankaikkeuden kannalta, sama arvo kuin tänäänkin. Ehkä vain ajatuksella on äärettömyydessä se tila, jota vertailu ei supista mitättömiin.