V.
Mitä voisimme vastata, kuinka ajatuksemme ja katseemme tunkeutuisivat läpi äärettömän ja näkymättömän, me, jotka emme käsitä emmekä näe edes sitä, minkä avulla näemme, ja mikä on kaikkein ajatustemme lähde? Tosiaan, niinkuin on sattuvasti huomautettu, ihminen ei näe itse valoakaan. Hän näkee vain ainetta tai pikemmin sen suurten maailmoiden pienen osan, jonka hän tuntee aineen nimisenä, näkee sen valon koskettamana.
Hän näkee nuo mittaamattomat säteet, jotka halkovat taivaan avaruuksia, vasta silloin, kun ne pysäyttää joku esine, samanlainen kuin ne, joita hänen silmänsä on tottunut näkemään maan päällä. Muutoin koko avaruus, jossa on lukemattomia ja rajattoman voimakkaita aurinkoja, sen sijaan, että se olisi täydellisen pimeyden kuilu, joka hukuttaa ja sammuttaa sitä kauttaaltaan lävistävät valosoihdut, olisi vain suunnaton, sietämätön leimahdusten valtameri. Ja jollemme näekään valoa, luulemme ainakin tuntevamme joitakin sen viiruja ja heijastuksia, mutta emme tiedä mitään siitä, joka epäilemättä on kaikkeuden ainoa, oleellinen laki, nimittäin painolaista.
Mikä siis on tuo voima, kaikista valtavin ja vähimmin näkyvä, saavuttamaton, muodoton, väritön, lämmötön, ilman kiinteyttä, hajua ja ääntä, mutta niin kauhistuttavan väkevä, että se kannattaa ja liikuttaa avaruudessa kaikkia maailmoita, jotka näemme, ja niitäkin, joita emme koskaan saa nähdä? Nopeampana, hienompana, ajatustakin henkevämpänä se vallitsee siinä määrin kaikkea olemassaolevaa, äärettömän pienestä äärettömän suureen, ettei maapallollamme ole hiekkajyvää, ei suonissamme veripisaraa, joka ei sen läpitunkemana, muokkaamana, elähyttämänä vaikuttaisi joka hetki sen äärimmäisenkin aurinkokunnan kaukaisimpaan tähteen, jonka koetamme kuvitella olevan mielikuvituksemme rajojen tuolla puolen. Jo aikoja sitten on aivan riittämätön Shakespearen kuuluisa lause; "Taivaassa ja maassa on paljon, jot'ei sun järkioppis uneksikaan."
Ei ole enempää kuin mitä filosofiamme saattaa uneksia tai kuvitella. On vain sellaista, mitä se ei kykene uneksimaan, on vain sellaista, mitä ei osata kuvitella. Ja jollemme näe edes valoa, joka on ainoa, mitä luulimme näkevämme, niin saattaa sanoa, että ympärillämme on vain näkymätöntä.
Me elämme ja liikumme siinä kuvittelussa, että näemme ja tunnemme sen, mikä on aivan välttämätöntä pikku elämällemme. Kaikkea muuta — ja se on melkein kaikki — elimemme eivät ainoastaan estä meitä lähestymästä, näkemästä ja käsittämästä, vaan kieltävät meitä aavistamastakaan, mitä se on, samoin kuin ne estäisivät meitä siitä mitään ymmärtämästä, jos jokin ylempi äly ottaisi sen meille ilmaistakseen ja selittääkseen.
Salaperäisyyksien luku ja koko on yhtä rajaton kuin maailmankaikkeus. Jos ihmiskunta kerran pääsisi lähenemään niitä, jotka nyt näyttävät suurimmilta ja kaukaisimmilta — esim. elämän alkua ja päämäärää —, näkisi se niiden takaa kuin ikuisina vuorina heti nousevan toisia, jotka olisivat yhtä suuria ja yhtä tutkimattomia; ja samaa jatkuisi loppumattomiin. Siihen nähden, mitä tulisi tietää, saadakseen tämän maailman avaimen, se pysyisi aina samalla keskeisen tietämättömyyden asteella.
Samoin kävisi, vaikka meillä olisi monta miljoonaa kertaa avarampi ja terävämpi äly kuin nyt. Kaikki se, mitä sen ihmeellisesti kasvanut kyky keksisi, tapaisi yhtä ylipääsemättömiä rajoja kuin tänäkin päivänä. Kaikki on rajatonta siinä, millä ei ole rajoja. Me pysymme äärettömyyden ikuisina vankeina. Meidän on siis mahdotonta arvioida missään kohdassa, pienimmässäkään pisteessä, maailmankaikkeuden nykyistä tilaa ja sanoa, niin kauan kuin olemme ihmisiä, kulkeeko se suoraa tietä vai piirtääkö se ääretöntä ympyrää, tuleeko se viisaammaksi vai mielettömämmäksi, eteneekö se sitä ikuisuutta kohti, jolla ei ole loppua, vai palaako se takaisin siihen, millä ei ole ollut alkua. Meille ei ole perin pienessä piirissämme sallittu muuta kuin ponnistella sitä kohti, mikä meistä näyttää parhaalta, ja siinä pysyä sankarillisesti vakautuneina siitä, ettei mikään, mitä siinä teemme, voi mennä hukkaan.