VI.
Minun on tilanpuutteessa pakko kehoittaa niitä, jotka haluavat luoda itselleen oman mielipiteensä "Piper-Hodgsonin" asiasta, lukemaan Proceedings-julkaisun selonteko siitä. Tämä ilmiö ei muuten missään tapauksessa ole silmäänpistävimpiä; jollei osanottajien asemaa olisi, voisi sen laskea Piper-sarjan keskinkertaisten tulosten joukkoon. Henkien muuttumattoman tavan mukaan pitää Hodgson tärkeänä, että hänet tunnettaisiin. Ja pääsemätön, ikävä pikkumuistelmien luetteleminen alkaa parikymmentä kertaa yhä uudelleen täyttäen sivumääriä.
Niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, manataan esiin puhuttelijan ja vastaamishaluisen hengen yhteiset muistot pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, niiden joukossa myös mitättömimmät ja salaisimmat, hämmästyttävän halukkaasti, tarkasti ja eloisasti. Ja huomattakoon, että puhuva vainaja ammentaa kaikki nuo seikat hämmästyttävän helposti ja mieluimmin — luulisi — kuuntelevan henkilön muistin unohtuneimmista ja tiedottomimmista kammioista. Se ei jätä mitään koskematta, se tarrautuu kaikkeen poikamaisen tyytyväisenä ja hätäisen innokkaasti, vähemmän vakuuttaakseen toisille kuin todistaakseen itselleen olevansa olemassa. Ja tuon näkymättömän olentoparan itsepäisyys, kun se koettaa antaa tietoja itsestään tähän asti aukottomien ovien kautta, jotka erottavat meidät ikuisista kohtaloista, on samalla kertaa naurettavaa ja traagillista.
"Muistatko, William, että ollessamme maalla sen ja sen luona leikimme lasten kanssa sitä ja sitä, ja ollessamme siinä huoneessa, missä oli sellaiset huonekalut, minä sanoin niin ja niin?"
"Niin kyllä, Hodgson, muistan kyllä."
"Hyvä todistus, vai mitä, William?"
"Mainio, Hodgson!"
Ja näin edelleen loppumattomiin.
Joskus tulee esiin jokin merkittävämpi yksityisseikka, joka näyttää tarkoittavan muutakin kuin haudantakaisten ajatusten siirtoa. Puhutaan esimerkiksi tyhjiin menneestä avioliitosta, jota oli Hodgsonin lähimmiltä ystäviltäkin pidetty salassa.
"Muistatko, William, erästä naislääkäriä New-Yorkissa, yhdistyksemme jäsentä?"
"En muista; mutta mitä hänestä?"
"Hänen miehensä nimi oli Blair, luullakseni."
"Ah, tarkoitatko rouva Blair-Thawia?"
"Juuri niin! Kysyppä siis rouva Thawilta, enkö puhunut hänelle kysymyksessä olevasta neidistä eräillä päivällisillä?"
James kirjoitti rouva Thawille, joka selitti, että Hodgson todella, noin viisitoista vuotta sitten, oli puhunut hänelle eräästä nuoresta tytöstä, jota oli kosinut, mutta joka oli hänelle antanut rukkaset. Rouva Thaw ja tohtori Newbold olivat ainoat ihmiset maailmassa, jotka tiesivät tämän asian.
Mutta palatkaamme istuntoihin, joita jatketaan. Niissä keskustellaan muun muassa S.P.R:n ameriikkalaisen haaraosaston raha-asioista. Ne eivät Hodgsonin, seuran sihteerin, jälkeen, joka muuten oli sen kaikki kaikessa, olleet erittäin loistavassa kunnossa. Ja nyt on edessämme sangen outo näytelmä: joukko seuran jäseniä tarkastaa sihteerivainajansa avulla seuran tilejä. Täytyykö se hajoittaa, yhdistää englantilaiseen, lähettää Englantiin kootut ainekset, joista suurin osa kuului Hodgsonille? Vainajalta kysytään neuvoa, hän vastaa, lausuu hyviä ohjeita, näyttää tarkkaan tuntevan kaikki selkkaukset, kaikki häiriöt.
Eräänä päivänä Hodgsonin eläessä, kun seura oli rahapulassa, lähetti muuan nimetön lahjoittaja rahasumman, jonka avulla taas päästiin eteenpäin. Maan päällä ollessaan Hodgson ei tiennyt, kuka lahjoittaja oli, mutta "maanalainen" Hodgson keksii hänet läsnäolijoiden joukosta, puhuttelee ja kiittää häntä julkisesti. Muuten valittelee Hodgson, niinkuin toisetkin henget, häntä kohtaavia äärettömiä vaikeuksia, kun ajatus on lähetettävä mediumin vieraan elimistön kautta.
"Minä olen", sanoi hän, "kuin lakkiaan etsivä sokea."
Mutta kun William James, kaikkien näiden turhien tarinoiden jälkeen, lopulta kysyy häneltä sitä olennaista, mikä polttaa kaikkein meidän huulia: "Hodgson, mitä voit kertoa meille toisesta elämästä?" rupeaa vainaja kiertelemään ja koettaa päästä asiasta eroon.
"Se ei ole vain turhaa kuvittelua, se on tosiseikka", vastaa hän.
"Hodgson", kysyy rouva James, "elättekö niinkuin me, niinkuin ihmiset?"
"Mitä hän sanoo?" virkkaa henki, joka ei muka ole ymmärtävinään.
"Elättekö niinkuin mekin?" toistaa William James.
"Onko teillä asunto ja vaatteet?" lisää hänen vaimonsa.
"Kyllä, kyllä on asunnot, mutta ei vaatteita. Ei, se on mieletöntä.
Odottakaahan hiukan; minun täytyy mennä."
"Mutta palaathan sinä?"
"Palaan kyllä!"
"Hän on mennyt hengähtämään", huomauttaa toinen Rector-niminen henki, joka äkkiä tulee väliin.
Kenties ei ole ollut hyödytöntä tässä kuvata erään tuollaisen istunnon yleistä leimaa ja tavallista menoa, jota voi pitää tyypillisenä. Lisään tähän, antaakseni kuvan niistä äärimmäisistä kohdista, minne asti voidaan päästä, seuraavan sir Oliver Lodgen kertoman ja tarkistaman tosiseikan.
Hän antaa haltioitumistilassa olevalle rouva Piperille kultakellon, jonka muuan hänen sedistään oli hänelle äsken lähettänyt, ja joka oli ollut toisen, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen sedän omana. Pitäen tätä kelloa kädessään, kertoo rouva Piper tai oikeammin Phinuit, yksi hänelle tutuista hengistä, muutaman hetken kuluttua joukon yksityiskohtia jälkimäisen sedän lapsuudesta, noin kuusiseitsemättä vuotta sitten tapahtuneita, joista sir Oliver Lodge ei luonnollisesti tiennyt mitään. Hiukan senjälkeen vahvistaa elossa oleva setä, joka ei asu samassa kaupungissa, kirjallisesti tosiksi useimmat noista yksityisseikoista, jotka olivat häneltä täydellisesti unohtuneet ja johtuivat hänen mieleensä vasta, kun mediumi oli ne ottanut puheeksi. Ne taas, joita hän ei mitenkään voinut muistaa, vahvisti jälkeenpäin tosiksi kolmas setä, vanha pitkänmatkan merikapteeni, joka asui Cornwallissa eikä muuten tiennyt, miksi hänelle tehtiin niin merkillisiä kysymyksiä.
En mainitse tätä koetta siksi, että sillä olisi erikoinen tai ratkaiseva merkitys, mutta vain — toistan sen — esimerkkinä, sillä rouva Thawin tapauksen rinnalla, joka aikaisemmin mainittiin, edustaa se sangen tarkasti niitä äärimmäisiä pisteitä, minne asti henkien avulla on toistaiseksi päästy tuntemattomuuden piirissä. Sopinee lisätä, että ne tapaukset, joissa näin selvästi kuljetaan kaikkein pisimmälle ulottuvan telepatian luultujen rajojen poikki, ovat sangen harvinaisia.