VIII.
Ja kuinka lopulta selittäisimme, ettei syntymäämme edeltävä äärettömyys ole jättänyt mitään jälkeä tuohon tietoisuuteen, jonka piti jäädä eloon meidän jälkeemmekin? Eikö meillä siinä iankaikkisuudessa ollutkaan minkäänlaista tietoisuutta tai olisimmeko menettäneet sen maan päälle tultuamme? Onko syntymämme hetkellä tapahtunut tuollainen väkivaltainen siirtyminen, mistä kuolemanpelko johtuu?
Ei saattane kieltää, että tällä äärettömyydellä on meihin nähden samat oikeudet kuin sillä, joka seuraa kuolemaamme. Olemme yhtä hyvin edellisen kuin jälkimäisenkin lapsia ja välttämättömästi osallisia kummassakin. Jos väitätte, että elätte ikuisesti, pitää teidän myös myöntää, että olette ollut jo iäti olemassa. Ei voi kuvitella edellistä myöntämättä pakostakin jälkimäistä. Jollei mikään lopu, ei mikään alakaan, ottaen huomioon, että alku on jonkin loppu. Siis, vaikka olenkin ollut aina olemassa, ei minulla ole minkäänlaista tietoisuutta aikaisemmasta olostani, kun minun sitävastoin pitäisi viedä muassani aivan loppumattomien vuosisatojen rajattomiin näköpiireihin saakka tuo pieni tietoisuus, jonka olen hankkinut syntymäni ja kuolemani välisellä hetkellä.
Oikea minäni, joka on tulemassa iankaikkiseksi, olisi siis syntyisin vain tuolta lyhyeltä maanpäälliseltä oleskeluajaltani; kaikella aikaisemmalla ikuisuudella, joka vastaa täydellisesti sitä, mikä seuraa, koska se on sama, ei siis olisi mitään arvoa ja se heitettäisiin tyhjyyteen? Mistä johtuu tuo outo, muutamille merkityksettömille, vähäarvoisen kiertotähden pinnalla vietetyille päiville myönnetty etuoikeus? — Siitäkö, ettei meillä aikaisemmassa ikuisuudessa ollut minkäänlaista tietoisuutta? — Mitä me siitä tiedämme? Se tuntuu perin uskomattomalta. Miksi tuo tietoisuuden saavuttaminen olisi ainoalaatuinen ilmiö ikuisuudessa, jolla olisi käytettävänään lukemattomia miljardeja sattumuksia, joiden joukossa — jollei vuosisatojen äärettömyydelle piirretä rajoja — on mahdotonta tajuttavasti havaita muuta kuin että tuhannet yhteensattumat, joista nykyinen tietoisuuteni syntyi, esiintyivät monta kertaa.
Heti kun syventyy katselemaan tuon ikuisuuden salaperäisyyttä, missä kaikki, mitä tapahtuu, lienee jo ennenkin tapahtunut, tuntuu päinvastoin paljoa uskottavammalta, että meillä on ollut lukemattomia tietoisuuksia, jotka nykyinen elämämme peittää verhoonsa. Jos nuo tietoisuudet ovat olleet olemassa ja jos kuoltuamme jokin tietoisuus eläisi, pitäisi toistenkin elää, sillä ei ole mitään syytä, jonka vuoksi myöntäisimme maan päällä hankituille niin suuren etuoikeuden. Ja jos kaikkien elämä jatkuu ja ne kaikki heräävät samalla kertaa, mitä tulisi pienestä muutaman minuutin kestäneestä maanpäällisestä tietoisuudesta näihin ikuisiin olevaisuuksiin uponneina?
Ja muuten, jos se unohtaisikin kaikki entiset olevaisuutensa, mitä tulisi siitä kuolemanjälkeisen ikuisuutensa loppumattomien lisäjuoksujen ja sivuvirtojen joukossa — vähäpätöinen, mureneva saari, jota kaksi rajatonta valtamerta alituisesti jäytäisi? Se pysyisi siinä, heikkona ja satunnaisena, vain sillä ehdolla, ettei se hankkisi enää mitään lisää, pysyisi aina suljettuna, eristettynä ja rajoitettuna, kaikille tajuamattomana ja kaikesta välinpitämättömänä, kuulumattomien salaisuuksien, satumaisten aarteiden ja näkyjen keskellä. Ja siellä sen pitäisi aina vaeltaa mitään kuulematta ja näkemättä, ja se olisi varmasti pahin kuolema, pahin kohtalo, mikä saattaisi osaksemme tulla.
Kaikilla tavoin meitä siis ajetaan yleistietoisuuden tai muuttuvan tietoisuuden otaksumia kohti, joita nyt lähdemme tarkastelemaan.
4. luku.
Teosofinen otaksuma.
Mutta ennenkuin ryhdymme käsittelemään näitä kysymyksiä, sopinee ehkä tutkia kahta mielenkiintoista, joskaan ei uutta, niin kuitenkin uudistettua ratkaisua henkilökohtaisen jälkielämän ongelmaan. Aion puhua uusteosofisista ja uusspiritistisistä teorioista, — luullakseni ainoista, joista voipi vakavasti keskustella.
Ensimäinen, melkein yhtä vanha kuin ihminenkin, mutta muutamissa maissa sangen voimakas virtaus on nuorentanut ja tuonut valoon opin jälleensyntymisestä eli sielunvaelluksesta.
Emme saata kieltää, että oppi jälleensyntymisestä on kaikista uskonnollisista otaksumista hyväksyttävin ja loukkaa vähimmin järkeämme. Sillä on puolellaan — jota seikkaa ei saa jättää huomioon ottamatta — kaikkein vanhimpien ja yleismaailmallisimpien uskontojen kannatus, niiden, jotka kieltämättä ovat ihmiskunnalle hankkineet suurimman määrän viisautta, ja joiden totuuksia ja salaisuuksia emme vielä ole tyhjentäneet. Todellisuudessa koko Aasia, josta tulee melkein kaikki, mitä tiedämme, on aina uskonut ja uskoo vieläkin sielunvaellukseen.
"Ei ole olemassa", sanoo sattuvasti Annie Besant, uuden teosofian merkillinen apostoli, "mitään filosofista oppisuuntaa, jolla olisi takanaan yhtä suurenmoinen, älyllisyyttä yhtä runsaasti uhkuva menneisyys kuin jälleensyntymisopilla. Ei ole toista, jolla samassa määrässä kuin sillä olisi tukenaan kaikkein viisaimpien miesten painava mielipide; ei ole toista sellaista, kuten Max Müller on selittänyt, mistä ihmiskunnan suurimmat filosofit olisivat samassa määrässä yhtä mieltä."
Kaikki tuo on aivan oikein sanottu. Mutta nykyisten epäuskoisten mielipiteitten kumoamiseksi tarvittaisiin muita todisteita. Olen turhaan hakenut yhtä ainoata sellaista nykyaikaisten teosofiemme parhaista julkaisuista. Kaikki rajoittuu toistettuihin, jyrkkiin vakuutuksiin, jotka leijailevat ilmassa. Suuri, pääasiallinen ja miltei ainoa todiste, johon he vetoavat, on vain tunne-elämän alalta. He väittävät, että heidän oppinsa, jossa henki toisiaan seuraavissa elämissään puhdistuu ja kohoo nopeasti tai hitaasti ponnistustensa ja ansioittensa mukaan, on ainoa, joka tyydyttää vastustamatonta oikeusvaistoa, joka meissä piilee.
He ovat oikeassa, ja tältä kannalta heidän haudantakainen oikeutensa on paljon korkeampi kuin kristittyjen raakalaistaivaan tai hirmuisen helvetin, missä ikuisesti palkitaan tai rangaistaan useimmiten lapsellisia, auttamattomia tai satunnaisia vikoja ja hyveitä. Mutta se on kuitenkin, toistan sen, vain tunteellinen todiste, jolla todisteiden asteikossa on sangen alhainen paikka.