I
Jos kuningattarien hedelmöittämisen jälkeen taivas pysyy kirkkaana ja ilma lämpimänä, jos siitepölyä ja hunajaa yhä edelleen tulvii kukkasissa, niin työmehiläiset sietävät jonkunmoisesta unohtavaisesta suvaitsevaisuudesta tai kenties äärimäisestä varovaisuudesta vielä jonkun aikaa koiraksien kiusallisen ja rasittavan läsnäolon.—Nämä käyttäytyvät pesässä niinkuin Penelopen kosijat Odysseuksen talossa. Ne viettävät siellä iloista ja hekumallista elämää, nauttien tuhlaavien ja törkeiden nimellisrakastajien joutilasta oloa: kylläisinä, pöhövatsaisina, täyttäen kujat ja käytävät, ehkäisten työtä, tuuppien ja tuupittuina, ällistyneinä, korskeina, paisuen ajattelemattomasta ja sävyisästä ylenkatseesta, itse ollen järkevän ja tarkotuksellisen ylenkatseen esineitä, tietämättä yhä kasvavasta vihasta ja heitä odottavasta kohtalosta. Ne valitsevat pesän lämpimimmän nurkan siellä rauhassa nukkuaksensa, nousevat huolettomasti sijoiltaan mennäkseen imemään avonaisista kennoista tuoksuvimman hunajan, ja tahraavat ulostuksillaan ne kennokakut, joilla käyvät. Kärsivälliset työmehiläiset ajattelevat tulevaisuutta ja korjaavat hiljaisuudessa vahingot. Puolipäivästä kolmeen, siintävän tasangon väreillessä autuaassa uupumuksessa elokuun tai kesäkuun auringon voittamattoman katseen alla, ne ilmenevät kennon kynnykselle. Niillä on suunnattoman suurista mustista helmistä muodostunut kypäri, kaksi korkeata, liikkuvaa töyhtöä, vaaleankeltainen välkehtivä samettitakki, sankarin pörröinen ruumis sekä nelinkertainen kankea ja läpikuultava vaippa. Ne pitävät kauheata melua, työntävät syrjään vahtisotilaat, kaatavat kumoon ilmanvaihtoa huolehtivat työmehiläiset sekä heittävät nurin työntekijät, jotka palaavat vaatimattomalla saaliillaan sälytettyinä. Ne ovat käytökseltään pöyhkeitä, vallattomia ja vaativaisia, ikäänkuin jonkunmoiset maailmalle välttämättömän tarpeelliset jumalat, jotka sikin sokin lähtevät jotakin suurta, arkijoukoille tuntematonta tarkotusperää toteuttamaan. Yksitellen ne lentävät ulos, rehentelevinä, vastustamattomina, ja laskeutuvat levollisesti läheisimpiin kukkiin, siellä uinuakseen siksi kunnes iltapäivän viileys ne unesta herättää. Silloin ne palaavat pesään yhtä mahtavana pyörteenä ja alati tuon suuren yksinvaltaisen tarkotusperän paisuttamina rientävät kellareihin, upottavat päänsä kaulaa myöten hunaja-ammeihin, täyttävät itsensä kuin tynnyrejä uudistaakseen uupuneet voimansa ja menevät taas hitain askelin sitä makeaa, uneksimatonta ja huoletonta lepoa nauttimaan, joka heidät helmaansa sulkee seuraavaan ateriaan saakka.