II
Tuskin sata vuotta sitten, Huberin töistä alkaen, ruvettiin vasta vakavasti mehiläisiä tutkimaan ja alettiin huomata ensimäisiä tärkeitä totuuksia, joiden nojalla tutkimus voi saavuttaa tosituloksia. On vasta hiukan enemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun Dzierzonin ja Langstrothin keksimien irtonaisten kennokakkujen ja kehyksien avulla järkiperäinen ja käytöllinen mehiläishoito perustettiin ja pesä lakkasi olemasta koskematon talo, missä kaikki tapahtui salaperäisyyden verhoamana, jota emme voineet paljastaa, ennenkuin kuolema oli sen raunioiksi muuttanut. On vihdoin vähemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun parannukset mikroskoopin ja entomologisen tekniikan alalla ovat paljastaneet työmehiläisen, emon ja kuhnurien tärkeimpien elimien salaisuuden. Onko siis kummallista, jos tieteemme ei ole ulottunut pitemmälle kuin kokemuksemmekaan? Mehiläiset ovat eläneet jo tuhansia vuosia, ja me olemme niitä tarkastelleet vasta viisi, kuusi vuosikymmentä. Jos olisikin toteen näytetty, ettei mikään ole mehiläispesässä muuttunut siitä alkaen, kun me sen avasimme, olisiko meillä oikeus siitä päättää, ettei mikään siinä milloinkaan ole muotoa muuttanut, ennenkuin me otimme sen huomioittemme esineeksi? Emmekö tiedä, että lajin kehityksessä vuosisata häviää kuin sadepisara virran pyörteeseen sekä että maailmankaikkeuden elämässä vuosituhannet kuluvat yhtä nopeasti kuin vuodet kansan historiassa?