XIII
Tapaamme tässä verekseltä korkeamman, mutta kenties epäviisaan, asiain menoon sekaantuvan tahdon, joka vastustamattomasti taistelee yksilöllisen elämän älykästä tahtoa vastaan. Sellainen sekaantuminen asiain säännölliseen menoon on jotenkin tavallinen hyönteismaailmassa. On mielenkiintoista sitä siinä tutkia. Koska tämä hyönteisten maailma on väkirikkaampi ja monimutkaisempi kuin muut, huomaa siinä usein selvemmin eräitä luonnon pyrkimyksiä ja havaitsee äkkiarvaamatta luonnon kokeiluja, joita voisi luulla keskeneräisiksi. Luonnolla on muun muassa voimakas yleinen pyrkimys, jonka se ilmaisee kaikkialla—nimittäin jokaisen lajin parantaminen vahvimman voiton kautta. Tavallisesti taistelu on hyvin järjestetty. Heikkoja uhrataan suunnattomin joukoin, eikä tämä paljoa merkitse, kunhan vain voittajan palkinto on tehokas ja varma. Mutta on tapauksia, jolloin voisi luulla, ettei luonto ole vielä ehtinyt selvittämään suunnitelmiansa, jolloin palkinto on mahdoton, jolloin voittajan kohtalo on yhtä tuhoisa kuin voitetun. Ja, pysyäkseni mehiläisissä, en tiedä mitään silmiinpistävämpää tässä suhteessa kuin Sitaris Colletis'in toukkien vaiheet. Tulemme muuten huomaamaan, että monet näiden vaiheiden yksityiskohdat eivät niin suuresti poikkea ihmisten vaiheista kuin mitä voisi luulla. Nämä "trionguliinit" ovat erään hyönteisen ensi asteen toukkia, joka elää loisena Colletis'illa, erakkona asuvalla, tylppäkielisellä villimehiläisellä, joka rakentaa pesänsä maanalaisiin käytäviin. Ne vaanivat mehiläistä näiden käytävien suulla, ja luvultaan kolme, neljä, viisi ja usein useampiakin ne tarttuvat sen karvoihin ja sijottuvat sen selkään. Jos tällä hetkellä vahvojen taistelu heikkoja vastaan olisi käynnissä, ei tästä olisi mitään sanottavaa, ja kaikki tapahtuisi yleisen luonnonlain mukaisesti. Mutta syystä tai toisesta niiden vaisto ja siis myös tunto käskee niitä pysymään rauhallisina niin kauan kun ovat mehiläisen selässä. Sillä aikaa kun tämä lentelee kukissa, valmistaa ja varustaa kennoja, ne odottavat kärsivällisesti hetkeänsä.—Mutta niin pian kun muna on munittu, ne syöksyvät kaikki sen päälle, ja viaton Colletis sulkee huolellisesti runsailla ruokavaroilla varustetun kennon, aavistamatta, että se samalla siihen sulkee sikiönsä surman.
Kun kenno on suljettu, alkaa heti välttämätön ja terveellinen luonnollisen valinnan taistelu toukkien kesken tuosta ainoasta munasta. Vahvin ja taitavin tarttuu vastustajaansa haarniskan heikoimmasta kohdasta, kohottaa sen päänsä yläpuolelle ja pitää sitä täten tuntikausia leuoissaan, kunnes se kuolee. Mutta taistelun kestäessä toinen toukka joko yksin jääneenä tahi voitettuaan jo vastustajansa on anastanut munan ja ryhtynyt sitä syömään. Edellisen voittajan tulee silloin tehdä loppu tästä uudesta vihollisesta, mikä on helppo tehtävä, sillä toukka, joka sammuttaa synnynnäistä nälkäänsä, kiinnittyy niin itsepintaisesti munaan, ettei se ajattelekaan puolustusta.
Vihdoin se on surmattuna, ja toinen on yksin tuon niin kallisarvoisen ja kunniakkaasti voitetun munan ääressä. Se painaa ahnaasti päänsä edeltäjänsä murtamaan aukkoon sekä ryhtyy pitkää ateriaa nauttimaan, joka sen on muuttava täysin kehittyneeksi hyönteiseksi ja hankkiva sille ne aseet, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi päästä ulos kennosta, johon se on suljettuna. Mutta luonto, joka vaatii tämän taistelun koetuksen, on toiselta puolen arvioinut voittajan palkinnon niin niukan tarkasti, että yksi muna riittää tarkalleen yhden ainoan toukan ravinnoksi; "siten—sanoo Mayet, jolta olemme lainanneet kertomuksen näistä hämmästyttävistä pahan onnen tapahtumista,— voittajaltamme puuttuu kaikki se ravintomäärä, jonka sen viimeinen vihollinen on nauttinut ennen kuolemaansa, ja voimatta kestää ensimäistä muodonvaihtoa se kuolee vuorostaan, riippuen munaa ympäröivässä kalvossa tai lisäten kennon mesinesteeseen uponneiden lukumäärää".